Pakina: Paula Susitaival
En oikein tiedä, miten siinä niin pääsi käymään, mutta olen sotkeentunut kansanmusiikkiin kainaloitani myöten. Meillä sitä eletään ja hengitetään joka päivä, sillä leivotaan leipää perheeseen, silotellaan monenlaisia arjen karhentumia ja kiusataan väliin naapureita ja muita lähimmäisiä. Musiikkia taloudessamme kuunnellaan genrestä genreen, mutta vain kansanmusiikki on kaikessa läsnä. Minkäs teet, kun rakentaa koko perheyksikkönsä sen ympärille.
Yksityisen harrastuneisuuden lisäksi olen myös hanakka järjestämään kansanmusiikkia kansan itsensä kuunneltavaksi konserteissa, klubeilla, jameissa, äänitteelläkin. Pienikin joukko intohimolla omistautuvaa porukkaa saa isosti aikaan, ja kotimaisen kansanmusiikin saatavuus ja saavutettavuus on vuosi vuodelta kohentunut aivan kaikkialla, kiitos tarmokkaiden toimijoiden.
Tässä toimen tuoksinassa herää keskustelua ja kysymyksiä, väliin jopa palava halu taustavaikuttamiseen eli suhmurointiin. Missä kansanmusiikkia saa oikeastaan kuulla? Millaisiin tiloihin se kuuluu, kenen kuultavaksi ja kenen toimesta esitettäväksi?
Minulle kansanmusiikki on aina ja ikuisesti käyttömusiikkia. Se elää tanssivien jalkojen jytkeessä, hiessä vilistävien vartaloiden riemussa, häissä, ruohikkorinteissä, junissa, olutteltoissa, nuotioilla:
siellä missä pelimannit soittavat itsensä, toistensa, tanssijain tai kuulijoiden välittömäksi riemuksi. Konserttikokemukset painuvat sydämeen, kun esiintyjä hengittää aivan likellä, konkreettisesti tai kuvainnollisesti — mutta aina jos saan valita, kuulen mielimuusikkoni soittoa ennemmin vaalenevassa asemahallin aamussa, ehkä hieman märkänä ja palellen, kuin takamus pehmoiselle, numeroidulle konserttisalin istuimelle ankkuroituna.
Suomalaisen kansanmusiikin julkisuuskuva, tai rohkenenko käyttää jopa arveluttavaa termiä “brändi”, vastaa hämmentävän huonosti edellä kuvaamaani, yhteisölliseen kohtaamiseen perustuvaa kuvausta. Toki muut kaltaiseni alan entusiastit - uskolliset festivaalien kiertäjät, harrastajapelimannit, kansantanssin rakastajat - tietävät tarkoin mistä on kyse, mutta tämä vihkiytyneiden joukko ei ole kooltaan erityisen vaikuttava.
Niin sanottu suuri yleisö tietää kyllä ilman muuta, missä laulu, tanssi, itku ja nauru ovat herkässä ja perinnemusiikissa soi ikiaikainen tekemisen meininki, irlantilainen kansanmusiikki on pohjoisen hengenheimolaisen sydäntä lähellä, ja miksei olisi - hieno katkeamaton traditio, ilon ja haikeuden musiikki joka elää ei-enää-niin-savuisten pubien hämärissä kaikkialla minne irlantilaiset ovat korpivaelluksillaan levittäytyneet tai minne joku nokkela ravintoloitsija on keksinyt perustaa Molly O’Jotakin - nimisen, tummaa olutta tarjoilevan ravitsemusliikkeen.
“Olipa mukava kappale. Olikos tämä sitä irlantilaista musiikkia?” onkin tuskastumiseen asti kuultu kommentti, joka usein tullaan esittämään kansanmuusikolle raisulla tunteella vetäistyn eteläpohjalaisen polskan jälkeen. Pelimannin turhautuma seuraa usein tätä tapahtumaa. Kuinka on mahdollista löytää uutta yleisöä kiihkeästi rakastamalleen musiikille, kun sen syvin olemus on kansalta itseltään täysin hukassa?
Maailma muuttuu väistämättä, ja tietenkin vuonna 2009 koko kansan kansanmusiikki on jotakin aivan muuta kuin vaikkapa tämän kansanmusiikin illan tarjonta: suomirokin ja -iskelmän ikivihreitä, kansainvälisen yhtenäiskulttuurin enemmän tai vähemmän makeita hedelmiä, tv- tunnareita, soittoääniä, mainosviisuja.
Minussa asuva pieni idealisti ja kirkassilmä utopisti kuitenkin toivoisi, että maanmieheni voisivat
edes jollakin tasolla ottaa omakseen, omia ja omistaa oman aivan verrattoman musiikkiperinteensä. Adoptoida sen edes jossakin määrin arkensa ja juhlansa osaksi, avata sille yksityisten ja julkisten tilojensa ovet.
Ajatelkaa: hääkatrillista voisi aivan oikeasti tulla kesähäiden suosikkinumero kaikenlaisten mauttomien kisavisailujen sijaan. Amerikan-suosikkeja haja-asutusalueen kaljakuppilan nurkassa soittava trubaduuri voisi aivan hyvin saada vuorottelijakseen elämänmakuisia rekilauluja tulkitsevan vähärivispelimannin.
Jo suoritetut kokeilut ja syntyneet ennakkotapaukset ovat rohkaisevia kautta linjan: Suomirokin legenda tarttuu banjoon ja löytää sisäisen siirtolaissällinsä, punkfestivaalien kiihkein pogopitti on Salomaan Hiskiä tulkitsevan lävistetyn pelimanniretkueen esiintyessä ja jouhikkoa soittava nuorukainen nousee vaihtoehtomusiikkiväen sankariksi.
Kansa löytää kuin löytääkin musiikkinsa, kun se tarjoillaan oikeissa yhteyksissä ja oikeilla tavoilla ja mausteilla. Näitä tapoja tulisi mielessään puntaroida jokaisen, jolle asia on läheinen ja tärkeä. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että ratkaisu ei löydy isoilta estradeilta ja konserttisalien lavoilta, vaan jostakin paljon pienemmästä, jokapäiväisestä ja arkisesta.
Pelimanni, kulttuuriteko odottaa kulman takana ja jokainen vastaantulija voi olla otollinen käännynnäinen. Kansanmusiikki arjen osana on jokaisen suomalaisen perusoikeus!
Paula Susitaival
Kansanmusiikin monitoimija
