Pakina: Jaana-Maria Jukkara

Shakuhatsi-huilun soittoa opiskeleva muusikko soitti japanilaisen mestarinsa edessä. Soitto ei sujunut, kuten oppilas olisi toivonut ja mihin luuli kykenevänsä. Oppilas turhautui. Mestari katsoi häntä myötätuntoisesti ja sanoi: "Näen, että mielessäsi on turhia asioita ja soitat minulle, esiinnyt. Lopeta! Soita itsellesi, vain - soita.". Oppilas keskittyi hetken ja yritti uudelleen. Soitto sujui paremmin ja paremmin. Oppilas unohti ajan ja paikan. Mestari hymyili.

Mestari oli Etnosoi-festivaalilla esiintynyt Atsuya Okuda. Hänen sanoissaan ja esimerkissään on paljon, mistä oppia. Paljon mikä rauhoittaa, kun kaaos alkaa kaatua päälle. Vuodenvaihteessa filosofoidaan, mitä kaikkea tuli tehdyksi kuluneena vuonna, mihin pystyi, mitkä tavoitteet täyttyivät ja mitkä jäivät täyttymättä. Mitä seuraavana vuonna, mitä teen enemmän ja paremmin. Suunnittelen huolellisesti, teen ajallaan ja ajan kanssa.

Vuoden vaihteesta ja vuoden alkua ei ole kulunut kuin muutama päivä, ja pienessä yhteisössä tuttu sydänalan kouraisu tuntuu jälleen. Taas myöhässä, olisi jo pitänyt ehtiä, voikohan tuon hoitaa myöhemmin. Voi kun olisi suurempi budjetti, palkkaisin heti lisää väkeä. Toivottavasti se ja se projekti edes saisi avustuksen. Päivän postia odotetaan pienissä kulttuurialan yhteisöissä kuin kuuta nousevaa myönteisten rahoitusratkaisujen toivossa. Olisipa edes indeksikorotukset!

Television uutiskuvia katsellessa mieleen palaa elävästi muisto syksyltä. Kävin elämäni ensimmäisen kerran Jerusalemissa. Vaikka poliittiset asiat kaihersivat mielessä, perustelin itselleni matkaan lähdön oikeutuksen kyseessä olevan työasian tärkeellisyydellä ja sillä, että paikan päällä saan informaatiota suoraan asianosaisilta, enkä tiedotusvälineiden kautta - siis palestiinalaisilta sekä israelilaisilta isänniltämme ja emänniltämme, olimmehan kahden maailmanmusiikin alan sikäläisen järjestön kutsumia. Täytyyhän siellä asioiden jollakin tavalla toimia, kun kerran tämä on mahdollista.

Todellisuus iski vasten kasvoja, kiertokautta ja hiipien. Näennäisen kohteliaisuuden verhon välistä alkoi pian paljastua, että kyseiset organisaatiot, jotka molemmat musiikin kautta edistävät yhteisymmärrystä, eivät alkeellisessakaan mitassa pystyneet toimimaan keskenään. Vaikka olimme Jerusalemissa, olimme päivästä, kellon ajasta ja seurasta riippuen todellakin Palestiinassa tai Israelissa.

Palestiinalaisten betonipaviljonki rautalangan rajaamassa Ramallahissa jäi kaikessa yksinkertaisuudessaan todellakin kakkoseksi vertailussa Israelin kauniilla näköalapaikalla sijaitsevaan huippumoderniin vastaavaan. Israelin prameiden cd- ja muiden tuotantojen rinnalla ihmetteli, kuinka palestiinalaiset omissa olosuhteissaan pystyivät ylipäätään tuottamaan mitään: levyjä, konsertteja, saatikka opiskelemaan. Kuitenkin cd-julkaisujakin tehdään. Lähinnä alueen ulkopuolella, Saksassa esimerkiksi, ja musiikin koulutustoimintaa järjestetään myös korkeakoulutasolla.

Jerusalemin sydämessä, vanhassa kaupungissa, neliökilometrin suuruista aluetta vaelsi valtava uskonnollisten ja ääriuskonnollisten joukko toisiansa ja toistensa katseita väistäen, kutkin tiukasti omia polkujaan. Jännitys oli käsin kosketeltava, mikä tahansa tuntui olevan mahdollista hetkellä millä hyvänsä, vaikka näennäisesti vietettiinkin tavallista arkipäivää. Rauhasta ei varsinaisesti puhunut virkamiehistä kukaan, taiteilijoissa vielä löytyy niitä, jotka produktioissaan sinnikkäästi saattavat yhteen arabit ja juutalaiset, muslimit ja kristityt. Laulut ja melodiat kertovat usein rakkaudesta ja rauhasta ja ylistävät jumalaa. Mietin, varsinkin tänään, millaisesta rakkaudesta, millaisesta rauhasta, millaisesta jumalasta.

Mieli palaa omalle lähialueelle ja omaan arkeen. Mitä tapahtuu Suomessa? Soiko kansan- ja kansojen musiikki? Radiossa saisi soida enemmän, ja televisiossa näkyä ylipäätään. Teema onneksi korjaa tilannetta edes hieman, mutta jokaviikkoinen tv-ohjelma olisi huippusaavutus. Hanketukien avulla kansanmusiikki on viime vuosina saatu ympäri maata ulottuville kiertueille jazzin tapaan, samoin opetustoimintaakin laajennettua perinteisistä malleista. Mutta mitä tapahtuu, kun hanketuet loppuvat? Jäävätkö aloitetut toiminnot taas kerran projekteiksi vai riittääkö lamaan valmistautuvassa Suomessa elvytysintoa myös kulttuurin saralle.

Kesätapahtumia Suomessa tunnetusti riittää ja uusiakin syntyy näemmä koko ajan. Helsingissä ja Suur-Helsingin alueella tapahtumarintamalla on jatkuva vilinä ja ajoittain kovakin ähky. Vilkasta on myös muutamassa muussa kaupungissa, mutta pienissä kunnissa ja kaupungeissa alan toimijoita ei ole usein nimeksikään, eikä kuntien budjeteissa ole kulttuurimäärärahoilla elvistelty miesmuistiin.

Jotta kulttuurin korkeimmassa valtakunnallisessa kehdossa, ministeriössäkin, määritelty musiikin alueellinen saatavuus tavoitettaisiin, ovat tukitoimet tarpeen. Tukitoimia tarvitaan myös managereiden ja muiden toimijoiden, jotka vievät Suomesta mitä mainiointa vientituotetta, siis nykykansanmusiikkia, yrittäjyydessä jaksamiseen. Olisiko avain tähän esimerkiksi pienen management-toiminnan käynnistystuki?

Nyt, EU:n lanseeraamana luovuuden ja innovaatioiden teemavuonna on erityisen suuri syy keskittyä koulumaailman hyvinvointiin. Tässä musiikki ja muut taideaineet ovat avainasemassa.

Mestari Okudan opin mukaan, keskitytään olennaiseen, niin hyvä tulee.

Jaana-Maria Jukkara
Maailmanmusiikin keskuksen johtaja

Keskiviikkona 14. 1. klo 13.25 ja uusinta torstaina 15.1. klo 17.20. Ohjelmaa voi viikon ajan kuunnella tämän sivun oikealta palstalta.

Tämän Gustav Mahlerin laulun voi vapaasti suomentaa Eläinten laulukilvaksi, mutta yhtä hyvin se voisi olla Aasi makutuomarina. Mahler oli alun perin antanut sille nimeksi Kritiikin ylistys, jolloin huumorin kärki voisi kohdistua vaikkapa musiikkikriitikoihin.

Laulukilpialuissa tämä aasimaista tuomarointia herjaava laulu on ollut suosittu kilpailunumero, mutta valinta on saattanut olla kohtalokas, sillä huumori on vaikea laji liedissäkin.

Asiantuntijoina istuvat monissa laulukilpailuissa tuomaroineet professori Petteri Salomaa ja pianotaiteilija Ilmo Ranta. Ohjelman toimittaa Paula Nurmentaus.

(YLE Radio 1 torstai 15.1.2009 klo 9.05 - 10.00)

Elämässä menestymisessä korostetaan enemmän ja enemmän sosiaalisia taitoja, small talkia, avoimuutta, puhetaitoa ja kaikenlaista esiintymistä.

Herää kysymys, eikö ujo ja hiljainen voikaan saada mitään aikaan? Ja kuinka kukaan voi muuttaa omaa persoonaansa?

Etenkin kun muistaa, että suomalaisen ihmiskuvan ytimessä on jo ammoisista ajoista lähtien ollut hiljainen, juro ja vaatimaton ihminen.

Työelämä on selkeästi muuttunut manageriaaliseen suuntaan, jossa ihmiset suostuttelemalla ja keskustelemalla saadaan tekemään se, mihin aiemmin vaadittiin käskyttämistä.

Onko hölöttävästä keskittymishäiriöisestä narsistista tullut siis menestyjän mittari?

Tuomas Enbusken vieraina keskustelemassa ovat HR-johtaja Tiina Antturi Trainers' Housesta, professori Liisa Keltikangas-Järvinen Helsingin yliopistosta ja muusikko Anssi Kela.

Ohjelma on uusinta viime syyskuulta

Hyvät siskot!

Minä olen kyllästynyt väitteeseen, enkä hyväksy sitä, että naisten välistä solidaarisuutta ei ole olemassa. Se on suuri valhe. Kaikki sellaiset puheet, että:

”Naiset eivät osaa pitää yhtä.”
”Naisvaltaisilla työpaikoilla on huono henki.”
”Naiset ovat toisilleen kateellisia.”

Ne vain uusintavat ja vahvistavat tätä valheellista käsitystä.
Lopettakaamme siis heti!

Nyt on aika avata silmät ja sydän naisten väliselle solidaarisuudelle. Niille jotka sen tekevät, se tulee pian itseäkin vastaan joka puolella.

Esimerkkejä löytää se, joka haluaa niitä nähdä.
Katso vaikka omaa elämääsi!

Kun olit pikku tyttö, oliko sinulla paras kaveri? Kun nyt olet aikuinen nainen, onko sinulla läheisiä ystävättäriä? Oletko auttanut äitiäsi, anoppiasi, siskoasi, tätiäsi? Välillä naisten välinen solidaarisuus on vain yhden naisen kokoinen.

Sisko – tärkeintä on nähdä, että et ole yksin!
Täällä on muita sellaisia kuin sinä!

Miesten välisen solidaarisuuden tunnemme, ja siitä on ollut miehille suurta hyötyä. Sen varaan on rakentunut nykyinen patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys.

Haluaako joku meistä, että patriarkaatti jatkaa? Ei halua!
Vai haluammeko me, että maailma muuttuu? Kyllä! Sitä me haluamme!

Jos naisten välinen solidaarisuus ei ole sinulle vielä tuttua, niin tänään on loistava päivä aloittaa!
Loistava päivä aloittaa vallankumous!

Kun työpaikan palaverissa naispuolinen kollega seuraavan kerran ehdottaa jotakin, tue häntä voimakkaasti!
Jos työskentelet pomoasemassa, rupea saman tien omatoimisesti nostamaan naisalaisiasi palkkakuopasta!
Lue naisten kirjoittamia kirjoja, ja suosittele niitä kovaäänisesti myös miehille!

Mitä sitten, jos joku nainen ei ole laiha ja nätti ja hyväntuoksuinen?
Mitä sitten, jos joku nainen on läski ja masentunut ja juo?

Kun lähiöstä seuraavan kerran löytyy pikkulapsi harhailemasta kadulla keskellä yötä, ja äiti löytyy lähikapakasta, onko mahdollista, että ymmärtäisit myös sen naisen tilannetta?
Se nainen voisit olla sinä!
Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa koska tahansa.
Ja tapahtuukin.

Keskeistä on tajuta, että kaikilla maailman naisilla on paljon yhteistä – ja yhteisiä intressejä!

On aika nostaa naisten välinen solidaarisuus sille kuuluvaan arvoon.
Ensimmäinen askel on, että lakkaamme olemasta hyviä jätkiä ja pitämästä tuota sukupuolen vaihdosta edellyttävää termiä kohteliaisuutena.

Hyvä jätkä ei ole kohteliaisuus – ei naiselle sanottuna!

Nainen on hyvä naisena!
Hyvä muija!
Hyvä mimmi!
Hieno nainen!
Ei se ole vaikeaa, kun sen kerran aloittaa!

On korkea aika alkaa kannattaa kotijoukkuetta!

Pakina: Ville Kangas

Täällä Kaustisella kansanmusiikin mekassa on viime aikoina tapahtunut kummia. Nimittäin ei mitään. Isolla rahalla tehty Kansantaiteenkeskus on taiteesta tyhjillään. Ripustavatko pelimannit viulunsa seinille muistoksi entisistä ajoista? Repivätkö he jousistaan jouhet irti ja liimaavat ne takaisin hevosten takamuksiin?

Kaustisen kunta täytti vuonna 2008 140 vuotta. Pientä kuntaa kehuttiin puheissa ja lehdissä kulttuuripitäjänä joka erottuu musiikillaan. Joku bisnes-ihminen kävi kommentoimassa että Kaustisen brändi on niin arvokas, että vastaavaa ei saisi aikaan muualle monella miljoonalla eurollakaan.

Hain googlesta Kaustisen tapahtumakalenterin joulukuulle, tämän jutun kirjoituspäivästä 11.12. eteenpäin.

Se alkaa:
- Jazz & Soul -ilta Kaustisen musiikkilukiolla
- elokuva: "Joulutarina", sallittu kaiken ikäisille
- Joulutapahtuma perheella. Kadonneen joululahjan etsintä, joulukertomus, tonttujen pääsykoe, kahvila, arvontaa... Oma tonttulakki mukaan!
- Syyskokous - Perhonjokilaakson ja Lestijokilaakson Kilpirauhasyhdistys ry, sekä pikkujoulu ja vertaistapaaminen syyskokouksen yhteydessä

Loppukuussa on mm. ravit, myyjäiset ja tanssit. Ensimmäinen kansanmusiikkiaiheinen tilaisuus listassa on 13. helmikuuta 2009, Pelimanniyhdisty 40-vuotta -juhlakavalkadin ensi-ilta. Se on myös ylipäätään ensimmäinen musiikkiaiheinen tilaisuus, tansseja ja yökerhoja lukuunottamatta. Toinen esitys on 14. päivä. Listan kolmas ja viimeinen kansanmusiikkiaihe on FRIGG-yhtyeen konsertti 17.03.2009.

Kaustisen kunnassa on ollut viimeksi palkattuna kulttuurisihteeri 90-luvun alkuvuosina. Sen jälkeen kunnassa toimi kulttuuriohjaaja vuoteen -97 saakka. Nykyään kunnan alaisen Kansantaiteenkeskuksen johto on vuokrannut kallion sisässä sijaitsevan Kaustinen-salin ulkopuoliselle yrittäjälle ja käyttää sitä oikeastaan vain kansanmusiikkijuhlien aikaan.

Kaustislaisia muusikoita työskentelee musiikin parissa ympäri Suomen ja maailman. Luulen ettei löydy toista kuntaa, josta olisi väkilukuun suhteutettuna lähtenyt liikkeelle yhtä paljon musiikin ammattilaisia ja harrastajia. Mitä tekee Kaustisen kunta tätä miljoonien arvoista brändiänsä ylläpitävää toimintaa auttaakseen ja hyödyntääkseen? Ihmetys on suuri, eipä juuri mitään. Musiikki-arvostus ei näy juurikaan kunnan toimissa, paitsi kunnan nettisivuilla, missä käytetään nimitystä "musiikkikunta Kaustinen".

U2-yhtyeen laulajalla Bonolla on myös meille terveisiä:

"Elämme karaoken aikakautta, yleinen fiilis ei ole uuden keksiminen vaan vanhan muistelu. Tällä menolla tulevilla sukupolvilla ei taida olla meistä paljon muisteltavaa".

Minä myös toivon että musiikkielämästä - pienemmässäkään mittakaavassa - ei ole tulossa pelkästään vanhojen tapojen esittelyä, vaan kulttuuri säilyisi elävänä.

"Präntiä präntiä, perkeles ne vaatii jotain präntiä, misäs se musiikki on?" - ihmetteli Kaustisen kansanmusiikki-instituutin Simo Westerholm erään markkinointikokouksen jälkeen. Hänen näkemykseensä on helppo yhtyä.

Ville Kangas

Keskiviikkona klo 13.25 ja uusinta torstaina klo 17.20. Ohjelma on kuultavissa blogin oikealta palstalta viikon ajan lähetyksen jälkeen.

Richard Strauss kertoo koomisen arkipäiväisin sävyin kolmesta kuninkaasta, jotka saapuvat itämailta Jeesus-lapsen seimen ääreen. Tässä laulussa suodaan oma roolinsa myös tallissa pyhää perhettä vartioiville eläimille, joten laulaja pääsee, niin halutessaan, käyttämään koomikon taitojaan

Toisaalta taivainen säde lankeaa kodittomaksi jääneen perheen majaan, kun Richard Strauss ilmeisesti viittaa J. S. Bachin Johannes-passion loppukuoroon. Tuskin hän on ilman taka-ajatuksia siteerannut Johannes-passion loppuosaa "Ruht wohl" es – c – g, jotka toivottavat ristillä kuolleelle Jeesukselle rauhaisaa lepoa.

Kun Bachin käyttämä sävellaji on c-mollissa, muuntelee Richard Strauss samoja säveliä C- duurissa, ja saa aikaan huolettoman kehtolaulun tunnelman.

Asiantuntijoina laulutaiteilija Johanna Bister ja pianotaiteilija Eero Manninen.

Olisi kiinnostavaa kuulla, jos olet kuullut laulusta parempia esityksiä tai jos sinulla on jotakin lisättävää keskuskusteluun.

Hyvät siskot!

Ensimmäisen Tulta munille! -lähetyksen kunniaksi palatkaamme sylttytehtaalle - siis Suomen jatkosotaan.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas, toinen painos, sivu 60:

"Koskela näki, että kiväärit olivat valmiina ja komensi: Tulta munille!
- Tulta munil, toisti Hietanen, ja Tulta munille! jatkoivat Leino ja Lahtinen."

Tällaisia uholauseita käyttivät Väinö Linnan suomalaiset sotilashahmot, ja tällaisia käytämme myös me, suomalaiset feministit.

Meidän vihollisemme ei ole ryssä, vaan patriarkaatti - eli miesten ylivalta yhteiskunnassa!

Tulta munille, me sanomme sille, että miehet saavat työstään parempaa palkkaa kuin naiset!

Tulta munille, me sanomme, koska naisia hakataan Suomessa tänäkin päivänä omissa kodeissaan henkitoreisiin ja jopa kuoliaaksi!

Tulta munille sille, että naisen pitäisi olla ikuisesti nuori ja kaunis ja laiha!

Tulta munille niin sanotulle kunniaväkivallalle!

Tulta munille sille, että nuoret tytöt sairastuvat masennukseen ja syömishäiriöihin!

Tulta munille sille, että Suomessa ei ole ollut vielä yhtään naispiispaa!

Tulta munille sellaisille ministerintöille, joita ei voi perheellinen nainen hoitaa!

Tulta munille aasinaivoisille miesasiamiehille!

Tulta munille vapaapaini ja Frederik!

Tulta munille naisvihalle, tyhmyydelle, sivistymättömyydelle, väkivallalle ja sovinismille!

Tulta pimeyden munille!

Tu-tu-tu-tu-tu-tu
Huh huh!

Siskot!

Pimeyden munasanoman sijaan me feministit haluamme julistaa tasa-arvon sanomaa - eli sanomaa sellaisesta yhteiskunnasta, jossa naiset ja miehet elävät tasa-arvoisina rinta rinnan!

Sellaisessa yhteiskunnassa sekä tytöt että pojat saavat rohkaisevan kasvatuksen ja hyvän itsetunnon!

Naiset ja miehet saavat yhtäläiset mahdollisuudet edetä haluamaansa ammattiin ja päästä asiallisille palkoille!

Maailman naiset ja miehet ovat yhtä rikkaita!

Ihmiset voivat toteuttaa omaa kunnianhimoaan ja seksuaalisuuttaan lain puitteissa kuten haluavat - sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta!

Seksuaalinen ahdistelu loppuu!

Kukaan ei myy itseään rahasta - vaan kaikki saavat ilmaiseksi!

Sisko, jos et jo ole mukana:

Ota vastaan feminismin ilosanoma ja tule mukaan!

Tulevaisuus tehdään nyt!

Tervetuloa!

(YLE Radio 1 ke 31.12. klo 9.06-10.00, uusinta heinäkuulta 2008)

Mitä järkevä ihminen tekisi, jos elämä olisi hallaisilla pelloilla yhtä kärvistelyä? Muuttaisi pois.

Muttei suomalainen sankari. Nälkä ja kurjuus, ne suomalaisen talonpojan tiellä pitävät! Niin Saarijärven Paavon kuin Koskelan Jussin.

Suomalaisten kirjoitettu historiakin on eri asia kuin todella tapahtunut, väittää Kirsi Virtanen.

Me suomalaiset, me olemme vähän säälittäviä. Lyhyessä historiassamme on vain muutama tappio, joukko menetettyjä alueita.

Puheissa ja kirjoissa tästä tarinasta on väännetty tarina kvasivoitoista. Ruotsi-Suomi, Lönnrotin Kalevala, jatkosota, natsikytkökset.

(YLE Radio 1, ti 30.12.2008 klo 9.06-10.00)

Suomalainen moderni usko näyttää yhä enemmän yksityisasialta. Ihmiset ottavat välimatkaa instituutioihin, kirkkoon instituutiona, omaan seurakuntaansa.

Yksilöllinen valinta tuntuukin olevan tärkeä osa uskoa. Otetaan jotain sieltä, jotain muuta tuolta.

Ei ihme, että kirkko tuntuu vieraalta, mutta voimmeko puhua uskosta käsittelemättä vallankäyttöä, uskontoja instituutioina?

Uskon ja sosiaalisuuden suhde ei ole muutenkaan selvä. Usko voidaan nähdä joko perimmiltään filosofisena ajatteluna tai sosiaalista sitoutumista vaativana toimintana?

Entä, kun näkökulma on Kaukoidän uskontojen?

Markku Heikkisen seurassa ovat keskustelemassa tutkija Kimmo Ketola, raamatuntutkija Petri Luomanen ja zen-buddhalaisen veljeskunnan jäsen, meditaation ohjaaja Ari Tikka.

(YLE Radio 1, ma 29.12.2008 klo 9.06-10.00)

Mahtaa se olla mielenkiintoinen hetki, kun jälkikäteen tajuaa, että se polkupyörällä liikkunut, vähäpukeinen venäjää solkannut mies olikin itse Josef Stalin.

Näin kävi lappeenrantalaiselle postinkantajalle Antti Inkilälle, joka opasti tulevalle Isä Aurinkoiselle tietä kotikylältään kohti Kouvolaa vuonna 1906.

Muutenkin Kajon arkistolaatikosta pongahtaa tällä kertaa kiinnostavia tarinoita.

Kuuntelijat pääsevät aikamatkalle vuoteen 1938, jolloin ahkerat ylioppilaat keräsivät metalliromua Helsingissä lentokoneiden ostoa varten.

Jo tuolloin sodanuhka tuntui niin todelliselta, että keruumainos 'romulukset ja remulukset'-mainos kajahteli ääniautosta pääkaupungin kaduilla.

Kuttusvaaran juurelle Savukoskelle ovat ehtineet itärajaa seikkailevat toimittajat Adolf Turakainen ja Mauri Soikkanen.

Kun porot eivät suostuneet haastateltaviksi, he jututtivat siellä kesällä 1964 poromiehiä ja metsätyömiehiä. Tulipa kuultua myös vanhanajan ihmeestä, puulla käyvästä veturista, joka savotalla veti kerralla 800 tukkia rekitokassa pois metsästä.

Markus Kajo tarjoaa vuoden viimeisessä jutussa tosi herkkua kaikille savon murteen ystäville. Siinä tavataan rouva Iida Pääskynen Leppävirran Sorsakoskella, jota Pekka Tiilikainen haastatteli.