Harvoin, jos koskaan, tulee einesmaksalaatikkoa syödessään ajateltua sitä moninaisten tietokoneohjelmistojen määrää, jota tähän harvinaislaatuisen yksinkertaistettuun tuotteeseen on uhrattu.

Ja mielenlaadun tulee olla erittäin virtualisoitunut, jos talvella kauppahallista madetta ostaessaan pohtii bittivirran osuutta tuonkin tuotteen elinkaaressa.

Kansantajuistettu tietotekniikkaohjelma Entteri pohtii tietotekniikan olemista ja olemusta.

Toimittajana Heikki Niskanen.

Keskiviikkona 21.1.2009 klo 13.25 ja uusinta torstaina 22.1. klo 17.20. Ohjelma on viikon ajan kuultavissa sivun oikealta palstalta.

Ranskalainen Henri Duparc ( 1848 – 1933 ) oli alun perin koulutukseltaan juristi, mutta ehti sivutöinään luoda aseman myös säveltäjänä. Hänen lauluistaan on jäljellä 16. Todellisuudessa hän sävelsi enemmän, mutta ankara itsekritiikki sai hänet tuhoamaan osan tuotannostaan.

Hän edustaa myöhäisromantiikkaa mutta on jo astumassa impressionismin puolelle. Laulu Matkaan kutsu luo eteemme impressionistisen maalauksen vedenläikkeen ja hämyisen horisontin. Sävellyksen innoittajana on Fin de sièclen merkittävän edustajan Charles Baudelairen runo.

Pakina: Antti Huntus

Sain jokin aika sitten tilaisuuden osallistua muutosjohtajuutta käsittelevään koulutukseen. Koulutuksen järjestäjät olivat maamme ja kenties koko maailman johtavia muutoskonsultteja ja mukana oli kymmeniä suomalaisia suuryritysten johtajia. Olin ainoa kulttuurialan edustaja ja lähtökohtani muutoksen käsittelyyn organisaatioissa olivat siis kovin erilaiset.

Koulutuksesta muodostui kuitenkin fantastinen oppimisprosessi, ja kenties juuri siitä syystä, että muut osallistujat kamppailivat hyvin erilaisten ongelmien kimpussa. Heidän, siis yritysjohtajien, huolena olivat yt-neuvottelut, tuotantoprosessien muutokset, henkilöstöratkaisut ja tuottavuuteen liittyvät kysymykset. Ei täysin vierasta kieltä suurimmissa suomalaissa kulttuuriorganisaatioissa, mutta vähintäänkin mittakaavaerot olivat silti suuria.

Yksi yhteinen kosketuspinta löytyi. Minut herätti kysymys asiantuntijaorganisaation muutoksesta. Juuri asiantuntijakysymyksissä kulttuuriorganisaatiot muodostavat yhden mielenkiintoisimmista tutkimuskohteista. Lyhyesti ja yksinkertaisesti: miksi niin moni kulttuuriorganisaatio ajautuu tänä päivänä kriisiin, kun juuri kulttuuri-ihmisiä pidetään yleisesti luovina ja avoimina ihmisinä? Miksi psykedeelinen ja rohkea teatteriväki ajautuu toiminnassaan pattitilanteeseen? Miksi riitelee ja jurottaa korkeasti koulutettu museomiehistö? Kuka fiksuista ja kansainvälisistä muusikoistamme kehtaa käräjöidä kaupunginorkesterissa niin, että kohta seuraa eroamisia ja lööppejä?

Nopea tulkinta on tietenkin tämä: kulttuuripersoonat nyt vain sattuvat olemaan niin vahvoja ja omapäisiä, että työyhteisöt ovat päivittäin erityishaasteiden edessä. Mielipiteistä ja näkemyksistä pidetään kulttuurikysymyksissä loppuun asti kiinni, koska niihin sitoutuu valtava määrä henkilön ammatillista uskottavuutta. Näinhän me uskomme: Kulttuuripersoonat ovat oman tiensä kulkijoita! He kaatuvat saappaat jalassa! Ei suuria produktioita ilman suurta kärsimystä!

Teoria tuntuu kuitenkin jotenkin kulahtaneelta. Suoraan taiteilijamyytistä nouseva tulkinta - siis se, että taiteilijat ovat luonnostaan jotenkin vaikeita? on liian helppo nostaa syntipukiksi kulttuuriorganisaatioiden ongelmiin.

Kurssilla tapaamani IT-alan ammattilainen kertoi vertailukelpoisen esimerkin. Hän kertoi, että esimerkiksi tietokoneohjelmoijat eivät enää pitkiin aikoihin ole vastanneet siihen stereotyyppiseen mielikuvaan, joka meillä on öisiin kammioihin kolapullon kanssa sulkeutuvista nörteistä. Lisääntynyt tarjonta työmarkkinoilla on pakottanut nörtit päivänvaloon, opettelemaan sosiaalisia taitoja ja työskentelemään vuorovaikutteisesti erilaisissa tiimeissä. Tokkopa siis nopeasti uudistuvalla ja edistyksellisellä kulttuurialallakaan enää eletään vanhojen käsitysten vankina. Ei kai sentään kukaan kulttuurityöntekijä käyttäydy tahallaan hankalasti, esiinny muutosvastarintaisena, vain koska taitelijamyytin vuoksi tällainen käytös olisi jotenkin hyväksyttävämpää?

Haluaisin uskoa, että oikeampi selitys löytyy asiantuntijaorganisaatioiden muutosprosessien huonosta tuntemuksesta. Kompleksisessa organisaatiossa, jossa esiintyy vahvaa asiantuntijuutta, ovat muutosten läpiviemiset perinteistä organisaatiomallia haastavampia. Kulttuuriyhteisöissä tarvitaan enemmän muutoksen työkaluja; workshopeja, fasilitointia, dialogin lisäämistä jne. jotta ihmiset saadaan yhteisten suunnitelmien taakse. Valitettavasti vain kulttuuriyhteisöillä harvoin on resursseja hankkia tällaista apua ja luovuus alkaa kääntyä kieroilun voimavaraksi.

Uusi sukupolvi kulttuurivaikuttajia kuitenkin koputtaa jo ovella ja tietokonenörttien tapaan he tietävät sosiaalisten taitojen merkityksen. Yhteistyökyvytön ja riitelyherkkä kulttuurihenkilö saattaa näinä päivinä huomata jäävänsä jalkoihin. Omapäisyydellä ei voi enää perustella huonoa käytöstä. Ja kuin naulana taitelijamyytin arkkuun: eikös se ollut Tommy Tabermanin joka sanoi: myöhästelyssä ei ole mitään boheemia, se on ainoastaan epäkohteliasta.

Huomaan nyt, että tämä kolumni soveltuu yhtä huonosti kansanmusiikki-iltaan kuin minä itse yritysjohtajien kemuihin. Kunnioittaakseni kuitenkin foorumia ja kaustislaisia juuriani lausahdan lopuksi: hilipati pippan ja hei lumpun lumpun!

Antti Huntus
Kulttuuriklusterin (maaseudun kulttuuriverkoston) vetäjä

(Yle Radio 1 to 22.1.2009 klo 9.05 - 10.00)

Eläkkeelle jääminen herättää monessa pelkoa. Osa ei toivu uudesta elämänvaiheesta koskaan. Jyrki Hämäläinen kuoli pian siirryttyään syrjään Suosikin päätoimittajan paikalta.

Toisille taas eläkkeelle jääminen on yksi elämänmuutos muiden joukossa, mahdollisuus tehdä juuri sitä, mitä on aina halunnut. Kiinnostavaa on se, että puhutaan negatiivissävytteisesti 'jäämisestä'.

Tilanne ainakin on monella suomalaisella pian edessä, kun suuret ikäluokat alkavat jäädä eläkkeelle. Moni on syyttänyt suuria ikäluokkia itsekkyydestä - siitä että he olisivat rakentaneet hyvinvointivaltion itseään varten.

Joka tapauksessa entisestä elämästä luopuminen ei ole helppoa. Toisista tulee viisaita vanhuksia, toisista ikinuoria senioreita.

Mistä sitä tietää, mitä siellä suuressa tuntemattomassa eläkeiässä oikein on edessä, ja miten selvitä kun vanhan elämän rakenteet eivät enää päde? Moni ikääntynyt kokee yksinäisyyttä, kun puoliso tai lapset saati entiset työtoverit eivät enää ole lähellä.

Tuomas Enbuske kysyy torstaina, miten oppia luopumaan.

Mukana keskustelussa ovat toimittaja Ulpu Iivari, neuvotteleva virkamies Hannele Koivunen Opetusministeriöstä ja tutkimusjohtaja Anneli Sarvimäki Ikäinstituutista.
Ohjelma on uusinta huhtikuulta 2008

(YLE Radio 1 keskiviikkona 21.1.2009 klo 9.05 - 10.00)

Voi kuinka pieleen nykypäivän lapset on kasvatettu! Nuoret hyppivät vanhusten silmille, eikä missään ole minkäänlaista rotia.

Kysymys kuuluukin: Kuka mahtoi kasvattaa nykyajan vanhemmista niin surkeita kasvattajia?

Keitä te, hyvät isovanhemmat syytätte siitä, etteivät teidän lapsenne osaa kasvattaa omia lapsiaan?

Koulua? Naapureita? Lasten kavereita?

Koska ilmiselväähän on, että te ette ole tehneet mitään väärin – ja siltikin olette onnistuneet kasvattamaan sukupolven joka tekee kaiken väärin.

Niinpä niin: Kenen kasvatusmetodit tosiasiassa ovatkaan niitä, jotka ovat niin sanotusti syvältä?

Hyvät naiset ja herrat, hyvät pikkulinnut ja teletapit!

On tullut aika määritellä, ketkä voivat kuulua feministien kunnianarvoisaan joukkoon – aika määritellä oikeat ja väärät feministit!

Onko joku susi lammasten vaatteissa? Nuuhkikaa tarkasti, ystäväiseni, nuuhkikaa!

Jokainen, joka väittää olevansa feministi, ei välttämättä ole sitä. Tällaista porukkaa pyörii jonkin verran miespuolisten saivartelijoiden ja sananpyörittäjien sovinistisissa kuppikunnissa, joissa tyypit saavat kicksejä siitä, että kääntelevät ja vääntelevät termejä mieleisekseen. Kun tällaiselta teoriassa-feministiltä sitten kysyy, että no mitä mieltä hän on jostain elävän elämän asiasta, kuten siitä, että kirkossa edelleen siedetään naispappien syrjintää, niin vastaus on, että eihän SE nyt mitenkään kuulu tähän asiaan!

Oikea feminismi ei kuitenkaan ole vain teoriaa – se on myös käytäntöä ja tekoja!
Tärkeämpää kuin se, millaiseksi feministiksi määrittelee itsensä, on se, miten ajattelee ja toimii. On elettävä kuten opettaa!

Mutta, rakkaat kuulijat, te kaikki jalattomat, kaksi- ja nelijalkaiset ja mahdollisesti myös siivekkäät ystäväni… kyllä se on niinkin, että jotkut ovat oikeammassa kuin toiset.

Kuten kaikki oikeassa oleminen, myös feministinen oikeassa oleminen on hierarkkinen järjestelmä, jossa on paaria-luokan feministejä ja harhaoppisia kerettiläisiä, joiden opin oikeamielisyyttä aatteessa jalommat siskot vahtivat päivin ja öin!

Oih ja voih, mikä ongelma – minä kun en haluaisi olla mukana valitsemassa, kuka on riittävän hyvä ja hieno feministi ja kuka on surkea!

En haluaisi olla feminstien koulukiusaaja!

Ja silti – kai se on pakko.

Koska jos feminismi on kaikkea, se ei kohta ole enää mitään – se häviää maan päältä ja menettää merkityksensä!

Mikä on feminismin ero yleisestä humanismista?

Sen tajuaminen, että sukupuoli on merkittävä eriarvoisuuden tuottaja yhteiskunnassa. Maailma ei ole naisille ja miehille sama – säännöt eivät ole samat. Tarvitaan muutoksia, jotta nimenomaan naisten ja tyttöjen yhteiskunnallinen asema paranisi!

Mikä hirvittävä kipu on tajuta, että Intiassa tyttövauvoja abortoidaan ja tapetaan, vain koska he ovat tyttöjä, ja että Somaliassa heiltä leikataan klitorikset pois!

Jotta tällainen loppuisi maailmasta ikuisiksi ajoiksi – sen puolesta taistelemista on feminismi!

Feminismi ei ole sitä, että väitetään, että mies on vailla tasa-arvoa ja se sorrettu sukupuoli.

Väärää feminismiä on myös se, että sanotaan, että ”En ole feministi, mutta…” tai ”Olen feministi, mutta…”

Mutta on väärää feminismiä!

Oikeaa feminismiä on olla yksiselitteisesti, aina ja kaikkialla feministi, ja tunnustaa perusasiat!

Oppiriidoista ja oikeassa olemisen asteesta viis – tai voidaanhan siitä kiistellä, mutta viis silti!

Viis, kuus, kerää luus!

Asento, lepo, turpaan veto!

Fraasirikos on silmiinpistävä sammakko. Fraasirikollinen erehdyttää lukijansa tai kuulijansa ja aiheuttaa huimausta.

Alla näet varhaisempia fraasirikosilmiantoja. Uudet ilmiannot tänne: Ilmianna fraasirikolliset täällä!

Lisää ilmiantoja löydät täältä: Arkisto 1 | Arkisto 2 | Arkisto 3 | Arkisto 4 | Arkisto 5 | Arkisto 6
Entä tuomiot? Aristoteleen kantapään fraasirikos-tuomiot löytyvät täältä.

YLE Radio 1 tiistai 20.1.2009 klo 9.05 - 10.00

Kuinka kestävän kehityksen mukaista on maanitella kansantalouden kasvua
kulutusektorilta? Missä luuraa vaihtoehtoinen tapa tarkastella
taloudellista toimeliaisuutta, kasvua ja kulutusta?

Vieraina tutkija Jussi Ahokas, Finnish Business & Societyn toiminnanjohtaja Susanna Monni, kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen sekä Jukka Kurttila mainostoimisto Bob Helsingistä.
Ohjelmassa kuullut musiikit olivat:
Castitatis thalamum/ Las Huelgas Codex
In dulci jubilo/ Michael Praetorius
Ach mein herzliches Jesulein/ Samuel Scheidt

YLE Radio 1 maanantai 19.1 klo 9.05 - 10.00

Viime kerralla kuuntelimme Viki Raaskan ja Uki Niemisen kuvausta vallatusta Sortavalasta ja kyseinen nauha loppui kesken taipaleen. Nyt kuulemme aiheesta siis lisää. Pääsemme mm. tutustumaan erikoiseen väriin sävyltään "ryssän sininen".

Isot amerikanperinnöt mulahtelivat taannoin Suomeen siinä määrin usein, ja monesti niin yllättäen, että joskus niistä tehtiin juttua ihan radioonkin. Sellainenkin kuullaan.

Mieltä ilahduttava aihe voisi olla myös karamelli. Tämän alan hommista kuulemme Martti Silvennoisen vuonna 1963 tekemässä ohjelmassa, jossa vuorineuvos Heikki Huhtamäki kertoilee elämänsä vaiheita alkaen siitä kun makeisia valettiin kivien päällä ja kirjoja kaupiteltiin selkärepusta.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 14.1 2009 klo 9.05-10.00)

Talousahdinko uhkaa miljoonia ihmisiä ja Lähi-Idässä velloo väkivalta. Mutta mistähän suuret kirkkokunnat ja niiden mahtavat päämiehet ovat huolissaan?

No tietenkin homoseksuaaleista.

Aikoinaan ihmiset tyhmyyksissään luulivat että homous on syntiä, ja että se on tartuva tauti. Nähtävästi yhä edelleen on olemassa piirejä joissa pyhä yksinkertaisuus jyllää vapaasti.

Mikä siinä homoudessa niin kamalasti mahtaa ihmisiä pelottaa?