Finanssikriisi on horjuttanut luottamusta pankkijärjestelmään ja maailmantalouteen ja osoittanut, että suuri osa varallisuutta rakentuu arvostuksiin, joilla ei ole mitään tekemistä reaalitodellisuuden kanssa.

Yhdysvaltain asuntomarkkinoilta käynnistynyt kriisi ehti velloa rahoitusjärjestelmässä lähes vuoden, ennen kuin se toden teolla levisi teollisuuteen ja kauppaan. Voisiko joku Irlanti mennä oikeasti konkurssiin joukkovelkakirjojen luottoriskin vuoksi?

Toisaalla uskotaan yhä, että markkinatalous toimii paremmin kun kukaan ei ole komentosillalla ohjaamassa ja että se korjaa itse itsensä kuin nahkansa luova nilviäinen. Toisaalla todetaan lakonisesti kuinka hyvin sosialismi toimii pankkijärjestelmässä pankkikriisin hoidossa.

Kansantaloustieteen ja politiikankin piirissä oli keynesilänen (John Maynard Keynesin) ajattelu 60- luvulla kovaa huutoa. Sitä ei pidetty tieteen piirissä ehkä tarpeeksi kehittyneenä matemaattisesti, mutta sen suhdannepoliittiselle näkemykselle oli kysyntää. Keskusvalta eli valtio voisi tasata taloutta, leikata sen huippuja ja tasata laaksoja.

1980-luvulla tiukkaa rahapolitiikkaa korostivat monetaristit, jotka monetarismin isän Milton Friedmannin johdolla vannoivat tehokkaiden markkinoiden nimeen. Myös neoklassikot hallitsivat keskustelua ja Keynes joutui
sivuraiteelle. Nyt sitten on osa valmis heittämään tehokkaiden rahoitusmarkkinoiden teorian romukoppaan. Tutkimus elää ja oletukset muuttuvat taloustieteessä sitä mukaa kun kapitalistinen talous näyttää karut kasvonsa.

Näyttäisi siltä, että tiedämme varsin vähän siitä miten laskea riskejä. Mikä on kansantaloustieteen tutkimusperinteiden rooli tässä finanssikapitalismin kriisissä? Kyllä kansa tietää, että yksi pysyy: laskujen maksajan osa.

Naivisti voisi ajatella, että kansantaloustieteessä ei kansalla ole osaa eikä arpaa. siitä huolimataa radiossa puhutaan taloustieteen paradigmoista, joista kansa on siis jo sanana tippunut ulos. George Cooper, lontoolainen investointipankkiiri on todennut, että vastuu on pantava kollektiivisesti kansantaloustieteen tutkijayhteisön jalkojen juureen. Mutta jos kukaan ei pyydä anteeksi ei ole armollakaan virkaa.

Pääsiäisviikolla matkaa Kainuun aatelinen kolmen viisaan miehen, kahden professorin ja yhden tohtorin jäljissä globaalitalouden teorioiden valtakuntaan. Markku Heikkinen tavailee taloustieteen aakkosia valtiotieteen tohtorin Pekka Korpisen, Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden professori Paul Lillrankin ja Suomen pankin johtokunnan jäsenen Seppo Honkapohjan seurassa.

(YLE Radio 1 tiistaina 7.4.2009 klo 9.05 - 10.00)

Tällä kertaa kuulemme aluksi toisen osan Ilmari Kiannon lapsuusmuistelmista. Mirjam Polkusen toimittamassa ohjelmassa ollaan nyt edetty varhaislapsuudesta kouluvuosiin. Otsikolla ”Korpikirjailija vilahduttaa koulumuistojaan” Kianto kertoo siitä miten veljessarja lähti Ouluun koulua käymään. Tavaraa oli paljon mukana kun ruuat vietiin sekä kuudelle lapselle että hevosille. Kolme päivää kesti tuo koulumatka. Perillä Kianto päätyi tyttökouluun, jossa toki oli muitakin poikia. Hyvin alkoi koulunkäynti, joulutodistus oli luokan ”sekundus” eli toiseksi paras.

Ohjelman toinen muistelija on Emil Porkola, josta Niilo Ihamäki teki vuonna 1957 ohjelman ”sitten me vasta jenkkejä oltiin”. Porkola lähti nuorena miehenä Norjan kautta laivalla Amerikkaan, jonne hän sitten pitkäksi aikaa jäikin. Reipas nuori mies vain soittaa rytkytteli huuliharpulla vaikka pariviikkoinen matka nitisevällä laivalla vähän pelottikin. Perillä maihinnousu oli varsinainen kiirastuli jossa siirtolainen ohjattiin luukulta luukulle. Perillä poikajoukko lähti sitten etsimään Porkolan tätiä Pittsburghista. Reipashenkistä ja hauskaa on Porkolan tarinointi suuresta lännestä.

(YLE Radio 1 maanantaina 6.4.2009 klo 9.05 - 10.00)

Eniten pidin siitä kun elokuvassa Avaruusseikkailu 2001 keskustietokoneen Hal:n ääni muuttui kuin hidastettuna doppler-ilmiönä. Keinoäly keinot kiehtovat.
Joskus olen kuvitellut millainen voisi olla olento, joka saapuu maahan valtavan suurelta planeetalta. Olisiko se massiivisen painovoiman vuoksi torakkamaisen litteä, hypervoimakas olento, jonka liikkeet ovat täysin suhteettoman keveitä sen 150 tonniseen painoon nähden, ja ennenkaikkea, millälailla se ajattelisi. Tekoälyn valmistamisen suurin ongelmia on ihminen. Kuinka rautalapio voisi ajatella samalla tavalla kuin hytkyvä vesisäkki, jolla on harmaata mössöä yläpäässä. Joka tapauksessa dataälyn kehittely jatkuu, mihin suuntaan, se onkin sitten ihan eri juttu.

Heikki Niskanen

Olin 19 vuotta Radioteatterin päällikkönä, maaliskuusta 1990 maaliskuun loppuun 2009. Olin vastuussa sen lafkan, osaston, toimituksen, osaamiskeskuksen - mitä nimeä siitä ikinäkään käytettiin ja käytetään – sekä ohjelmistollisesta että taloudellis-hallinnollisesta toiminnasta. Ja nyt on aika päästää irti. Luovuttaa. Luopua.

Se ei ole helppoa, koska tuntuu että mikään ei tullut valmiiksi näiden vuosien aikana. En tosin oikein osannut nähdäkään mitään, minkä olisi voinut siten määritellä että sen voisi sanoa joskus valmiiksi tulevan. Mutta luulen, että jos olisi itselleen pystynyt asettamaan jonkinlaisen valmiuskriteeristön ja sen sitten vielä kyennyt täyttämään, olisi irtipäästäminen helpompaa. Voisi sanoa seuraajalleen: se on siinä, se on valmis, ota ja tee mitä tahdot.

Mutta ei. Nyt on jätettävä jotakin keskeneräistä. Päämäärä tuntui koko ajan vain liukuvan sitä kauemmas mitä lähemmäs sen luuli tulevan. Viimeisinä vuosinani halusin, että Radioteatteri ajaisi poleemisempaa linjaa, kävisi yhteiskunnallisten asioiden kimppuun ja repisi niitä auki siten kuin draama repii.Yksilöiden tarinoiden ja kohtaloiden, taisteluiden ja kärsimysten kautta. Mutta päädyinkin klassikkodramatisointiin, Täällä Pohjantähden alla –romaanin laajaan radiosarjaan, 21-osaiseen joka täyttää ensi syyskauden radioteatteriohjelmiston Yle Radio 1:ssä. En tiedä onko tässä kyseessä paradoksi vai onko tässä sittenkin se polemiikin siemen. Linnan romaani on monelle tuttu, mutta monelle se ei ole tuttu. Moni tietää hyvin hyvin päällisin puolin mistä siinä on kysymys, mutta ei tiedä millaisten vaiheiden kautta Koskelan perhe Suomen historiaa luo ja sen iskuja ottaa vastaan. Monen odotukset joutuvat varmasti poleemiseen suhteeseen Pohjantähti-sarjan kanssa.

Ja minä itse, miksi näitä mietin, kysyi Eino Leino. Ja niin on minunkin tehtävä. Olen siirtynyt, niin sanoakseni, eetterin tälle puolelle. Kuuntelemaan vastaanottimesta kuunnelmia, radiodraamaa. Se on uusi asema, enkä tiedä miten siihen sopeudun. Aluksihan kaikki mikä ohjelmistossa on, on minulle tuttua ja olen siitä vastannut. Mutta tosiasia on, että minun aikani Radioteatterissa on ohi. Voin rentoutua, voin säästää päätäni varttitunnin välein sinne pulpahtavilta radiodraamaideoilta, hallinnollisilta ongelmilta, henkilöstön kehittämiseltä, talouden niukkuudelta.

Voin kuunnella kuuntelemisen ilosta. Sillä ilo se on. Suuri ilo!

”Maassamme on lukuisia taloudellisia tutkimuslaitoksia,
jotka julkaisevat ennusteita, niiden joukossa myös suhdanne-ennusteita kymmenesosaprosenttiyksikön tarkkuudella. Nämä ennustelaitokset menivät metsään kuin porsaat toinen toisistaan hampaillaan hännästä pitäen,niin etteivät ainoastaan desimaalit, vaan kokonaisluvut,ja joskus etumerkkikin oli vääränsorttinen”
Näin kommentoi presidentti Mauno Koivisto vuonna 1994 talousennusteita viitaten silloin 90-luvun lamaan. Elämme taas taantumassa ja talousennusteet ovat synkistyneet lähes viikottain viime syksystä alkaen.
Ennustaminen on aina vaikeaa, voisi jopa sanoa että se on mahdotonta. Siitä huolimatta talousennusteita tehdään ja julkaistaan. Ennusteiden kysyntä on koko ajan kasvanut. Mihin nämä ennusteet oikeastaan perustuvat? Vedetäänkö niitä hihasta tai hatusta, vai onko tulevia suhdanteita oikeasti mahdollista arvioida?

Mikäli suunnittelet asunnon tai auton ostoa, on ehkä syytä ottaa huomioon tuleva suhdannekehitys. Mikäli näkymät ovat huonot, vähentyy kansalaisten ostohalukkuus, joka puolestaan ruokkii taantumaa ja ajaa taloutta yhä heikompaan tilanteeseen. Myös päättäjät ovat kiinnostuneita tulevaisuudesta. Hallitusohjelma tehdään vuosiksi eteenpäin, jolloin on tietysti tärkeää saada tietoa tulevien vuosien taloustilanteesta. Ennusteisiin liittyy kuitenkin aina niin paljon jossittelua, ettei tulevaisuutta voi varmasti ennustaa.

Ennusteet myös poikkeavat toisistaan. Eri tahot ennustavat tulevaa eri lailla, minkä on tulkittu johtuvan ennustajan intresseistä: TTT ennustaa eri lailla kuin vaikkapa PTT. Kenen suulla nämä ennustajat siis puhuvat? Ja onko kuluttajan kannalta loppujen lopuksi mitään merkitystä sillä meneekö talous 5,1 vai 5,7 prosenttia miinukselle tänä vuonna?

Talouden ennustamisesta keskustelevat Tuomas Enbusken johdolla Nordean johtaja Leena Mörttinen, kauppatieteiden tohtori Jarmo Leppiniemi ja taloustieteen kriitikko Ari Ojapelto.

(YLE Radio 1 torstaina 2.4.2009 klo 9.05 - 10.00)

Keskiviikkona 1.4. klo 17.20-17.50 ja torstaina 2.4. klo 11.00-11.30

Julkisten palvelujen kilpailuttamisesta väittelevät SDP:n varapuheenjohtaja, Espoon kaupunginvaltuutettu Maria Guzenina-Richardson ja Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja, Joensuun kaupunginvaltuutettu Pekka Ravi.

Onko viisasta kilpailuttaa kunnissa terveyspalveluja, lastenhoitoa tai vanhusten huoltoa? Kumpi pystyy tarjoamaan laadukkainta, ihmisläheisintä ja edullisinta hoitoa, kunta vaiko yksityinen yritys? Mistä pussista otetaan hallintokulut ja kehittämisrahat? Kuka hoitaa vaikeat tapaukset?

Entä uudet palvelusetelit, ovatko ne hyvä keksintö yhtä lailla köyhien ja rikkaitten kuntalaisten kannalta?

Väittelyn erotuomari on Terttu Lensu.

Suomalainen ei hätkähdä jos joku tutkija väittää että televisio ja internet vieraannuttavat ihmisiä toisistaan.

Miksi hätkähtäisikään? Suomalainenhan on jo valmiiksi vieraantunut muista. Suomalainen suhtautuu saunaansa fanaattisesti. Mutta tiesittekö että sauna on syy siihen, ettei suomalainen nainen pärjää ulkonäössä vierasmaalaisille siskoilleen.
Saunat pitäisi polttaa!

Ja ympäristöään terrorisoivat korianomistajat pitäisi uudelleenkouluttaa. Mutta kuka uskaltaa?

(YLE Radio 1 keskiviikkona 1.4.2009 klo 9.05 - 10.00)

Ludvig van Beethoven on myös säveltänyt Gothen Faustista aiheensa saaneen kirppulaulun, vaikka tunnetummaksi se on tullut Musorgskin säveltämänä. Kyse on poliittisesta pilasta, jossa politiikan kentillä tyypillinen kiipijöiden ja opportunistien ihmislaji kuvataan kirppuna. Tällainen kirppu aiheuttaa hirvittävän riesan hovissa, mutta yhtä hyvin virastossa tai työpaikalla.

Laulu vaatii esittäjältään teknistä taituruutta ja nokkeluutta ja väitetään, että Beethoven olisi onnistunut sävellyksessään paremmin kuin Musorgski.

Asiantuntijoina professori Teivas Oksala ja pianotaiteilija Ilkka Paananen, toimittajana Paula Nurmentaus.

Keskiviikkona 1.4.2009 klo 13.25 ja uusinta torstaina 2.4. klo 17.20. Ohjelma on viikon ajan kuultavissa sivun oikean palstan soittimesta.

Valtion itsehallinnollisista tilivirastoista, julkisoikeudellisista yliopistoista esitetään lakiuudistuksella tehtäväksi valtiosta irti olevia, itsenäisiä, yliopistoyhteisön itsensä omistamia organisaatioita. Mitä tämä meinaa demokratian, tieteen vapauden ja tulosvastuun kannalta?

Uusi yliopistolaki korvaisi vuodelta 1997 peräisin olevan lain ja tulisi voimaan vuoden 2010 alusta. OPM:n ja yliopistojen johdon taholta porvarihallituksen esityksen on suitsutettu edistävän yliopistojen taloudellista autonomiaa. Toisaalla sanotaan että muodollisesti autonomia kasvaa mutta toisaalla katsotaan että se käytännössä supistuu.

Tieteentekijöiden liitto ja Professoriliitto edellyttävät, että lain eduskuntakäsittelyssä ei nyt sivuuteta yliopistolaisten perusteltuja mielipiteitä. Liitot ovat pettyneitä yliopistolakiluonnoksen lausuntokierrokseen. Opiskelijoita ja laitosten henkilökuntaakin kyllä kuultiin mutta näkyykö se hallituksen esityksessä?

Yliopistolain esitykseen on kaavailtu toive siitä, että yliopistojen hallitusten jäsenistä puolen pitäisi olla yliopistoyhteisön ulkopuolisia. Tieteentekijöiden liitto ja Professoriliitto totesivat tästä: “Emme vastusta ulkopuolisten määrän lisäämistä, mutta yliopistolaisilla tulee säilyä enemmistö. Miten ulkopuolisten käsitys yliopiston edusta voisi olla parempi kuin yliopistoyhteisön.

Ylimmät laillisuusvalvojat kuten oikeuskansleri, korkein hallinto-oikeus ja eduskunnan apulaisoikeusasiamies olivat samalla kannalla lausunnoissaan kaikkien yliopiston henkilöstöjärjestöjen kanssa siitä, että virkasuhde on yliopistoissa työsuhdetta sopivampi palvelussuhteen muoto. Porvarihallitus esittää toisin eli työsuhteita yliopistoväelle 1.1.2010 alkaen. Jos pätevyysvaatimusten asetuksesta luovutaan niin silloin yliopistojen henkilökunnan pätevyydestä voidaan päättää jokaisessa yliopistossa johtosäännöllä erikseen. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten se vaikuttaa henkilökunnan vapaaseen liikkumiseen jos yhtäläistä vaatimustasoa ei ole eri yliopistoissa. Milten demokraattisesti johdetaan suomalaista yliopistoa ja sen 370-vuotista akateemista traditiota huomenna?

Kainuun aatelisen seurassa sivistyksen ja hallinnon suhdetta aprikoivat Antti Jauhiainen, opiskelija, Heljä Misukka, poliittinen valtiosihteeri, Laura Kolbe, Euroopan historian professori, Patrik Scheinin, Helsingin yliopiston dekaani.

(YLE Radio 1 tiistaina 31.3.2009 klo 9.05 - 10.00)

Nyt Aristoteleen kantapää puhkuu intoa juuri lukemansa kirjan vuoksi. Viron jo edesmennyt presidentti Lennart Meri oli koulutukseltaan historioitsija ja kielimies ja hän teki useita matkoja suomensukuisten kansojen pariin Siperiaan. Yksi tulos kaikesta tästä on vuonna 1983 suomeksi ilmestynyt kirja Hopeanvalkea.

Hopeanvalkea on eräänlainen matkakirja. Se matkaa antiikin tutkimusmatkalaisten kanssa pohjoiseen ja tulkitsee uudestaan Pytheas Massilialaisen, Tacituksen ja kymmenien muiden klassisten kirjoittajien kuvauksia pohjoisista seuduista. Maallikko seuraa ihmeissään, kun Meri yhdistää nerokkaasti eri kirjoittajien faktoja toisiinsa. Laaja-alaisen tiedon lisäksi suomalaisen lukijan silmiä avaa suomensukuisten kansojen historian lukeminen virolaisesta näkökulmasta.

Keskeistä osaa kirjan kudelmassa näyttelee 450 -tonninen rautameteoriitti, joka putosi Saarenmaalle noin 2 500 vuotta sitten. Meri koettaa tavoitella vanhoista kirjoituksista, kansanperinteestä ja paikannimistöstä kaikuja tuosta pientä atomipommia vastanneesta meteoriitin törmäyksestä. Ja yksi Meren esittämä kaiku on vanhojen karttojen Ultima Thule. Ultima tarkoittaa äärimmäistä, mutta mikä on thule? Meren mukaan Eurooppa- keskeinen tiede on liian hätäisesti tuominnut sanan etymologian hämäräksi, kun sen juuri on selvästi suomensukuisten kielten tulta merkitsevässä kantasanassa tule. Ultilma Thule on siis Tulensaari, Saarenmaa, jonne tulipallo aikoinaan putosi. Ja kuinka ollakaan, tuli ja kuumuus on latinaksi aestus, josta taas tulee eestiläisten nimitys! Totta kai! Tiedemaailma on vaiennut Meren teorioista kokonaan, mutta se ei estä meitä nauttimasta miehen laaja-alaisesta esityksestä. Ja miettimästä historiaa pronssikaudelta nykypäivään hetken niin, että keskipisteessä on Saarenmaa.

– – –

aristoteles(at)yle.fi