12.6. - Reikä Euroopan keskellä

<b>Egon Friedell</b>, <i>Uuden ajan kulttuurihistoria I-III</i>

Kirja on kotimaassaan Itävallassa kyllä myynnissä mutta aika unohdettu, ja englantia puhuvassa maailmassa täysin tuntematon, vaikka käännös on.

Friedell, joka hyppäsi ikkunasta Gestapota pakoon 1938, oli sen Euroopan kantaja, joka katosi: juutalainen, keskusteleva kosmpoliitti ja kaikentietäjä.

Minusta englanninkielinen kirjallisuus peittää jotain näkyvistä. Liian moni ajattelee, että saksa oli natsien ja isoisiemme kieli ja isoisät olivat kenties natseja.

Tsekinkielinen ja nyt ranskaa kirjoittava <b>Kundera</b> on perustellut uskottavasti, miten keskeinen osa oli kolmiolla <i>Wien-Berliini-Praha</i>: kirjallisuudessa (<b>Kafka</b>), musiikissa, kuvataiteissa, arkkitehtuurissa (<b>Gropius</b>), matematiikassa ja logiikassa (<b>Mach, Gödel, Wittgenstein</b>). Kaikki on Wienin kahviloiden ja niiden usein juutalaisten kanta-asiakkaiden ympärillä. Kukaan ei muista enää <b><a href="http://en.wikipedia.org/wiki/Arthur_Schnitzler"> Arthur Schnitzleriä</b></a>, vaikka <b>Billy Wilderiä</b> ja <b>Josef von Sternbergiä</b> ei voisi olla olemassa ilman Schnitzleriä.

Friedell oli yhdessä <b>Grimbergin</b> <i>Kansojen historian</i> kanssa suomalaisen lukemisen kulmakivi ja sellaisena jotain hengästyttävän toista kuin ne kuivat selonteot, jotka toki kuuluivat monien yliopisto-opintoihin.

Tämä kaikki tuli aika voimakkaana mieleen, kun luin australialaissyntyisen New Yorkin huippuvälkyn <b><a href="http://www.clivejames.com/recent-books">Clive Jamesin</b></a> paksun uutuuskirjan <i>Cultural Amnesia</i> - Friedell on yksi sen sankareista; samalla palasin <b>Golo Mannin</b> (<b>Thomas Mannin</b> poika) Saksan historiaan 1800 - 1990, ja käsitin kauhukseni, että juuri nyt ratkaistaan niitä ongelmia, jotka Mann osoitti parikymmentä vuotta sitten.

Mielestäni Timo Harakan viive-ajatus on oikeaan osunut.

Usein nämä suuret ajatukset kuten pasifismikin esiintyvät monella taholla yhtäaikaa suurin piirtein.

Onhan sodanvastaisuutta niin paljon ollut: nytkin Tv:stä tule Vietnamin vastaisuutta, Irakin sodan kova vastustus. Joillakin pasifistislla tai rauhan ajatuksella on saatu todella paljon aikaan... ajatellaan vaikka <b>Gandhia, Kingiä</b> ym

Itse olen vaikuttunut <a href="http://www.saunalahti.fi/arnoldus/dunant.html">Punaisen Ristin perustajaan </a>liittyvästä elokuvasta.

Kyllä kaiken pinnallisuuden ja ajattelemattómuuden kivisessä,kuivassa ja karussa pellossa kasvaa hyviäkin aatteita....

Ei se auta kuin viljellä niitä vaan.

Ja kyllä ajat muuttuu... esim. huumori: minun lapsuudessani huumorista 90 % perustui joko rasismin tai seksismiin... nykyään onneksi esim. koulussa ei voi enää kertoa moista ...
AP

Suomessa media ihannoi sokeasti kenraaleja ja muita sotaherroja.

Nämä tyhjäntoimittajat ja eettisesti ilmeisesti täysin vastuuton porukka, todella matalan miinustuottavuuden sakki, tulevat kalliiksi, syövät meidän ja lastemme leivän. Odottavat, että voivat käskeä nuoria miehiä kuolemaan, naisia ja lapsia alleen ja uhrautumaan. Voisivat ryöstää, raiskata ja rikastua mielin määrin kuten ennenkin.

Sotalaitos on kerta kaikkiaan lakkautettava. Suomi voi hyvin antaa esimerkkiä tässä asiassa maailmalle.

Media pitää heitä korkeassa kurssissa kuin <b>Mannerheimia</b> konsanaan, joka todellisuudessa oli murhaaja ja hänet pitäisi haastaa Haagin sotaoikeuteen.

Suomalaiset eivät uskalla sanoa vieläkään tätä totuutta. Pelkäämme, eikä tietenkään suotta. Kuka tahansa pelkäisi näin veristä tyyppiä ja alistettuja metsäläisiähän valitettavasti olemme aina olleet.
- Pääoma

1.
Pasifismi on minulle - koko elämänsä rauhan ajassa viettänelle keski-ikäiselle ja armeijaa käymättömälle miehelle - valtavan ristiriitainen käsite. Itse osallistuin Irakin sotaa vastustaviin tapahtumiin ja kirjoitin nimeni kansainvälisiin adresseihin. Irakissa sotaa käydään mielestäni valheellisin perustein, se on selvä. Mutta voinko sanoa, että sotaa käydään aina väärin perustein?

Kun kuulen usein esitetyn ajatuksen sodan mielettömyydestä, kysyn mielessäni, missä viitekehyksessä ja kenen näkökulmasta tämä lause on tosi: ajatellaanko sitä lausuttaessa sotaa ensisijaisesti hyökkääjän tekona, toisin sanoen: onko puolustautumisella ja hyökkäämisellä tuon lauseen suhteen merkitystä? Tuon lauseen on tarkoitus muistuttaa tärkeästä asiasta mutta unohtaako sitä lausuesaan myös jotain?

Työssäni rikosseuraamusalalla toiselle ihmiselle on mahdotonta sanoa, että hänellä olisi aina ollut vaihtoehtoja väkivaltaiselle teolleen. Sitä en voi koskaan tietää, korkeintaan voin tehdä todennäköisyyksiin perustuvia arvioita. Mutta minun on tehtävä työssäni kaikki mahdollinen, ettei hän joutuisi niin ehdottomina pitämiinsä tilanteisiin. Sama pätee pasifismiin. Meidän on tehtävä kaikkemme, jottei kysymyksiä sodan mielekkyydestä tarvitsisi enää itsellemme esittää. Sitä on minun pasifismini.

2.
Sarja käsittelee siis fiktiivistä kirjallisuutta. Ateistina minun on täten helppo nimetä kaksi kirjaa, jotka kiistatta ovat muuttaneet ja yhäkin muuttavat maailmaa: <i>Raamattu</i> ja <i>Koraani</i>.
- Juha Saari

Olipa esitys, tuo <b>Timo Harakan</b> ja <b>Anna Kortelaisen</b> keskusteluohjelma, jossa ennakkotietojen mukaan <b>Pentti Linkolan</b> piti lukea <b>Erich Maria Remarquen</b> kirjaa <i>Länsirintamalta ei mitään uutta”</i>.

Se, ettei Linkola lukenut kirjaa, ei vielä ollut mitään, mutta se, että ohjelmasta selvisi, ettei kyseinen kirja ollut muuttanut kenenkään keskustelijan omaa persoonaa!

Kortelaisen puheista ymmärsi, että hän oli nyt lukenut kirjan ensimmäistä kertaa ja oli kauhistunut siinä esitetyistä sotakuvauksista. Harakka vilkuili koko ohjelman ajan Kortelaista, ilmeisesti odottaen, että sieltä tulisi jotain yllättävää, ja Linkola mumisi joskus jotain, joista tärkeintä oli se, ettei hänestä ko. kirja ollut mitään muuttanut.

Kukahan nämä kirjan ”maailmaa muuttavina” oli valinnut? Ja kuinka ohjelmaa vetämään on valittu noin mitään-lukematon pariskunta?

- Reiska-31

No jos pasifismi olisi voittanut 30-luvulla, Länsi-Eurooppakin olisi elänyt vuosikymmenet <b>Hitlerin</b> ja/tai <b>Stalinin</b> sekä heidän seurajiensa alaisuudessa. Eihän pasifismi koskaan tehoa sellaisiin herroihin kuin Hitler ja Stalin, vaan vain heidän vastustajiinsa.

Ohjelmaa vaivasi lyhyt perpektiivi, hatarat tiedot ja historiattomuus. Olihan pasifismi jo ennen maailmansotaa suosittua (esim. <b>Bertha Suttnerin</b> <i><a href="http://manybooks.net/pages/nissinena1784617846-8/0.html>Aseet pois</i></a>). Ei pohdittu lainkaan miksi miehet sitten pysyivät rintamalla (ks. esim. <b><a href="http://www.boston.com/news/globe/ideas/articles/2006/09/24/qa_with_niall_ferguson/">Ferguson</b>: <i>Julma sota</i></a>).

Suorastaan huvittava oli väite, että Linkolan kirjan ilmestyessä pasifismi olisi ollut suosittua - päinvastoin, silloin eli hyvin vahvana sodanaikainen ilmapiiri, mikä ei sinänsä ollut ihme, koska sotavereteraanit olivat vasta keski-iässä. Poikiensa pasifismin he kokivat suoranaisena loukkauksena. Mutta hyvin pian <i><a href="http://parazite.pp.fi/schuller.txt">Schüller-oikeudenkäynnin</i></a> jälkeen tuuli kääntyi: piti mennä armeijaan oppimaan aseiden käyttöä vallankumouksen varalta.

Sitten yleinen huomautus ohjelmaformaatista: vieraalle tulisi antaa enemmän tilaa. Koska hän on vain yhdessä osassa, juuri hänen ajatuksensa kiinnostaisivat.
- Maria

Todellakin lause "Sota on mieletöntä" on laiskaa ajattelua. Kysehän ei ole vain sodasta, vaan väkivallasta yleensä: Miten väkivaltaa käyttävää voi vastustaa? Vai onko hänen vain annettava tehdä pahaa ja seistävä itse vieressä tekemättä mitään? Onko se sitten moraalista?

Venäläisen filosofin <b>Vladimir Solovjevin</b> teoksessa <i>Kolme keskustelua</i> (suomeksi 1912) esitetään ongelmaan kolme erilaista kantaa.

Jos sitä ei saa käsiinsä, voi ottaa taas kerran hyllystä <b>Waltarin</b> <i>Sinuhe egyptiläisen</i>.
- Maria

Hienoa nähdä Linkola edelleen noin hyvässä vireessä kuin hän oli Harakan ja Kortelaisen ohjelmassa.

Pieni yksityiskohta vain pisti korvaani. Ohjelmassa Linkola ja juontajat kaipasivat kirjaa, joka kertoisi sodan ympäristölle aiheuttamista tuhoista.

Tiedoksi vain, että sellainen on juuri ilmestynyt (SKS 2007) ja vieläpä suomeksi. <b>Simo Laakkosen</b> ja <b>Timo Vuorisalon</b> toimittama kirja on <i><a href="http://fmhaku.finlit.fi/ladattavat/Kirjan_esittely_laaja.pdf>Sodan ekologia: Sodankäynnin ympäristöhistoriaa</i></a>. Kirja ei jumiudu Vietnamin kaltaisten esimerkkien esittelyyn vaan käy läpi myös sotien moninaisia vaikutuksia Suomessa rintamalla ja kotirintamalla.

Varoituksena sanana vain etenkin kevyttä kesälukemista kaipaaville, että kirja vaikutti olevan melkoinen tiiliskivi.

- Toinen Reiska

Jukka K on oikeassa.

Surffailin kaksi tuntia Clive Jamesin perässä ja vakuutuin, että <i>Cultural Amnesia</i> on pakko hankkia. Opus näyttää 2000-luvun Friedelliltä.

<i>Uuden ajan kulttuurihistoria, osa III</i>, on kirja, johon palaan aina. Ja ikuisesti. Luen joko laajemman kappaleen tai etsiskelen Friedellin loistavia one-linereitä.

Yksi suosikeistani on <i>journalismin määritelmä</i>:

"Sillä mitä on journalismi? Väärää eetosta ja elämätöntä paatosta; tyhjää rutiinia ja kuluneita korulauseita; sovinnaista "aikalaisten" silmillä katselemista ja ylimielistä ivallisten huomautusten tekemistä; pakonomaista kysynnän määräämää aiheiden valintaa; hengetöntä "tietoaineksen" yliarviointia."

Mielestäni Harakan-Kortelaisen <i>Remarque-ohjelma</i> oli huonoa journalismia. Käsiteltiin ikuisuusaihetta ja vieraaksi oli kutsuttu yhtenäiskulttuuri-Suomessa pasifistisen pamfletin kirjoittanut <b>Pentti Linkola</b>.

Miehen myöhemmistä ekofasistisista vaiheista vaiettiin, vaikka niidenhän nyt olisi nimenomaan kuvitellut kuuluvan kuvaan. Aihetta käsiteltiin siis erinomaisen tekopyhästi.

<b>Jonathan Glover</b> on on käsitellyt viime vuosisadan sotahistoriaa, ja hänen visioissaan konfliktit asetetaan kontekstiin yhteiskunnallisen kehitysvaiheen kanssa. Jos puhutaan tribaalikonflikteista, joissa ilmenee itsetarkoituksellista ja jopa ritualistista väkivaltaa -- ja sellainenhan esimerkiksi oma sisällissotamme tyypillisesti oli -- silloin puhutaan eri asiasta kuin jos on kyseessä totalitarismien sota. Konfliktintutkimuksen näkökulma ohjelmasta puuttui kokonaan.

Antropologi olisi asiantuntijana ollut paremmin paikallaan kuin yksityisajatteluunsa harhautunut Linkola. Esimerkiksi ns. <i>Doylen teesi</i> on vakavasti otettava. Ja sen sijaan että vaivuttiin ikiaikaiseen pessimismiin kun ilmeisesti kuvitellaan sen -- siis mahdollisimman täydellisen ympäripyöreyden -- edustavan arkirealismia, olisi voitu vaikka paneutua esim. <b>Emmanuel Toddin</b> kartoitukseen maailmassa tapahtuvasta tosiasiallisesta kehityksestä.

Väkivallan suhteen voidaan todeta kaksi varmaa asiaa. Väkivallan tekeminen, kokeminen ja näkeminen regressoi yksilöä olipa väkivallan syy, tarkoitus ja ns. moraali mikä tahansa. Niin yksilö kuin yhteisö taantuvat, kun ne sortuvat väkivaltaan.

Toinen seikka on että maailmassa tapahtuu todellista kehitystä. Siitä mitkä ovat tämän kehityksen indikaattoreita ja kuinka kehitystä voitaisiin turvata, pitäisi puhua.