Maksim Gorki piti itse romaaniaan Äiti (1907) yhtenä huonoimmistaan: se oli vimman vallassa, kiireessä kyhätty pamfletti. Mutta siinä sen teho alkavan vallankumouksen käsikirjana, ja (ikävä kyllä) tulevien neuvostoromaanien esikuvana.

Äitiesittelee järjestelmällisesti maanalaisen toiminnan kaikki vaiheet propagandasta sabotaasiin. Tunnetehon maksimoimiseksi päähenkilö on vanha nainen - tosin illan vieras, vihreiden kansanedustaja Anni Sinnemäki nauraa, että nykypäivänä 40-vuotiaita pidetään "voimavuosiaan" elävinä eroottisina naisina.

Kommunistikodin kasvattina, 1970-luvun agit prop-nostalgiaan nojanneen Ultra Bra-yhtyeen sanoittajana Anni pannaan aina tilille kommunistien synneistä. Tälläkin kertaa hän tekee pesäeron vallankumoukseen. Siltä osin, hän sanoo, Gorkin kirja on pahasti vanhentunut.

Onko?

100 vuoden takaista Venäjää monin veroin julmempi ja tehokkaampi väkivaltakoneisto sortaa Kiinan työläisiä tänään. Lastemme lelut ja edullisen viihde-elektroniikkamme valmistajilla ei ole ihmisoikeuksia, ei sanan eikä järjestäytymisen vapautta.

Gorki on yhä vaarallinen. Sillä läntisen maailman hyvinvointi on siitä kiinni, että Etelä-Kiinan teollisuuden orjat eivät nouse taisteluun omien oikeuksiensa puolesta... Tarvitaanko vallankumouksia?  

Olen ilokseni kuullut useiltakin katsojilta, että tv-sarja on innoittanut tarttumaan klassikkokirjaan. Ja melkein kaikki ovat ottaneet lukeakseen juuri Dorian Grayn muotokuvan.
Kenties Sauli Niinistö esiteli teoksen niin kutkuttavasti, että katsojan uteliaisuus on herännyt. Asiaa auttaa, että Dorian Graysta on saatavilla tuore, huokea pokkaripainos - toisin kuin useimmista esittelemistämme kirjoista. Joitakin ei ole ostettavissa lainkaan, mm. Setä Tuomon tupaa ei löydä oikein etsimälläkään.
Ennen kaikkea Oscar Wilden moraliteetti tuntuu tuoreelta tänäänkin, vaikka on kirjoitettu 1891: ajankohtainen, silti ajaton.

Maailman homokirjallisuuden klassikko oli urhea ja uljas valinta eduskunnan puhemieheltä, vaikka hän onnistuikin välttämään tykkänään "h-sanan".
Niinistö on kuitenkin ihan oikeassa siinä, että tänään ei ole kiinnostavinta etsiä vihjeitä miesrakkaudesta ja sodomia-skandaaleista. Romaanin ajattomat teemat käsittelevät narsismia, minuutta, omatuntoa – suorastaan postmodernia 2000-lukua profetoiden.
”Lahjakkuuteni käytän kirjoittamiseen, nerouteni elämään”, Wilde totesi luonteenomaisella nokkeluudellaan. Hänen elämänsä jäljitteli taidetta, fakta sulautui fiktioon, aluksi loistokkaasti, lopuksi traagisesti.
Dorian Grayn muotokuvaa käytettiin todistusaineistona vuoden 1895 oikeudenkäynnissä, jossa Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen miesten välisestä ”törkeästä säädyttömyydestä”.
Näin myös Wildestä tuli seksuaalisen vähemmistön tyyli-ikoni ja legenda. Ja marttyyri – tosin tarkoittamattaan, Niinistö uumoilee.
Ja ironia on toki se, että nykyään homot taistelevat oikeudesta perinteiseen perhemalliin ja vihkimisen rituaaleihin – samaan aikaan, kun valtaväestöstä aina suurempi osa päätyy eroihin tai jättäytyy sinkuiksi. Onko narsistisessa kulttuurissa, yksilöitä ihailevan Dorian Grayn maailmassa, edes tilaa parisuhteelle?

Vihdoin maanantaina Anna Kortelainen ja minä yllyimme kunnon kiistaan, kun vieraana oli toinen karismaattinen nainen, elokuvaohjaaja Auli Mantila. Ainoana miehenä väitin, että Minna Canthin näytelmän nimessä on nykyään tärkeämpi sana työmiehen kuin sana vaimo...
 
"En tajunnut, että tämä on voinut olla totta", Auli puuskahti, kun keskustelemme Työmiehen vaimosta.
 
Vielä 1880-luvulla on tosiaan pidetty luonnollisena ja asianmukaisena, että avioon astuessaan nainen luovuttaa kaiken omaisuutensa miehelle. Taisteleva - ja paheksuttu - näytelmä Työmiehen vaimo johti lain muutokseen. Tosin, kuten Anna huomautti, täysin omaan vallintaansa nainen sai raha-asiansa vasta niinkin myöhään kuin 1929.
Mutta entä tänään, kysyn. Pitääkö nyt panna paino sanalle "työmiehen" vai sanalle "vaimo"?
Luokka vai sukupuoli?
 
Kun viime vuonna vietettiin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden 100-vuotisjuhlaa, niin valtiovalta korosti pelkästään naistensaavuttamia täysiä poliittisia oikeuksia.
Entä ne miljoona miestä - torpparia, tilatonta, ruotu-ukkoa ja tehtaiden työläistä - jotka saivat poliittiset oikeudet?
Omana aikanaan oli radikaalia, että kaikki saivat äänioikeuden, myös köyhät. Se taas on 2000-luvun ideologiaa, että tulkitaan tapahtuma feministisesti, kavennetaan "yleinen ja yhtäläinen" koskemaan naisia.
 
Tämä valtiollinen feminismi on hupaisa ilmiö. Tasa-arvonäkökulma on virallisesti hyväksytty, turvallinen ja vaaraton. Sen sijaan luokka-asema, köyhyys ja tämänkin päivän riisto ovat kiusallisia ja kiellettyjä keskusteluita.
Eiväthän näkökulmat periaatteessa sulje toisiaan pois, eivätkä riitele keskenään. Mutta käytännössä kyllä.
 
Kuten Yhdysvalloissa, Suomessakin aito poliittinen väittely on muuttunut jankkaamiseksi eri ryhmien oikeuksista. Edellinen eduskunta keskittyi määrittelemään, onko homoilla oikeus avioliiittoon ja adoptioon tai yksinäisillä naisilla oikeus hedelmöityshoitoihin.
Maailman muuttamisen sijaan moralisoidaan. Politiikka jähmettyy arvopuheeksi, jonka ytimenä ei ole arkinen teko ja toiminta, vaan juhlallinen oikeusretoriikka.
Juhlapuhe on taka-askel 1800-luvun tekopyhään kristillisyyteen, jota Canth raivokkaasti piiskasi.
 
No, eipä ihme, että asiasta sukeutui Annan ja minun välille kunnon väittely. Kumpi on tärkeämpi, "työmiehen" - vai "vaimo"?

Terveiset Mukkulan kirjailijakokouksesta. (Olen urani huipulla: saan ensi yönä selostaa Minna Joenniemen kanssa perinteisen jalkapallo-ottelun Suomi vastaan Muu Maailma.)
Edellisessä merkinnässäni aprikoin, miten serbit, kroaatit ja bosnialaiset käsittelevät 1990-luvun sisällissodan tapahtumia. Pari vastausta olen saanut täältä Mukkulasta. (Katso Hannu Marttilan juttu sunnuntain 17.6. Hesarista.)
Makedonialainen Zoran Ancevski on optimisti. Kirjailijoiden ansiosta myös naapuri voi eläytyä entisen vihollisen kokemuksiin. Sopu syntyy ajan mittaan.
Kääntäjä Kari Klemelä arvioi kuitenkin, että kestää vielä monta sukupolvea, ennen kuin serbit hyväksyvät muun maailman tuomion. Se näkyy mm. vihamielisyytenä presidentti Ahtisaaren Kosovo-esitystä kohtaan.
Balkanilla voi hyvinkin kulua samat 40 vuotta kuin Suomessa, ennen kuin sisällissodan eri totuudet voivat kohdata.
Yli 40 vuoden takaisia tapahtumia on vaikea käsitellä enää oikeudenmukaisesti. Ei siis ihme, että tämän illan ohjelmassa Tarja Halonen sanoo vastustavansa vanhojen asioiden tuomitsevaa käsittelyä - "totuus ei ole minkään sukupolven yksinoikeus".

Mm. vihreiden kansanedustaja Heidi Hautala on vaatinut "totuuskomissiota" suomettumisen vuosista 1960-1970-luvuilla. Suhtaudun samalla inholla ja ihmetyksellä silloisiin poliittisiin opportunisteihin, joista vaikkapa nykyinen ulkoministeri kunnostautui vasikoimalla Neuvostoliitolle kansainvälisen oikeistonuorison keskusteluita. Mutta myönnän, että oman sukupolveni on helppo olla jälkiviisas.

Joutumatta koetelluksi ei voi täydellä varmuudella vannoa, etteikö olisi itse ollut totalitarismin myötäjuoksija. Saatikka, että olisi uskaltanut olla niissä oloissa Hitleriä tai Stalinia vastaan.

Todellisuus näytti toiselta kuin nyt. Totuudet ja toden näköisyydet muuttuvat ajassa, siitähän Linnakin kertoo.

Ja kuka tietää? Ehkä tulevat sukupolvet vaativat meitä tuomiolle ilmastonmuutoksesta. "Mutta kun silloin ei ollut biodiesel-autoja", vikisemme armoa anoen epäuskoiselle jurylle.