Hulttiot ja hunsvotit
Suomessa on totuttu paheksumaan kurittomia kakaroita. Lastenkulttuuri vain pahentaa asioita. Lasten sankareina ovat ADHD:sta kärsivä Hirveä Henri ja ikuista uhmaikää poteva Pikku Myy.
”Lapsi on liian monessa kodissa pikkutyranni ja diktaattori, joka sanelee säännöt ja jonka kiukunpuuskien tahdissa koko perhe tanssii”, kirjoittaa Sanna Ukkola.
Lasten pikkunepotistinen käytös on noussut puheenaiheeksi viime aikoina. Monen mielestä Suomi on lapsivihamielinen maa. Katja Lahti summaa tilannetta toteamalla, että alkoholisteihin suhtaudutaan julkisilla paikoilla suopeammin kuin lapsiin.
Samalla lastenkulttuurin määrä on kasvanut räjähdysmäisesti lyhyessä ajassa. Kaikki paikat ovat täynnä lastenkulttuuria. Digimaailma on lapsille tehty paratiisi: piirretyt eivät lopu koskaan, kannettavat laitteet ovat täynnä pelejä ja viihdettä. Hoplopit, huvipuistot ja Happy mealit ovat rakentaneet kokonaisen lasten todellisuuden.
Lastenkulttuuri kuvastaa yhteisön arvoja. Samalla se tuottaa ehtymättömästi roolimalleja lapsille. Tarinoiden sankarit ovat esikuvia. Lastenkulttuuri on kuitenkin verrattain nuori ilmiö. Kirjallisuudessa lapsipäähenkilöt löivät läpi 1800-luvulla romaanien myötä, kuten Charles Dickensin Oliver Twist.
Vielä nuorempaa perua ovat rasavillit lapsisankarit, kuten Bart Simpson, Lassi ja Leevi, Eemeli, Artemis Fowl, Hirveä Henri tai Pikku Myy. Näiden hahmojen yhteinen opetus on se, että vahvan identiteetin omaava lapsisankari saa kurittomuutensa aina anteeksi – päinvastoin kuin vanhoissa moraliteeteissa, kuten Max ja Moritz tai Jörö-Jukka.
Ohjaaja Mari Rantasila kertoo lapsuutensa roolimallin ja samastumisen kohteen olleen Peppi Pitkätossu. ”Sopiva roolimalli riippuu tietysti lapsesta ja hänen tarpeistaan. Parhaimmillaan lastenkulttuuri voi lohduttaa ja antaa lapselle voimaa”, Rantasila kertoo.
Kulttuuriosasto kysyy, mikä olisi täydellinen roolimalli lapsille? Miksi lasten käytöstä pidetään häpeällisenä?
Studiossa asiantuntijakommentaattorina lastenkirjailija Siri Kolu.
Tiistaina, 28. tammikuuta kello 19.06. Yle Radio Suomi.
4 kommenttia
Ti 28.01.2014 @ 16:33
Lastenkulttuurin analysoiminen on jostain syystä aivan liian yksinkertaista. Ajatellaan, että joku hahmo merkitsisi lapsille suoraa roolimallia. Ja siksi fiktiivisten hahmojen pitäisi olla hyviä ja esimerkillisiä.
Mikä meille sitten on esimerkillistä? Jörö-Jukan aikana se oli tottelevaisuus, nöyryys, kurinalaisuus. Myöhemmin päämäärätietoisuus, empatiakyky ja eettinen selkäranka (ainakin useilla tyttöromaanihahmoilla). Nyt dynaamisuus ja innovatiivisuus. Tästä on turha pyhistellä – eihän kiltteys, empatia tai altruismi ole kovin korkeassa kurssissa muuallakaan yhteiskunnassa, miksi sitten lastenohjelmissa.
Toisaalta olen itse huomannut lastenohjelmien arvoissa hyvin paljon vaihtelua, on valtavasti erilaisia hahmoja. Kunnolliset Oktonautit, herttaiset sisarusparit Stella ja Sami sekä Samu ja Salla; hellyttävät pupukaverit Kasperi ja Liisa ovat suosittuja siinä missä hirveä Henri ja keski-ikäisten naisten itsekkyyttä loputtomasti oikeuttava Pikku Myy.
Mitä sana roolimalli sitten merkitsee? Että fiktion käytösmallit tulisivat osaksi elämää jossain havaittavassa mielessä?
Lasten käytöksen häpeällisenä pitäminen kertonee enemmän häpeäjistä. Lapset eivät minusta ole minkäänlainen ongelma, vaikka ovatkin suorempia, herkempiä ilmaisemaan tunteitaan ja osoittavat myös niinkutsuttua kunnioitusta vanhempiaan kohtaan vähemmän kuin aiemmat sukupolvet.
Paras roolimalli lapsille ovat muut ihmiset, ennen kaikkea aikuiset, jotka välittävät olla läsnä heidän elämässään. Fiktion malleilla on paljon vähemmän merkitystä kuin tällä asialla.
