Suuri polkumyynti

Suomessa on suljettu yhden sukupolven aikana yli 5000 koulua ja yli 3000 kirjastoa. Suuret ikäluokat synnyttivät kulttuurilaitoksia, joihin meillä ei enää ole varaa.


Seela Sella pitää taidetta mielenterveystyönä:

”Jos tästä taiteen kentästä otetaan raha pois, se näkyy ennen pitkää ihmisten mielenterveydessä.”

Sellan mielestä kulttuurilla ja taiteella on myös suora yhteys eloonjäämiseen. Hän siteeraa Viktor Franklia, joka keskitysleirimuistelmissaan kuvaa niiden ihmisten selvinneen parhaiten, joilla oli kulttuuritausta. Heissä oli perustavaa taiteen synnyttämää voimaa ja energiaa.

”Jos tällaista mahdollisuutta ei annettaisi kaikille, niin tämä olisi epäoikeudenmukainen maa”, Sella kertoo.

 

Markus Selin näkee valtion tuen olevan elokuvataiteen edellytys. Tukisysteemi saa häneltä kiitosta, ja sen myötä elokuvan katsojamäärät ovat suuria. Yksityisen rahoituksen järjestäminen on hyvin hankalaa, mikä näkyy esimerkiksi Mannerheim-elokuvassa:

”Suomalaista isänmaallista rahaa ei ollut. Elokuvia ei osata rahoittaa sijoituksina. Kun summat menevät isoiksi, silloin riskit kasvavat koko ajan lisää.”

 

Valtion viesti kulttuurilaitoksille on selvä: pitää karsia, kaikkeen ei ole enää varaa. Monilla kaupunginteattereilla ei ole varoja peruskorjauksiin, ja niiden tulevaisuus on vaakalaudalla. Monet museot tullaan lähivuosina sulkemaan. Kirjastoja suljetaan lisää, taidenäyttelytiloja vähennetään. Lyhyesti sanottuna edessä on kulttuurin alasajo.

 

Sotienjälkeinen köyhä Suomi sijoitti sivistykseensä. Kulttuurimme on aina ollut kovatasoista, ja sen hedelminä meillä on kansainvälisiä huippuja melkein joka taiteen alalla. Kulttuurin suosio on myös suurta. Suomessa on harrastajateattereita maailman toiseksi eniten suhteessa väkilukuun (n. 800), museoiden määrässäkin olemme kärjessä (yli tuhat). Kirjastojen käyttöaste on Suomessa Euroopan suurin.

 

Voi syystä sanoa, että suuret ikäluokat ovat synnyttäneet vahvan yhteiskunnan, joka on nähnyt kulttuurilla niin perustavaa arvoa, että sen puolesta on oltu valmiita suuriinkin uhrauksiin. Niiden turvin olemme saavuttaneet hämmästyttävän korkeatasoisen ja monipuolisen sivistyksen. Se halkaisee kaikki yhteiskunnan osa-alueet ja väestöryhmät. Olemme valtio, joka kävisi valistusihanteiden esimerkistä.

 

Nyt tämä kehitys on vaakalaudalla. Hallituksen puolivälitarkastelu ja kehysriihi tuovat kuntien valtionosuuksiin leikkauksia, jotka heijastunevat suoraan kulttuuriin. Elämme keskellä aina vaan jatkuvaa talouskriisiä, ja mieliimme on syöpynyt kriisitietoisuus. Se tarkoittaa sitä, että kaikkea tarkastellaan kulueränä ja säästökohteena – ennen kaikkea kulttuuria.

 

Tämän ajattelun lyhytnäköisyys pelottaa. Suomessa on 17 000 sijoitettua nuorta, ja kokonainen ikäluokka alle 30-vuotiaita elää yhteiskunnan ulkopuolella. Kulttuuri on ainoita väyliä synnyttää näihin ihmisiin yhteys, mikä korostuu erityisesti paikallisesti. Jos sammuvan pikkukaupungin viimeinen julkinen tila on huoltoaseman kahvio, olemme hukassa.

 

On käsittämätöntä, että yhteiskunnan jatkuvasta vaurastumisesta huolimatta kulttuurilaitoksia toisensa perään uhkaa alasajo. Pienten paikkakuntien kulttuuritarjontaa on leikattu vuosikymmeniä, ja vähemmistökulttuurit elävät paikoin enää pelkällä tekohengityksellä. Lasten kulttuuriharrastukset ovat muuttuneet maksullisiksi, ne ovat mahdollisia vain hyväosaisille. Kaikesta pitää maksaa. Markkinatalous jyllää taiteessa.

 

Tuottavuus ja työllisyys ovat eloonjäämisen ehtoja, mutta niin on mielenterveyskin. Kulttuuriosasto päätti ottaa selvää, missä kulkee leikkausten raja.

 

Mikä on sellaista kulttuuria, josta sinä et luovu?

12 kommenttia

Kaupunkiaktiivi ja ympäri Suomen levinneiden ravintolapäivien perustajajäsen Olli Sirén on sitä mieltä, että uusi kulttuuri ei useinkaan tarvitse rahoitusta, vaan käsityksen siitä, mikä on mahdollista, mitä kaupunkitilassa on mahdollista tehdä. Hänen mielestään kansalaispalkka voisi olla toimiva keino tukea kulttuuriaktiiveja. Kansalaispalkan myötä yrittäjyys ja aktivismi voisivat lyödä kättä.

Ajatus on kiehtova sikäli, että byrokratiaa vähentämällä kaikki hyötyisivät. Suomessa on 6000 tutkinnon suorittanutta työtöntä taiteilijaa. Määrää kuvastaa hyytävästi, miten suureksi kulttuurialan ongelmat ovat kasvaneet.

Suljettujen koulujen ja kirjastojen määrä ei kerro mitään ilman että niitä verrataan tyhjentyneiden kylien määrään.

On aivan selvää ettei meillä ole varaa kaikkeen siihen, jota eri eduskunnat ovat historian saatossa keksineet rahoittaa.

Jos meillä nyt onkin 6000 tutkinnon suorittanutta työtöntä taiteilijaa. 30 vuotta sitten ei tainnut olla yhteensäkään noin paljon tutkinnon suorittaneita taiteilijoita.

Harrastusten kalleus ei koske pelkästään kulttuuria. Se koskee lähes kaikkia harrastuksia. Etenkin urheilua.

Kulttuuriväeltä voidaan odottaa luovuutta valittamisen sijaan. Itselläni on mahdollisuus harrastaa kulttuuria kuin koskaan elämäni aikana. Olen 56 v ja asun pikku kaupungissa.

Kulttuuria, josta en halua luopua: poikani soittaa pianoa. Tyttäreni tanssii. Toinen poikani soittaa kitaraa. Samoin itse treenaan bändin kanssa. Lisäksi luen ostamiani kirjoja, kuten vaimonikin. Otan valokuvia, joiden tallettamisesta tietokoneeni levylle maksan kulttuuri- eli teostoveroa, samoin kuin poikani jalkapallomatsien videokuvaamisesta ja käsittelystä. Ja facebookiin väsäämistäni kantaaottavista kuvista tai videoista.

Kaikki tämä tapahtuu omilla rahoillani, ei verotuella. Ettekö näe ympärillänne mitään muuta kulttuuria kuin se, joka pitää tehdä keräämillänne verorahoilla? Ettekö näe, että verorahoilla paitsi tuetaan, myös tuhotaan kulttuuria, ihmisten omaehtoista toimintaa?

Arvostan myös julkisin varoin tuotettuja asioita, erityisesti kirjastoja, joiden lakkauttamisen otatte esimerkiksi. On kuitenkin aika selvää, että kun väki muuttaa kylistä kaupunkeihin, niin myös puolentoista hyllymetrin kyläkoulukirjastot, jollainen minunkin 17 oppilaan alakoulussani oli, kannattaa lopettaa. SIksi lopetettujen kirjastojen määrä ei kerro kulttuurin alasajosta. Julkisen sektorin keräämät verotulot ovat kyllä historiallisesti tarkastellen ennätyskorkealla, joten jos sillä rahalla ei saa tarpeeksi kulttuuria, kannattaa miettiä, olisiko syynä jokin muu kuin se, että kaikki raha ei vielä kierrä valtion kautta.

Teräviä ja tarkkoja kommentteja! Kulttuuriruikutus on minustakin ällöttävää, mutta suuri kehitys tuntuu jakavan kriisitietoutta, josta puuttuu suhteellisuudentaju. Kulttuuriväen sisäänrakennettu itseymmärrys tekee heistä rakenteellisen kuluerän. Jos vielä 20 vuotta sitten oli ylpeydenaihe olla taiteilija, on se nykyään paikoin jopa syytös.

Pekka Taipaleen esimerkit ovat erinomaisia, mutta ne paljastavat myös touhun toisen puolen. Kulttuuri ei ole kaikkien saavutettavissa. Mainitsemasi lasten harrastukset eivät todennäköisesti onnistu yksinhuoltajalle. Lähetyksessä kävi ilmi, että lastenkulttuuri oli ennen sisäänrakennettu koulujärjestelmään aivan eri tavoin kuin nykyään. Suuri yksityistämiskehitys tuottaa maksullisia palveluja, jotka läpäisevät koko elämän.

Pikkupoikana pelasin lätkää samalla kentällä, jolla Teemu Selänne harjoitteli. Meitä treenasi koulukaverini isä, joka teki ilmaistyötä meitä vahtien. Hänen poikansa, Sakari Heiskanen pelaa ilmeisesti vieläkin SM-liigaa. Kulttuuriharrastukset olivat samalla lailla ilmaisia ja kaikkien saavutettavissa.

Nykyään harrastaminen on ohjattua maksullista toimintaa, jonka resursseista käydään ikuista riitelyä. Vaikka elintasomme nousee alati, elämän laatu tuntuu kulkevan toiseen suuntaan. Kulttuurin alasajo tarkoittaa mielestäni juuri tätä. On ihan totta, että sivukirjastoja kannattaa sulkea, kun niissä ei käy kukaan - mutta kehityksen toinen ääripää on yksi valtava Idea-park, jossa kaikki palvelut on sullottu saman katon alle automatkan päähän jokaisesta asuinalueesta.

alsalus kirjoitti:

Nykyään harrastaminen on ohjattua maksullista toimintaa, jonka resursseista käydään ikuista riitelyä.

Tunnistan huolen, mutta huomauttaisin että tuo poikani kitara maksoi uutena kaupassa 116 euroa. Se on ihan käyttökelpoinen Fender, hienon näköinen ja aika hyvä soittaa. Kaikkinainen tavara on nykyään historiallisesti tarkasteltuna ylettömän halpaa suhteessa ansioihin tai tulonsiirtoihin. Harrastusvälineisiin on kyllä varaa yksinhuoltajallakin, paitsi jos yksinhuoltajankin tulot viedään veroina ja verotuksen aiheuttamana korkeampana hintatasona.

Halvemmilla -- ja suosituimmilla -- instrumenteilla soittoharrastus on halusta kiinni. Samoin pienipalkkaisten yksinhuoltajien lapset näyttävät pelaavan hyvällä menestyksellä myös jalkapalloa jne. Yhteistä näille harrastajille on se, että he tekevät eivätkä ruikuta.

En ehtinyt kuunnella eilisen kulttuuri-illan radiokeskustelua kuin pätkittäin, koska piti huolehtia ruumiinkulttuuristen harjoitusten logistiikasta, mutta jatkuva meemi tuntuu olevan "kulttuurilta viedään rahaa". Ei viedä. Joka vuosi kulttuurille annetaan verovaroista uutta rahaa. Aika usein on annettu jopa enemmän kuin edellisenä vuonna, vaikka nyt alkaa valtion menoissa tulla raja vastaan, kun joka seitsemäs euro lainataan ja julkisten menojen osuus on 55 % bruttokansantuotteesta. Siksi kasvun rajat ovat vastassa, vaikka kuinka keksitään uusia veroja, esim. Yleisradiolle.

Ja hiukan masentaa, kun se julkinen palvelu, jota Yle-verolla sitten saamme, on aika usein propagandaa uusien seinien rakentamiseksi ja saavutettujen kuukausipalkkojen puolustamiseksi. Jos muuten ihmettelette, miksi juuri ooppera kerää niin paljon negatiivista huomiota, niin muistutan että elitistisen maineensa lisäksi se kunnostautuu toisellakin tavalla: riitaisten ammattiyhdistysliittojen kuningatar löytyy nähtävästi Kansallisoopperasta, jossa on sen seitsemän eri ammattiryhmää ja edes tanssijat eivät mahdu yhteen liittoon, ja koko laitos on ollut melko mahdoton johdettava, kun kaikki suuret taiteilijat haluavat asettua arkisten asioiden, kuten budjetin, yläpuolelle.

Esimerkkinä kulttuurikeskustelun hubriksesta nostaisin eilisen ohjelman väitteen siitä, että luterilainen kirkko ei ole koskaan luopunut yhdestäkään kirkkorakennuksesta ja sama periaate pitäisi saada myös kulttuurirakennuksiin.

Väite ei pidä paikkaansa. Kirkko purkaa ja myy rakennuksiaan. Ei ehkä niin paljon kuin sen taloudellisten edellytystensä puolesta pitäisi, mutta purkaa kuitenkin. Samoin kulttuuripuolella tulee tarvetta uuteen, mutta myös tarvetta vanhaan poistuu. Rahoitus ei voi iankaikkisesti vain kasvaa. Koska olemme eläneet velaksi, edessä on jonkinmoista matokuuria, jolta myös kulttuurilaitokset eivät voi välttyä.

Viime kädessä kulttuuri on sitä, että me teemme. Ei sitä, että valtion pitää kerätä meiltä rahaa ja antaa se Valituille, jotka tekevät meille kulttuuria.

Pekka Taipale kirjoitti:

Halvemmilla -- ja suosituimmilla -- instrumenteilla soittoharrastus on halusta kiinni. Samoin pienipalkkaisten yksinhuoltajien lapset näyttävät pelaavan hyvällä menestyksellä myös jalkapalloa jne. Yhteistä näille harrastajille on se, että he tekevät eivätkä ruikuta.

- -

Esimerkkinä kulttuurikeskustelun hubriksesta nostaisin eilisen ohjelman väitteen siitä, että luterilainen kirkko ei ole koskaan luopunut yhdestäkään kirkkorakennuksesta ja sama periaate pitäisi saada myös kulttuurirakennuksiin.

Väite ei pidä paikkaansa. Kirkko purkaa ja myy rakennuksiaan. Ei ehkä niin paljon kuin sen taloudellisten edellytystensä puolesta pitäisi, mutta purkaa kuitenkin. Samoin kulttuuripuolella tulee tarvetta uuteen, mutta myös tarvetta vanhaan poistuu. Rahoitus ei voi iankaikkisesti vain kasvaa. Koska olemme eläneet velaksi, edessä on jonkinmoista matokuuria, jolta myös kulttuurilaitokset eivät voi välttyä.

Viime kädessä kulttuuri on sitä, että me teemme. Ei sitä, että valtion pitää kerätä meiltä rahaa ja antaa se Valituille, jotka tekevät meille kulttuuria.

Koko lailla hyviä kaikki pointtisi. Toi kirkko-kohta tuli huonosti ilmaistuksi, ja asia onneksi korjaantui jo lähetyksessä. Esittämäni havainto oli Petri Pöntisen SK:ssa julkaistusta artikkelista, jossa käytiin läpi maaseudun alasajoa. Kirkkorakennuksia on tietysti myyty vaikka millä mitalla, mutta toimivia vihittyjä kirkkoja joita on Suomessa 800, ei ole koskaan suljettu tai myyty. Tämä näkyy maaseudulla siten, että pienillä paikkakunnilla on yleensä toimiva kirkko, vaikka muu hengenponnistelu on siirretty keskuskaupunkeihin.

Kulttuurin rahoitus ei tietenkään voi kasvaa määrättömästi - eikä monin paikoin edes pysyä nykyisessä. Olennainen huomio verrattuna esim. urheiluharrastukseen on se, että valtio tukee kulttuuria ja urheilua molempia merkittävästi, mutta leikkaukset kohdistetaan säännönmukaisesti kulttuurin puolelle.

Ruikutuksen sijaan tässä on ilmeisiä epäkohtia, kuten esim. se, että monet kaupunginteatterit ja -museot ovat selvitystilassa siksi, että kunnat eivät ole ohjanneet valtionosuuksia näiden laitosten toiminnan ylläpitoon, vaan muihin kohteisiin. Esimerkiksi Kemissä kaupunginteatterin tilanne on jo hälyttävä.

Kun sitten katsoo kulttuuria ammattina, on tilanne jo lohduton. Meillä on 6000 tutkinnon suorittanutta taiteilijaa työttömänä, ja luku on kasvanut nopeimmillaan tuhannella vuodessa. Kovin järkevää ei ole ehdottaa, että nämä ihmiset pitäisi työllistää valtion kassasta, mutta aika karmivia ongelmia kulttuurialalla yhtä kaikki on.

Ja heti perään on sanottava sekin, että kulttuuriala kokonaisuudessaan on massiivinen, suurempi kuin esimerkiksi elintarviketeollisuus Suomessa. Kuumin ala taitaa olla peliteollisuus. Suomessa on noin 150 peliyritystä, joista muutama on saavuttanut merkittävää menestystä.

Kulttuuri ei siis missään nimessä ole pelkkä kuluerä - mutta täältä kulttuurimaailmasta katsottuna on yksityistämis- ja kriisiajattelu jättäneet kyllä jälkensä. Se kulttuuri, jota rakennettiin sata vuotta sitten kansallisesti tuntuu nykyään loppuneen - juuri tuo Valittujen poissaolo on ilmeistä. Ei tule ainakaan äkkiseltään mieleen ketään taiteilijaa, joka katsoisi nenänvarttaan pitkin rahvasta ja saisi tulonsa meidän verorahoista.

Onhan se niin, ettei itse instrumentti niin hirveitä maksa. Eiköhän siedettävän pianonkin saa käytettynä järkihintaan, kun vähän vaivaa näkee. Mutta kun se köyhempien harrastaminen ei ole kiinni pelkästään varustehankinnoista.

Lapsen voi opettaa soittamaan pelkän instrumentin hinnalla, jos osaa itse soittaa ja vielä siirtää taitojaan eteenpäin. Muutoin yksittäisten soittotuntien tai musiikkiopiston hinnat ovat aikamoisia. Helsingissä lukukauden perusmaksu on 2,5 kertaa kitaran hinta. Siitä voi laskea: perheessä vaikkapa kolme lasta, sisarusalennus on toki, mutta se on pieni, ja vain yksi ainoa harrastus kustantaa aika rapsakasti. Puhumattakaan jos harrastuksia on pari, tuohon vähän urheilua päälle, niin se on helposti 60-100 euroa kuussa lisää per nenä (plus välineet). Sosiaalitoimi tukee lapsen harrastusta enintään 160 eurolla vuodessa (2012).

Ja näitäkin harrastuksia valtio ja kunnat tukevat. Niiden laskennallinen omakustannushinta olisi varmaan järjetön. Lasten ja nuorten kulttuurissa ja harrastamisessa tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Olin itse harrastusiässä 1980-luvulla. Pienituloisen perheen budjettiin harrastamisesta, edes ratsastuksesta!, ei koitunut tällaista lovea.

Sanottakoon, että en minäkään pidä kulttuuriväen jatkuvasta raharuikutuksesta ja suhtaudun epäilyksellä seinistä maksamiseen. Mutta en pidä valtion tukea mitenkään demonisena asiana, vaan rakenteena joka varmistaa kulttuurin demokraattisuutta, esimerkiksi juuri tällä kulttuurin perimmäisellä ruohonjuuritasolla lasten ja nuorten toiminnan piirissä.

niina kirjoitti:

Mutta en pidä valtion tukea mitenkään demonisena asiana, vaan rakenteena joka varmistaa kulttuurin demokraattisuutta, esimerkiksi juuri tällä kulttuurin perimmäisellä ruohonjuuritasolla lasten ja nuorten toiminnan piirissä.

Tässä lienee ydinpointti, johon tulisi kiinnittää huomiota. Huolta ei niinkään tulisi kantaa kulttuurityöläisistä sinänsä, vaan kulttuurin mahdollisimman tasa-arvoisesta saavutettavuudesta. Työttömyydestä on tullut rakenteellinen ongelma, joka pahimmillaan synnyttää kastijaon pärjääjiin ja pudokkaisiin, mistä lopulta tulee periytyvä ominaisuus. Yhdysvallat ovat tästä paraatiesimerkki. Kulttuuriharrastukset ovat tehokas väylä osallistaa nuoria yhteiskuntaan, jos tällainen hyvinvointivaltiojargon sallitaan.

Tuo peliteollisuus on kyllä ihan hieno esimerkki. Se osoittaa kykyä luoda uutta. Kiintoisaa on myös se, että se on syntynyt pääosin omaehtoisen innostuksen tuloksena (teknologiaa kehitetty demoscenessä jne), ja pääomasijoittajien yms. rahoituksella. Erityisesti: se ei ole syntynyt läänintaiteilijoiden kuukausituotantona.

Kaikki vaikuttaa tietysti kaikkeen, ja peliteollisuuskin on voinut saada jotain ns. vakiintuneesta kulttuurista, mutta pääosin sanoisin että tässä meillä on menestynyt kulttuurin laji, joka menestyy julkisen vallan kulttuuribudjetista huolimatta, ei sen ansiosta.

Pudokkaiden paraatiesimerkki ei mielestäni ole se ainainen suuri saatana Yhdysvallat, vaan hyvinvointivaltioesikuvamme Britannia, jossa on saatu aikaan mielenkiintoinen tukiriippuvuusjärjestelmä. Tuoreena karmeana esimerkkinä Mick Philpott.

Mä luulen, että kulttuuribudjetilla on kyllä merkitystä pelialaan paljonkin. Esimerkiksi graafinen osaaminen on avainasemassa peleissä, ja sen kehdot taas ovat alan oppilaitoksissa ja digitaalisessa kulttuurissa yleensä. Esim Avek jakaa Suomessa apurahaa valtion kassasta digihankkeille, jotka ovat usein symbioosissa pelimaailman kanssa. Peliyrityksissä on toki hyvin paljon self made -henkeä, mutta ei se mikään kivinen pelto ole kylvää.

Brittikulttuurissa on hyvin vahva luokkajako, jossa työläiset suhtautuvat hyvinkin torjuvasti kaikkeen hienosteluun, joka liittyy "korkeataiteeseen". Suomessa ja Pohjoismaissa yleensäkin on ollut suurena massiivisena vahvuutena se, että koko väestö on haluttu pitää kaiken kulttuurin piirissä. Vaikkapa klassisen musiikin harrastamisessa on haluttu pitää matalaa kynnystä. Yhdysvaltalainen itseymmärrys ja ideologia nojaa samaan periaatteeseen, amerikkalaiseen unelmaan, mutta käytännössä vallitsee kuitenkin kastijako, koska valtio ei subventoi kulttuuriin (tai paljon muuhunkaan) ja jokainen on siksi oman onnensa seppä ja vanki.

Puhutaan paljon siitä, ettei museoissa käydä. Eihän siellä voi käydä, koska museot ovat aina kiinni silloin, kun tavallisella työssäkäyvällä ihmisellä olisi aikaa niissä käyskennellä... eli museot auki iltaisin sekä viikonloppuisin. Eiköhän sitä kävijämäärätkin kasvaisi. (Viikonloppuisin vähintään klo 19 asti)

Kulttuuriosasto

Yle Radio Suomen Kulttuuriosasto pureutuu taiteen ja kulttuurin ajankohtaisaiheisiin. Ohjelmassa käsitellään kiistoja ja puheenaiheita yhdessä kuuntelijoiden kanssa. Studioraati taustoittaa ja selittää kulttuurin uudet ilmiöt.

Ohjelma kuullaan Radio Suomen kanavalla kerran kuussa ja sitä toimittavat Aleksis Salusjärvi ja Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman toimittajat.

Kuuntele Kulttuuriosasto Yle Areenassa