6.8. Kiitos seurasta, keskustelu jatkuu!

Orwellin kuvaama totalitarismi on pelottavan lähellä ja Harakan viittaama demokratian pakkovalta totta. Vaikka Orwellin lanseeraamaa kylmää sotaa ei enää olekaan, on maailma jakautunut ja viholliset vaihtelevat, miten on taloudellisesti parasta.
Maailma on myös aika historiaton ja on vaikea tietää, mitä todellisuudessa tapahtuu esimerkiksi muslimimaailman ja länsimaailman välillä. Ja onhan Suomessa käytössä uuskielikin, jonka annamme sumuttaa itseämme: nyt puhutaan esim tehostamisesta kun pitäisi puhua irtisanomisista. Teot ja puheet terrorismia vastaan ovat tietysti jo klassikkoja tässä sarjassa. Suomessa yksilönvapaus on sentään totta.

Mutta totalitarismin tekee mahdolliseksi tavalliset ihmiset, ja se on huolestuttavaa. Se on aina yksi mahdollisuus.

Fundamentalismi on myös totalitarismia.

Fundamentalismia taas on näkyvissä myös teollistuneissa demokratioissa: esimerkkinä vaikkapa presidentti <b>Bushin</b> hallinto ja hänen tukijoidensa pyörittämä media, kuten Fox-uutiskanava. Kyseisen kanavan uutisointi kirjoittaa häikäilemättä historiaa uudelleen ja toisinaan jopa etukäteen. Irakistahan löytyi joukkotuhoaseita, eikö löytynytkin?
Bushin ulkopolitiikkakin on fundamentalistista demokratiaan ja markkinatalouteen pakottamista, mitä tietysti kutsutaan vapauttamiseksi: tunnettiinhan toisaalta Berliinin muurikin sen itä puolella fasismin vastaisena muurina. Fundamentalistinen markkinatalous taas ajaa kaikkien muiden arvojen yli, joten hyviä kauppakumppaneja ei tarvitsekkaan vapauttaa, vaikka kaikki tietävät näiden joukkotuhoaseista ja ihmisoikeusongelmista.

Aina kun kansakunta kohtaa kriisin, yhteiskuntailmapiiri totalitarisoituu automaattisesti. Tapahtuu joukkomittainen taantuma, jossa asenteet kovenevat, autoritaarinen henki valtaa mielet ja vahvoille johtajille syntyy tilaus.

Vaikka yhteiskuntakoneisto tällöin näennäisesti ryhdistäytyy ja käskyvaltaisuus lisääntyy, tämä ei tietenkään takaa että tehtävät päätökset vastaavasti järkiintyisivät. Totalitaaristisen taantuman vallassa päin vastoin koetaan että kriittiselle järjelle ja vaihtoehdoille ei ole tilaa. On vain pakko tehdä niinkuin tehdään.

Oudolla tavalla tällainen kaikkeen totalitarismiin elimellisesti liittyvä vaihtoehdottomuus, näennäiseksi jäävä päätöksenteko tilanteessa, jossa ikään kuin joku muu jossain muualla on jo luonut puitteet, muotoillut tai sanellutkin kaikki päätökset, tuli näkyviin totalitarismin historiallisessa ääriesimerkissä, natsi-Saksassa.

Hirvein päätös siellä koski juutalaisten perusteellista tuhoamista, ns. "lopullista ratkaisua", mutta Wannseen konferenssi, joka kokoontui tätä päätöstä tekemään, ei koskaan oikeastaan muotoillut mitään pykälää tai asiakirjaa päätöksestä. Ja -- kuten jokin aika sitten televisiostamme nähdyssä mainiossa brittinäytelmädokumentissa hyvin oli esitetty -- kokouksen ilmapiiriä luonnehti enemmänkin se että oltiin toteamassa ja hyväksymässä olemassaoleva vaihtoehdoton todellisuus.

Totalitarismille on ominaista nimenomaan, että sekä yksilöllinen eriytyminen että yksilöllinen vastuu katoavat. Nürnbergissä natsijohtajat kertoivat kuin yhdestä suusta toimineensa vain koneiston rattaina. Speeriä lukuunottamatta kukaan ei kokenut omaavansa minkäänlaista aloitteentekijän vastuuta mistään.

Tällainen kokemus on aito, totalitarismille nimenomaan ominainen. Se on myös historiassa paljon yleisempi kokemus kuin luullaan. Esimerkiksi suomalaisen historiankirjoituksen taannoinen lempimielikuva virranpyörteisiin joutuneesta ajopuusta on yksi muunnelma henkisesti taantuneen kansakunnan itsepuolustelusta.

<b>Orwellin</b> maalama kuva totalitaristisesta järjestelmästä ei ole sosiologisesti pitävä, se on kaunokirjailijan luoma kulissi, jossa toteutuu toisenlainen psykologia kuin todellisuuden totalitarismeissa. Orwell muistuttaa paljon <b>Kafkaa</b>, jota samanlainen minän rikkinäisyys vaivasi.

Todellisesta totalitarismista meidän pitäisi olla huolissamme esimerkiksi sen vaihtoehdottomuuden yhteydessä jota nykyinen rahan masinoima talous tarkoittaa. Kaikkivoipainen raha taannuttaa meidet maagiselle tasolle yhtä tehokkaasti kuin orwellilainen isoveli -- ja taloususkonnolla hallitseminen on yhtä karmeaa vallankäyttöä kuin natsiaatteen nimissä tehty.

Tämä tosiasiallinen tilanne tuli muutaman kerran keskustelussa kuin tahtomatta varsin vahvasti aistittavaksi. Raha oli pöydässä läsnä, maailman kaikki tosiasiat oli jo jossain saneltu. Me kaikki, mukaanlukien keskustelijat, olimme vain rattaita talouden kuvioissa.

<b>Timo Harakka</b> osoitti taas uskomattomaa tietämättömyyttä, tällä kertaa NL:n ja Itä-Euroopan historiasta väittäessään Orwellin kirjan "avanneen silmät" ja vaikuttaneen kommunismin kukistumiseen.

Jos Harakka lainkaan osaisi tulkita kirjallisuutta, hän olisi tajunnut, että jos olot olivat sellaiset kuin Orwell kuvitteli, niin havahtuminen ei ole mahdollista.

Todellisuudessa kuitenkin Baltian maissa ja Itä-Euroopassa säilyivät aikaisemmat perinteet ja muistot esim. perheissä. Myös NL:ssa inhimillisyyden kipinä säilyi jopa leireissä, kuten esim. <b>Solzhenitsyn</b> on kuvannut.

Vaikka <i>Vankileirien saaristo</i> ei tietenkään kukistanut kommunismia, se muutti esim. Ranskan intellektuellien näkemyksen NL:sta ja olisi ollut itsestäänselvä valinta tähän sarjaan.

Jos tämä kirja on Harakalle edelleen liian tulenarka, niin <i>Ensimmäinen piiri</i> olisi tuonut ilmi tiedemiesten vastuuongelmat, jotka ovat samanlaisia lännessäkin. - <i>Maria</i>

Postimiehen kommentti kirkasti ajatuksia, kiitos!
Niin Mariankin, tavallaan. Hän kiteyttää pitkin matkaa keskustelussa pilkahdelleen orwellerismin: meissä kaikissa asuu pieni isoveli, joka osoittaa paikan, löytää virheet, lyttää mielipiteet, tietää paremmin, on oikeassa.
Lämmin kiitos Annalle ja Harakalle upeasta ohjelmasta!

Ohjelmassa keskusteltiin Isonveljen kauhukuvan vesittävästä tosi-tv-sarjasta ja siitä, kuinka harmiton valvoja sarjan isoveli on <b>Orwellin </b>esikuvaan nähden.

Olisiko siis aika tehdä ohjelma, jossa Isoveli toimii niinkuin tosielämän totalitaarisessa valtiossa:

Kilpailijat asuisivat köyhässä soluasunnossa ja heidän mahdollisuuksiaan vaatteiden tai ruoan valitsemiseen rajoitettaisiin. Yleisöäänestykseen joutumisesta tai rangaistuksista ei tiedotettaisi kilpailijoille, vaan kilpailijoita vain katoaisi. Kilpailijoiden joukossa olisi ilmiantajia ja joku harjoittaisi mustan pörssin kauppaa, jossa hintana olisi taipuminen kohtuuttomiin ehtoihin palvelusten ja velkaantumisen muodossa. Joskus myös mustan pörssin kauppias voisi olla ilmiantaja.

Tärkein pointti sarjassa olisi juuri se, että hedonistisen kesäleirin sijaan kilpailijat joutuisivat tilanteeseen, jossa he taistelelevat omanarvontuntonsa ja minuutensa säilyttämiseksi koneistossa, jonka arvot ovat aivan jotain muuta kuin se vapaus, johon he ovat tottuneet. Aloittajia kilpailussa pitäisi olla aika paljon, koska väärin ajattelijoita putoaisi varmasti aika paljon.

Surullista olisi se, että kilpailun "voittaja" olisi joko se, joka on parhaiten sopeutunut sortojärjestelmään tai parhaiten oppinut käyttämään sitä hyväksi kanssakilpailijoidensa kustannuksella ja olisi siten kilpailun eniten ihmisyydessään hävinnyt.

Mutta hetkinen... mitenkäs tämä lopputulos sitten eroaakaan näistä tosielämän sarjoista?

<a href = "http://kemppinen.blogspot.com/2007/08/norsun-ampuja.html"><b>Jukka Kemppinen </b></a>kirjoitti blogisssaan viimeisestä osasta ti 7.8.2007.

Jukka Kemppinen on jotenkin mahdottoman huono ajattelija. Tällaista:

"Kirja ei ole kertomus vallan väärinkäytöstä eikä propagandasta. Se on satiiri stalinismista ja sen päähenkilönä on tavallinen ihminen. ... Orwell oli itse sodanaikainen propagandamies"

"Kuten tiedämme, Orwellin kirja ei ollut ennustus – tai jos oli, se meni pieleen..."

Sanomisen tarvetta on, sanottavaa ei.

Blogissaan Kemppinen viittaa myös Huxleyhin. Orwellin eskatologiaa voisi verrata Huxleyn vastaavaan antoisastikin. Näin on tehnyt esim. Neil Postman. Muistaakseni tämä oli kirjassa Lyhenevä lapsuus.

Orwellilaisessa valvonnan maailmassa valta suuntautuu yksiselitteisesti ylhäältä alas, ja niin mielettömiä kuin kansalaiselle asetetut normit ovatkin, ne ovat olemassa. Kontrollikoneisto toimii armottomasti. Paranoidiset sävyt ovat lähellä, kafkamainen alamaisuus kasvottoman vainon maailmassa.

Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa tuho toteutuu aivan toista kautta. Ihminen hukkaa itsensä tavoitellessaan mielihyvää. Yksilön kokemusta määrää onnen etsintä, onni toteutuessaan tuokin mukanaan tuhon. Siinä missä Orwell maalailee julman valvonnan maailman, siinä Huxley somasti somaa hörppien toteuttaa saman lopputuleman.

Kumpi näistä tulevaisuuden näyistä on toteutumassa? Postmanin tavoin sanoisin että Huxleyn visio. Se on itse asiassa paljon vaarallisempi, paljon salakavalampi, paljon vaikeammin vastustettava kuin orwellilainen julmuus. Tie helvettiin on tässäkin päällystetty hyvillä aikomuksilla. Demokratiassa on vaikeaa asettaa vaatimuksia ihmisten vapauksille. Demokratian edellytyksinä olevat perustaidot, kuten luku- ja kirjoitustaito ja kyky muodostaa mielipiteitä, voivat rapautua vapauksien nimissä.

Big Brother -televisio-ohjelma on siitä kaksinverroin hauska juttu, että formaatissa toteutuvat niin orwellilaiset kuin huxleylaiset pelot. Isoveljen vahtimaa keinotekoisten sääntöjen määräämää koeyhteisöä päästään viihtymisen nimissä tirkistelemään ruudun välityksellä. Somaa, eikö totta?

Ehkä jotain tällaista toteutuu myös ulkoisessa, oikeassa, todellisessa todellisuudessa. Rahan valta luo totalitarismin ja toteuttaa julmuuden, ja samaan aikaan kansalaisten arkielämää leimaa vain epätoivoinen sirkushuvien etsintä.