Periksiantamattomuudesta

Päätin noin kaksi vuotta sitten, että haluan oppia lumilautailemaan. Olen aikuinen, nuori nainen, joka ei ole eläessään harrastanut mitään urheilua. Miksi sitten halusin opetella vaikeaa, jokseenkin vaarallista lajia? Hyvä kysymys, jota esitän itselleni edelleen.

Päällimmäisenä syynä kai oli vaihtoon lähteminen Itävaltaan. Toinen syy oli ystäväni innostus ja kannustus (ja lumilauta on paljon coolimpi kuin sukset). Näin itseni jo kiitämässä läpi upeiden vuoristojen ja nauttivan after skistä alppimaisemissa.

Lumilautailussa viehätti myös lumilautailijoiden rento elämänasenne ja värikkäät takit, pipot ja laudat. Ihailin nuoria suomalaisia ammattilautailijoita, jotka menestyvät maailmalla eikä dopingskandaaleista ole tietoakaan. Lumilautailu on yksinkertaisesti elämäntapa. 

Aloitin opettelun Alpeilla, Euroopan korkeimmassa vuoristossa. Vuoret ovat henkeäsalpaavan upeita, mutta vähän toista luokkaa verrattuna koti-Suomen pikkurinteisiin. Korkeat vuoret ja jyrkät rinteet aiheuttivat heti ensikättelyssä todellisen pelon. Enhän minä voi tulla täältä laudalla alas.

Mielikuvissani olen rohkea huimapää, joka laskee pitkin vuoren rinnettä alas, tuosta noin vain. Todellisuus kuitenkin kolahti kasvoille kuin jäätävä viima. Jalat tutisivat ja joku pääni sisällä huusi älä tee sitä! Ensikertalaisen kosketus lautaan ei todellakaan ollut ruusuinen. Takapuolen kosketus jäiseen rinteeseen sen sijaan tuli hyvinkin tutuksi.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, turvallisesti maan kamaralla ja edelleen hengissä. Luonnollisesti pääsin vuorelta alas ja menin uudestaankin. Olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä, joista osa ei niin hyviä. Rinteissä kiukuttelin ystävälleni, joka vain yritti auttaa. Pelotti, turhautti ja harmitti niin, että itkupotkuraivarit siitä saatiin. Kun en vaan osaa. Miksi laudalla laskeminen on niin vaikeaa?

Järki sanoo, että tämä on liian vaarallista. Kuitenkin olen tähän mennessä aina purrut hammasta ja vaan jatkanut yrittämistä. Ostin jopa oman lumilaudan laskureissua varten. Pinkillä värillä ja kissanpentujen kuvilla saattoi tietysti olla jotain tekemistä asiaan.

Matkalla lumilautailun maailmaan on toki onnistumisiakin koettu. Huomaan, että tekniikka on hallussa, mutta se pelko. Se hiivatin pelko jossain korvien välissä tekee minusta heikon. Joka kerta hiihtohissin noustessa kohti korkeuksia myös pelkotilani kasvaa kasvamistaan. Ehkä se on luonnon tapa kertoa, että ei tämä ole minua varten. Pitäisikö kuunnella?

Talvi kuitenkin tuli myös tänä vuonna ja halu päästä mäkeen on nyt kovimmillaan. En siis taida ihan vielä ottaa universumin neuvoista vaaria. En oikeastaan edes tiedä, miksi niin kovasti haluan oppia tämän hullun lajin. Olen luonteeltani aika rauhaisa tyyppi enkä ole kokenut tarvetta hurjastella edes lapsena. Jokin siinä lumilautailussa kuitenkin vain viehättää. Ehkä se on lupaus tai toive paremmasta itsestä. Kerrankin tahdon selättää pelkoni (kirjaimellisesti ilmeisesti) ja tehdä jotain, joka ei ole yhtään minua.

Tahto saa nyt voittaa pelon.