15.6. Presidentti ja punakapinan varjot

Tottakai 50-luvulla oltiin sinivalkoisia, kun isänmaa oli juuri pelastunut Neuvostoliiton kidasta rohkean ja yksimielisen sotaväen ansiosta. Ei kai punikkien traumat silloin tärkeimpiä olleet.
70-luvulla virallinen totuus oli sitten Neuvostoliittoon kallellaan. Opetettiin "ystävyyttä" kommunistidiktatuuriin nähden. Toisinajattelijoilla oli ahdasta. Totuuden puhujat leimattiin äärioikeistolaisiksi ja jopa vaarallisiksi.
Ei tainnut Halonen sitä protestoida? - "Tikulla silmään"

Jukka Halonen taisi kuunnella ohjelmaa korvalaput päällä, koska väittää että "annnettiinpa ymmärtää että tämä Väinö Linnan näkemys on tänäpäivänkin on ainoa kuva suomalaisuudsta".

Halonenhan sanoi nimenomaan päinvastoin: Linnan kuva nimenomaan tuli "kouluhistorian rinnalle", ei sen sijaan. Ja Pohjantähti oli nimenomaan *hämäläinen* kuva ja edusti Halosen vanhempien sukupolvea, mutta silloinkin <i>Niskavuori</i>-näytelmien naisnäkökulmalla täydennettynä.

Haloselle itselleen oli läheisempi <b>Pirkko Saision</b> kuvaama sodanjälkeinen Kallio. Sen sijaan itäistä perinnettä (<i>Putkinotko, Punainen viiva</i>) hän vierasti. Mutta nämähän ovat henk.koht. preferenssejä, joita meillä kaikilla on.

Eteläpohjalaisista <b>Antti Tuuri</b> on pitkään ollut pinnalla. <i>Talvisota</i> oli myös elokuvana menetys.

En ainakaan itse pysty lukemaan <i>Täällä Pohjantähden alla </i> -trilogiaa ilman tunteita, kylmän analyyttisesti.

Minusta Linna teki oikeutta punaisille joista suurin osa oli kyllästynyt köyhyyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Minusta on väärin väittää että köyhyys jotenkin jalostaa ihmistä. Kyllä siinä moni sortuu.

Eihän elämä saa olla pelkkää saalistusta?

Kiitokset Anna Kortelaiselle ja Timo Harakalle hyvästä ohjelmasta. Anna Kortelainen on raikas tuulahdus pönäköiden äijien porurokoissa ja Timo Harakka on petrannut paljon siitä kun hän heitteli sanomalehtiä pressiklubissaan.
Tekijöitä helpotti toki suuresti se, että presidentti Halonen oli tehnyt "kotiläksynsä" huolella ja se näkyi ja kuului ohjelmassa.
Asiaan kuuluu, että taas kerran piintyneet oikeistojäärät käyvät nitropurkillaan ja kura lentää. Sillä ei ole kuitenkaan mitään merkitystä.

Tämänkertainen ohjelma oli edellistä huomattavasti parempi, kiitos presidentti Tarja Halosen. Hänellä oli asioita tuntevia kommentteja, jotka vaiensivat Anna Kortelaisenkin.

Mutta edelleen ihmettelen näitä valittuja kirjoja: on se maailma kovin pieni, jota Väinö Linna muutti. Tämä ohjelma on kopio englantiliasesta "12 maailmaa muuttaneesta kirjasta", johon oli päässyt jalkapallon sääntökirjakin. Missä on Tahko Pihkala?

Omaan, "maailmaa muuttaneeseen" kirjalistaani pääsisivät Raamattu ja Koraani, muinaisesta Kreikasta ja Ranskan valistusajalta pari kirjaa kummastakin, Adam Smith (Kansojen varallisuus), John Maynard Keynes (Yleinen teoria), Karl Marx (Pääoma). Kymmenes tuottaakin jo vaikeuksia, Setä Tuomon tuvan olen lukenut joskus lapsena mutta olen sen unohtanut - ei siis tehnyt pysyvää vaikutusta, mutta ehkä "muutti maailmaa" Yhdysvalloissa.

Parasta nukkua pari yötä ja kysyä ohjeita fiksummilta.

Syyskuussa 1918 alkoi Suomen Sosialidemokraatti ilmestyä jälleen. Joulukuussa 1918 sosialistit palasivat kunnanvaltuustoihin – moniin niistä enemmistönä. Uudet vaalit pidettiin 1919 ja SDP sai eduskuntaan 80 paikkaa.
Vuonna 1921 eduskunta sitten valitsi puhemiehekseen sos.dem Wäinö Wuolijoen.
Joulukuussa 1926 nimitettiin ensimmäinen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) vähemmistöhallitus, pääministerinä Väinö Tanner. Tämä hallitus viimeisteli sitten 1918 armahduslait.

Valkoinen Suomi on ollut käsittämättömän armelias!!
Ja silti suomettunut historiankirjoitus yrittää vääntää valkoisista ilmestyskirjan petoja

Tänäpäivänä ei suomi ole sen parempi kuin 30-70l meillä on edelleen , jaittu kansa ja epäkohdat entistä suurempia.
työttömyysturva on edelleen osalle kansalaisista 0e/v
herrat ja heidän punaiset lakeeansea ei mitään ole opiksi ottaneet.
Köyhimmälle väistölle vero -ja maksutaakkaa lisätään 1800l mukaisesti, välittämättä hengilön toimeentulosta.
-omavastuut kasvaa
-välilliset verot ja maksut jo yli 50% työttömän tuloista jne.

"Valkoinen Suomi oli käsittämättömän armelias", toteaa nimimerkki vastineeksi punaisten kohtelun kovuutta ihmetteleville.
Ei kenestäkään tarvitse maalata ilmestyskirjan petoja. Päinvastoin: juuri se, miten kunnon kansalaiset kykenevät julmuuksiin ja sulkemaan silmänsä julmuuksilta, on tärkeää pohdittavaa. Kenties opettavaakin.
Punaisista 5000 kuoli taisteluissa. 18 000 - 23 000 teloitettiin tai kuoli vankileirillä. Se on kieltämättä "armeliaisuutta", joka minulle on käsittämätöntä. - Timo Harakka

Tasavallan presidentti kertoi ohjelmassa, miten vapauttavaa oli, kun toinen totuus kansalaissodasta kerrottiin Linnan Pohjantähdessä.

Valitettavasti kirjan totuus pätee vain Linnan kuvaamalla alueella. Koko maan mittakaavassa torppareista taisteli puolet valkoisten puolella. On ikävää, että Linnan kotiseudun kuvaus on laajentunut koko maan kuvaukseksi.

Samoin Tuntematon sotilas on vain Linnan yksikön kuvaus, jos sitäkään. Siitäkin on tullut erheellisesti suomalaisen sotilaan yleiskuvaus; asemasodassa ei suinkaan vain maattu ja koristeltu korsujen polkuja. Rintamalla oli säännöllinen päiväohjelma, johon sisältyi asekoulutusta, puolustusasemien lujittamista, omaehtoista opiskelua jne.

Elokuva "Etulinjan edessä" (Åke Lindmanin ohjaus) tuo rintamatodellisuuden oikeammin esille kuin Linnan kirja ja siitä tehty elokuva. Suurin osa miehistä ei ollut purnareita. Jo ilmestyessään kirja oli loukkaava rintamamiesten mielestä. Tämä mielipidemyrsky on vaiettu.

Pienestä kurittomasta vähemmistöstä tehtiin tässäkin tapauksessa enemmistö. Sekä Tuntematon että Pohjantähti ovat subjektiivisia kuvauksia ja niiden totuus pätee vain niiden suppeassa miljöössä ja henkilöryhmässä.

Edellinen kommentoija on täysin oikeassa siinä että sekä <i>Tuntematon sotilas</i> että <i>Pohjantähti</i> ovat vain yhden miehen kuvauksia historiasta ja sinällään ehdottoman subjektiivisiä. Kuitenkin juuri Suomen kansa, eikä missään nimessä yksin vasemmisto, on ottanut Linnan kirjat omakseen, ensinmainitun toki varauksettomammin kuin jälkimmäisen.

Historiallinen todenmukaisuus ei välttämättä olekaan se joka noissa tarinoissa kiehtoo, vaan Linnan humanismi, hänen tapansa katsoa historiaa ensisijaisesti realistisesti kuvattujen yksilöiden kautta. Hänellä on kyky käsitellä vaikeita, kipeitäkin asioita sortumatta kuitenkaan osoittelevaan demonisointiin.

Ilmestyskirjan petoja eivät Pohjantähden valkoiset ole, eikä punaisiakaan lähdetä pyhimyksiksi maalailemaan. Kansalaissodan tapahtumat kuvataan johdonmukaisina, mutta ylimitoitettuna ja vihan ja katkeruuden tunteiden värittäminä, kuten ne silloin epäilemättä olivatkin.

Punaisilla oli kenties oikeus nousta vaatimaan oikeuksiaan, mutta ei vuodattamalla viattomien verta. Valkoisella Suomella ei ollut mitään velvollisuutta alistua väkivaltaiseen kapinaan, mutta tuon kapinan tukahduttaminen ja sitä seuranneet rangaistustoimenpiteet karkasivat käsistä ja saivat lopulta tolkuttomat mittasuhteet.

Linna on itse sanonut että kansalaissodan raakuuksia, kuten menneitä julmuuksia yleensäkin, ei tarvitse hyväksyä, mutta niiden lähtökohdat voidaan ymmärtää.

Pitäisikö näiden kirjallisuusohjelmien keskentekoisuutta katsella jostain armollisesta kesäohjelmaperspektiivistä, vai miten näihin pitäisi suhtautua?

Edellisessä ohjelmassa käsiteltiin pasifistista ekofasistiksi päätynyttä <b>Pentti Linkolaa</b> väärällä pieteetillä, ja nyt oli kutsuttu tasavallan presidentti <b>Tarja Halonen</b> kertomaan miten hänen lapsuudenkodissaan vanhemmat evästivät totuuskysymyksissä kouluunlähtijää.

Presidentin omat sormet ovat kuitenkin sulkeneet monia historiallista totuutta sisältäviä dokumentteja kassakaappiin. Lamaperheiden lapset evästetään kouluun ihan samoin asentein kuin työläiskodeissa aikanaan: ei koulussa nytkään totuuksia kerrota, vain virallisia totuuksia.

Kun vieraita kutsutaan näköjään vain näiden julkisuusarvon vuoksi ja ikään kuin näytille, millä sanalla sitten olisi kuvattava tällaista ohjelmatyyppiä? Kirjallisuudellehan tällainen tekee vääryyttä. Vetäjinä ovat ajankohtaisviihdejournalisti ja taidehistorioitsija -- ja kuitenkin kirjallisuus kaikessa luovassa mielessä ja kriittisessä tehtävässään on tästä hyvin, hyvin kaukana. Sanoisin että yhtä kaukana kuin mitä pysyi nobelisti <a href="http://nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/2005/pinter-lecture.html"><b>Harold Pinterin</b> palkintopuhe </a>YLE:n ohjelmistosta.

Oikein presidentin taustatuella pönkitettiin varsin yksituumaista näkemystä suomalaisuudesta ja annnettiinpa ymmärtää että tämä <b>Väinö Linnan</b> näkemys on tänäpäivänkin on ainoa kuva suomalaisuudsta. Väinö Linnahan on kansalliskirjailijamme,mutta ei hänen näkemystään saisi nykypäivänä pitää ainoana jolla on merkitystä suomalaisuudelle.

Miksei yhtä hyvin etelä pohjalaisen kirjailijan <b>Artturi Järviluoman</b> teosta <i>Pohjalaisia</i> voisi pitää suomalaisuuden kuvaajana? Esim vapaussodan ihanteet,jotka vieläkin elävät pohjammaalla loivat tosiasiassa perustan maamme vapaudelle,vaikka nykyinen historiankirjoitus asiaa vähätteleekin!

Aikana,jolloin poliittinen vasemmisto menettää kannatustaan ja joutuu tarkistamaan linjaansa soisi uudenlaisten tuulien päästä esiin niin poliitiikassa
kuin TV1:n toimituksessakin.
- Jukka Halonen, TM

Itse olen Linnani lukenut ja olen kasvanut hänen kirjojensa kautta ja kanssa. Jokainen lukukerta antaa uutta näkökulmaa ikääntymisen myötä ja varmasti jossain vaiheessa Linna oli minulle yhtä kuin Suomen historia. Tämä on ollut ongelmallista muitten näkökulmien etsintään, erityisesti sisällissodasta puhuttaessa.

Minusta <b>Antti Tuuri</b> on ollut hyvä toisenlaisen näkökulman tuoja esimerkiksi <i>Talvisota</i>-kirjassaan. Myöskin <b>Heikki Ylikankaan</b> <i>Tie Tampereelle</i> on hyvä lisä laajempaan näkemykseen.

Lopetin juuri <b>Marko Tikan</b> <i>Kenttäoikeudet</i>-kirjan (2004), joka on tohtorinväitös ja pureutuu nimenomaan sekä punaisten että valkoisten kenttäoikeuksien toimintaan.

Tikan yhtenä tavoitteena on kumota myyttinen ajattelu sisällissodasta. Eli selitys ”luokkavihasta” tai ”punaisten raakuuksien synnyttämästä kostonhalusta” ei Tikan tarkastelussa pidä paikkaansa. Hän ei pyri selittelemään asioita, mutta osoittaa hyvin, että itse sodan ulkopuolella kuolleet teloitettiin sen hetkisen käsityksen mukaan oikeudellisin perustein.

Punaisilla oli omat vallankumousoikeutensa, joiden ongelmana tosin oli se, että ne eivät voineet perustua lainsäädäntöön, koska punaisella Suomella sellaista ei ollut. Tässä on muuten hyvä miettiä, millaiset jälkiselvittelyt punaisilla olisivat olleet, jos he olisivat voittaneet. Naapurissa tultaisiin käymään luokkasotaa, jossa kuoleman perusteella oli johonkin luokkaan kuuluminen sinällään. Epäilen vahvasti, että vallankumouksen varmistamiseksi Suomessakin oltaisiin turvauduttu tähän menetelmään.

Valkoiset toimivat sen aikaisen sotatilalain perusteella, joka antoi sotatilanteessa tuomio-oikeuden koskemaan myös siviilejä.

Jälkiselvittelyissä tutkittiin ketä olivat avainasemassa punakaartissa ja avainhenkilöt myös tuon lainsäädännön perusteella ammuttiin. Muut vangittiin tai vapautettiin. Jokaisessa kenttäoikeudessa oli lainoppinut, mutta muina jäseninä mm pitäjien napamiehiä. Tämä toimintatapa oli myös sodankäyntikeino ja teloitukset tapahtuivat sodan vielä ollessa käynnissä.
Kun sota loppui, niin loppuivat myös teloitukset; tarkemmin 20.5. 1918.

Tikka ei pyri kaunistelemaan tapahtumia, mutta on vakuuttunut, että tuolloin eli juuri niinä pitäjien valloitusten jälkeisinä päivinä ja viikkoina valkoisten toimintatapa perustui myös haluun tuomita punaisia oikeudenmukaisesti. Siis ei niin, että pelkkä punakaartiin kuuluminen olisi automaattisesti tarkoittanut kuolemanrangaistusta.

Tietenkin myöhemmin tapahtumien kauheus valkeni paremmin myös niiden suorittajille. Tähän reagoitiin vaikenemalla ja pyrkimyksellä unohtaa.

Ehkä puhe käsittämättömästä armeliaisuudesta menee vähän ohi maalin.
Mutta Suomen demokratiakehitys sodan jälkeen oli hämmästyttävää ja
Suomi kykeni ennen sotia torjumaan niin oikeiston kuin äärivasemmiston vallankaappaussuunnitelmat ja yritykset.

Ehkä kansallinen sovitus vaikka kauan ja edelleen kestävä oli mahdollista juuri siksi, että tuomitsijat tulivat omasta piiristä hyvin usein. Helpompaa olisi ollut, jos tekijöinä olisivat olleet Balkanin tavoin puolisotilaalliset raakalaisjoukot ilman minkäänlaista valvontaa. Nyt vastuu oli voittajilla niin hyvässä kuin pahassa.

Ja niin kun nyt mietin, niin kyllä Linnan kuvaus näistä tapahtumista loppujen lopuksi kattaa myös tämän tulkinnan. Oli se niin viisas mies :)

Luullaan, että työväestö koko maassa ihan vaan spontaanisti rupesi kapinoimaan ... vaikka kyseessä oli työväenpuolueen johdon organisoima vallankaappaus Helsingissä, ja sitä seurannut työväestön värvääminen aseisiin.

Luullaan, että kapinassa oli mukana koko työväestö ... vaikka siinä oli periaatteessa vain työväenpuolueen vasen laita (eli tulevat nk. kommunistit).

Luullaan, että työväestön vastapuolena oli jonkinlainen oikeistodiktatuuri ... vaikka vastassa oli maailman edustuksellisin demokraattinen hallinto, siis nykyisen Suomen hallinnon mukainen eduskunta käytti ylintä päätäntävaltaa.

Luullaan, että kapina oli vain Suomen sisäinen asia ... vaikka se kytkeytyi ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin, Suomen haluun irtautua Venäjästä sekä Venäjän kahteen vallankumoukseen vuonna 1917.

Luullaan ... että <i>Täällä Pohjantäden alla</i> on historiallinen kuvaus tositapahtumista, vaikka kyseessä on Linnan kirjoittama romaani jolla ei ole mitään tekemistä todellisuden kanssa.

Mitäköhän olisi tapahtunut punaisten voittaessa?

- Kaikki valkoiset olisi päästetty kotiin kukka napinlävessä, mutta <b>Mannerheim</b> vasta pullakahvien jälkeen.

- Omaisuuden ja maan uusjako olisi ollut kohtuullista ja järkevää, eikä ylilyöntejä olisi tapahtunut.

- Naapurin kanssa olisi eletty sulassa sovussa ja yhteisymmärryksessä näihin päiviin saakka.