Hyvät ihmiset, todellisuus koostuu tilastoista. Tässä tapauksessa tilasto on karu.

Nuoria työttömiä miehiä, tuollaisia 15-24 -vuotiaita toimettomana seisovia miehiä, oli täällä Suomessa heinäkuun lopussa 30 000. Se on 50,5 prosenttia tai 10 000 koltiaista enemmän kuin heinäkuussa 2008. 10 000. Se on suunnilleen saman verran kuin Keuruulla on asukkaita. Ajatelkaa nyt: Keuruun verran uusia työttömiä miehiä. Mihin ne laitetaan?

Meillehän kerrotaan, että nuorisotyöttömyys on vakava uhka kilpailukyvylle. Jassoo. Minäpä väitän, ettei sillä kilpailukyvyllä tee yhtään mitään, jos sitä tavoitteleva yhteiskunta ei halua leikkiä kaikkien kanssa samoilla säännöillä.

Jos kaikista nuorista yli 20 000 on koulutuksen ja työelämän ulkopuolella, ja jos 10 000 on suorittanut pelkän peruskoulun ja 14 000 vain ammattikoulun, niin eihän silloin voi olettaa, että nämäkin tyypit vaan kiltisti ajattelevat yhteiskunnan parasta ja ryhtyvät töihin ja veronmaksuun, kunhan vaan ihan kohta kynnelle kykenevät. Ja ei, se ei ole vain niiden oma vika, koska maailma ei ole niin yksinkertainen paikka. Mitäs jos vaikka kysyttäisiin heiltä itseltään, missä meni vikaan?

Nuorten kuuluu päästä töihin, kuuluu saada oppia ammatti, kuuluu saada ottaa selvää, missä on hyvä ja mihin voisi ruveta. Heillä on siihen perustavanlaatuinen oikeus. Tässä järjestyksessä se menee eikä niin, että yhteiskunta voi vaan ottaa syntipukiksi ne, jotka eivät automaattisesti ja heti muutu huollettavista lapsista kunnon veronmaksajiksi.

Ensisijainen asia on nuorten oma oikeus saada fiksua työtä ja saavuttaa säällinen toimeentulo. Heillä on oikeus tulevaisuuteen, miten he sen sitten päättävätkin järjestää. Vasta sen jälkeen voidaan vaatia, että yhteiskunnan kassa saa kerrannaisvaikutuksista osansa.

Jos nuorilta ryöstetään heidän tulevaisuutensa, on yhteiskunnasta kohta kuulkaa leikki kaukana.

Luin jostakin kirjan kannesta tälläisen lauseen: ”Älä hermostu pikku-asioista, -kaikki asiat ovat pikku-asioita”. Ensimmäiseksi ajattelin sen olevan täyttä amerikkalaishenkistä soopaa. Taas on kirjoitettu jokin elämänohjeopus, mikä parantaa sielun ja hengen kertaiskulla. Päätin olla lukematta kirjaa, hiljaisen miehen protestina kyseistä markkinatuotetta kohtaan. Kun pahin propaganda-buumi täydelliseen tyyneyteen kehottavista mielen ja kehon hallintamenetelmistä alkoi olla ohi, törmäsin jälleen tuohon ärsyttävään pikkulauseeseen: ”Älä hermostu pikku-asioista, kaikki asiat ovat pikku-asioita”. Tällä kertaa vastasin haasteeseen ja pudotin uhkarohkeasti koko kirjan jalustaltaan lattialle pääkirjaston lukusalissa. Tyhjän salin penkit vapisivat henkevän raivoni edessä.

Lause asettui tielleni toisessa olomuodossa Megaelektroniikan tiloissa. Puolustuskyvyttömänä ja puolialastomana pienen anturin tarkkailtavana, minulle selitettiin, kuinka pienestä hermostuminen on kiinni. Aivoissa vaikuttavat sähkövirrat ovat miljoonasosan tuhannesosia yhdestä voltista. Liikutaan nanokentillä. Punaisen kirjan keltaiset kirjaimet nauroivat minulle, kuin varislauma vastapuidun syksyisen pellon yllä. Olin lyöty. Suurimmaksi kasvoivat pienet asiat.

Jollakin tavalla se myös helpotti. Ajatukset ja elämä ovat heikkojen virtojen vietävinä. Niin pienten, ettei niiden suuntaa ole vaikea muuttaa.

Heikki Niskanen

http://www.megaemg.com/
http://fysiikka.uku.fi/index_fi.shtml

Syksyn ensimmäisessä Ajankohtaisessa Ykkösessä puhuttiin tiistaina kansainvälisestä talouskriisistä ja Itämeren kaasuputkesta.

Talouskeskusteluun näkemyksiään toivat poliittisen kentän ääripäät Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen (kok.) ja STTK :n ekonomisti Ralf Sund (vas.).

Kokkonen syytti nykyjärjestelmän vievän kohtuuttoman osan helsinkiläisveronmaksajien rahoista muun maan elättämiseen. Sund vaati vahvempaa normiohjausta muun muassa vanhustenhoitoon. Eduskunnassa nauhoitetussa verokeskustelussa kansanedustajat Mika Lintilä (kesk.), Kimmo Sasi (kok.) ja Mia-Petra Kumpula-Natri (sd.) kinasivat tulevaisuuden veronkiristyksistä ja kasvaneista tuloeroista.

Viikon kolumnisti, eduskunnan puhemies Sauli Niinistö peräänkuulutti itsekästä epäitsekkyyttä.

Kysymykseen miksi suomalaispoliitikot näkevät Itämeren kaasuputken vain ympäristökysymyksenä, vastasi tutkija Markku Jokisipilä Turun Yliopistosta.

Kannattaa kuunnella! Ohjelman voi kuunnella noin kuukauden ajan tämän sivun oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta. Uusi ohjelma jälleen ensi tiistaina klo 12.15 ja 17.20.

Ovatko toimittajat liian lähellä vallanpitäjiä? Liittyykö ongelma siihen, että päätoimittajat saunovat yhdessä päättäjien kanssa? Onko miehinen toimintakulttuuri nyt murtumassa?
Esimerkiksi vaalirahakohu sai alkunsa keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan Timo Kallin möläytyksestä YLEn A-studiossa. Vaalirahoituksen ongelmat oli tiedetty vuosikymmeniä, mutta vasta yleisön reaktio keskeisen poliitikon piittaamattomaan kommenttiin herätti median selvittämään asiaa perin pohjin.
Moni väittää, että toimittajat suojelevat poliitikkoja. Väitteeseen vastaa Alma Median Helsingin toimituksen esimies Taneli Heikka. Toimittaja on Janne Junttila.

Ennakkoluuloja YLE Radio 1:ssä torstaina 17.9 klo 13.40 ja toinen lähetys perjantaina 18.9. klo 18.00. Ohjelma on kuultavissa myös YLE Areenassa heti ensi lähetyksen jälkeen.

Kaikki asiat eivät ole myytävissä, kaikkea ei voi ostaa.
Tällä tavalla ajattelemme vaikkapa rakkaudesta, huolenpidosta ja välittämisestä.
Ne ovat mielestämme sellaisia ominaisuuksia, joita ei saa rahalla. Ei, vaikka tarjoaisi kuinka paljon rahaa tahansa.

Mutta nythän tämä väite on lopullisesti todistettu vääräksi. Inhimillisyys ja lähimmäisenrakkaus ovat myytävissä, nyt ei tarvitse tehdä muuta kuin sopia hinnasta. Kaikki on nähtävästi kaupan - kunhan hinnasta sovitaan.

Lääninhallitusten selvityksen mukaan vanhuksia teljetään huoneisiin, sidotaan sänkyihin ja tuoleihin. Heitä ei viedä vessaan, vaan laitetaan vaippa. Ylen uutisten mukaan vanhukselle saatetaan sanoa: ”Sinullahan on vaippa - ei sinun tarvitse sinne vessaan päästä!”

Niin, minä olen tässä ihmetellyt, että kuinka paljon siitä pitäisi maksaa siitä hyvästä hoidosta.
Minkälainen on vaikkapa ystävällisen sanan käypä taksa? Sehän on sellainen, jolle me emme ole tottuneet laittamaan hintalappua – koska ainahan ihmiselle voi puhua kiltisti ja kunnioittavasti, sehän ei maksa mitään. Tai senhän ei pitäisi maksaa mitään.

Mutta nähtävästi se maksaa se kaunis sana, jos satutaan liikkumaan vanhustenhoitajien piireissä.
Vaikka olisi kuinka alipalkattu ja ylityöllistetty hyvänsä, oikeuttaako se olemaan sanallisesti pahansuopa ja hyökkäävä ja alistava? Lastentarhoissa työskentelevien tätien ja setien palkat eivät nekään ole mitenkään taivaita hipovat, mutta eivät he silti käyttäydy ala-arvoisesti lapsia kohtaan.

Miten paljon pitää vanhustenhoitajille maksaa siitä, etteivät he kiroile vanhukselle, eivät käytä töykeää kieltä tai äreää äänenpainoa? Meistä muista ihmisistä tuo nimittäin kuuluu ihan normaaliin ja kohteliaaseen käytökseen, se, ettei hauku ketään. Joten me emme tiedä mitä sellaisesta käytöksestä mahdollisesti pitäisi maksaa. Paljonko pitää pulittaa siitä, etteivät vanhustenhoitajat enää ärisisi tai kiroilisi vanhuksille? Kertokaa meille, hyvät vanhustenhoitajat. Koska meidän mielestämme ystävällinen sana ja hyväntahtoinen puhetapa ovat ilmaisia hyvien ihmisten käytöstapoja.

Mutta koska te vanhustenhoitajat jatkuvasti olette mankumassa lisää rahaa – jonka avulla te sitten lupailette parempaa hoitoa vanhuksille, niin kertokaa te nyt ihmeessä miten paljon pitää maksaa inhimillisestä kielenkäytöstä?

Jännää minun mielestäni on se, että kaikki sellainen hyvyys, jonka me muut kuvittelemme olevan ilmaista kuten kohteliaisuus ja ystävällisyys, ovatkin vanhustenhuollossa tapoja ja piirteitä joista pitäisi maksaa. Koska nuo hoitajathan omien sanojensa mukaan kohtelevat vanhuksia ala-arvoisesti siksi että heille maksetaan niin vähän.

Jospas nyt sitten vanhustenhoitajat – tai muut asiasta tietävät henkilöt – ottaisivat yhteyttä ja kertoisivat mitä nämä ennen ilmaisiksi luullut ominaisuudet maksavat. Paljonko pitää maksaa tavallisesta inhimillisyydestä ja normaalista, kohteliaasta käytöksestä?

Pohdintaa aiheesta YLE Radio 1 keskiviikkona 16.9 klo 9.05-10.00.

Setukaasmummaan kans samas liämes
Pakina: Kristiina Ilmonen

"Älä viitti laulaa. Jos se kuuluu meirän navettahan, se lyää vasikat ruikulle."

Nuan sanotahan tiätysti tunnetus kauhavalaases paukahrokses, jonka arvatenkin kaikki on kuullu. Tiärä häntä sitte vasikoosta Vironmaalla, mutta setulaulu ainakin on sen verran komiaa tavaraa, jotta saattaas tua vaikka niiren aineenvaihruntaa vähä petratakin.

Setukaaset on sellaanen omintakeenen piäni heimo tuala aivan Venäjän rajan tuntumas Viron kaakkooskulumalla. Kansanmuusikon näkökulumasta setuusta teköö erityysen merkittäviä ihimisiä niiren sellaanen vanhanaikuunen moniääninen laulutapa, joka on aika erikoosta ja hianua kuultavaa, ja on niinkun ihimeen kaupalla siäläpäin maailmaa viäläkin hengis. Sitä päästihin ihaalemahan elävänä täs ny justihin elokuulla, kun olimma Kansanmusiikin ja populaarimusiikin tutkijakoulun kans seminaarireissulla vähä muuallakin tuala Viros, mutta erityysesti Setumaalla.

Kävimmä toresta siinä reissun aikana oikeen peräti Venäjän pualella rajaa tajuntaa laajentamas. Päivän alakajaasiksi saimma ensteksi mennä hilakut päis Petserin luastarin Marianpäivän juhulahan kuuntelemahan kirkonkellojen soittua, joka oli kyllä aika jumalattoman komiaa pauketta ja moikaamista. Kyllä siinä tyhymempikin pakana olis menny transsihin, jos olis tohtinu koko keikan kuunnella läpitte sen taivahallisen korian luastarin sisäpihalla. Siälä nimittäin neliä miästä mennä kilakutti kelloosta sellaaset piisit ja muunnelmat, notta Kuljun Jaakkookin olis ollu hyvillänsä - ja oikeen tyytyvääsenä tälläänen postmoterni jäläkiurpaani nykykansanmuusikkokin pyäritteli silimiä ja korvia.

Kaikista vetävimmän näköönen munkki, oikeen sellaanen lihaksikas rasputiini mustis kutehis ja pitkä liahuletti poninhännällä, veteli isoon kellon narua siinä maan tasalla nuan vaan pualihuolimattoman näköösesti, notta siitä kyllä huamas, jotta tätä on ennenkin veretty tätä piisiä. Taikka narua. Toinen selevästi vähä vanhempi pitkäpartaanen herrasmiäs joutuu koko meleko olemattomalla elopainollansa kippuroottemahan kellon narus kiinni niin, jotta nousi aina välillä vähä ilamahan, heiluu hetken holtittoman näköösesti siinä köyres niinkun pikkuusen kohomeloonen tartsani, ja sitten aina kuitenkin sai viime hetkellä tasapainostansa hännänpäästä kiinni ja paineli toisella koivella menemähän, jotta sai uuren mojahruksen menemähän taimis.

Kaks nuarempaa kloppia sitte oli korkiammalla tornis ja hoiteli kumpaanenkin usiampaa hellua, anteeksi kellua, yhtä aikaa niinkun ny vaan poijat voi hoirella osata. Toinen paineli menemähän naruusta neliää plimputtajaa, ja siinä piti olla kyllä Petserin poijilla kiäli keskellä suuta, jotta ne meni koriasti yhtehen kaikki ne äänet. Ja oli niillä sen verran hikinen se urakka, että aina välillä vaihtoovat soittajaa lennosta, jotta pääsi aina yks pelimanni vuarollansa huilaamahan.

No sitten iltapäivällä, kun viälä ne punaaset kellot moikas itte kunkin pääkopas kenellä enempi kenellä vähempi, lähärimmä setukaasten vuasijuhulahan, mikä oli vähä niinkun vaikka Kaustisen juhulat oikeen ennen muinoon. Tunnelma oli juhulallinen mutta samalla aikalailla kotoonen, ja tälläänen jo kläppinä vestivaalilla kontannu ja päälavan penkkien välis pelimannien jaloos pyhää Kaustisen multaa imeskelly sulautuu joukkohon tuasta nuan vaan, niinkun ittestänsä. Hilakut vaan pois päästä ja pöfföttelemähän!

Siälä oli juhulas keskellä peltua soittolava, johona koko päivän ramppas kansanpukuusta setukuaroa toinen toisensa perähän rintasoliet auringos säihkyen, niin että tottumatoonta suamalaasta musiikkitiäteelijää ja usiampaakin sellaasta taisi jo vähä se kaikki laulu huimata. Hianua oli nähärä, jotta nuariakin oli mukana sekä esiintyjis että yleisös. Ja vaikka laulu olikin paikalla ollehien akateemisten asiantuntijooren ja rohovessorien mukahan aavistuksen verran yksinkertaastunu elikkä putsaantunu niistä hauskimmista entisaikojen erikoospiirteestänsä, niin oli se silti mahtavaa kuunnella ja kattella. Välihin ihaaltihin kuinka kaikenkarvaasta väkiä tryykäs vaan lisää paikalle, nuarten kansansoitinorkesteri päästeli nurmikolla palalaikoolla menemähän ja kaalipiirakat, käsitööt, saslikki ja hunajasta tehty erikoonen terveysjuama teki kauppansa. Se olikin muuten sellaanen hunajaliämi notta!

Kansanmusiikin osaston vanahemman poloven laulajillahan on ollu virolaasehen ja setukaasperinteesehen läheenen suhure jo vuasien aijalta, kun ovat paikan päällä usiamman kerran rampannehet mummaan peräs laulamas ja levyllen asti lauluja viimeesen päälle hariootellehet. Panimma merkille, että nykypäivänä voi olla niinkin, jotta monimuatoosimpana saattaa tuallaanenkin uhanalaanen perintehenlaji nykypoloville säilyä, kumma kyllä, ulukomailla, ja viäläpä akateemises ympäristös, täs tapaukses Sipeliuksen Akatemias täälä Suamen pääkaupungis. Notta.

Tulomatkalla toimma sitten jos jonkin mallista iloosta laulajamummaa ja vähä nuarisoakin reissubussin mukana rajallen asti, ja luulimma jo, että kohta päästähän takaasin seminaarihommihin Viron pualelle. Niin eikö se piäni ja siävä liahuvakorvaanen äitee Venäjän virkaintoonen huumekoira haista meirän linja-autos jotakin epäälyttävää! Siälä sitten olimmakin nalakis tullis viis pitkää tiimaa keskellä yätä. Mutta se onkin jo sitten aivan toinen juttu, johonka siihenkin, niinkun täs maailmas aivan kaikkehen, löytyy pohojalaanen miätelause täynnänsä vanahan kansan viisautta:

"Kyllä mä lentää osaan, mutta en muistanu räpyttää, sanoo Perätuvan äijä, kun savikrooppihin putos."

Kristiina Ilmonen
MuM, muusikko, tohtoriksikurmootettava

Keskiviikkona 16.9. 2009 klo 13.25. ja uusinta 17.9. klo 17.20. Ohjelman voi viikon ajan kuunnella oikealla olevasta radiosoittimesta. Ohjelman toimittaa Paula Nurmentaus.

Mozartin säveltämä laulu voittaa kaikki nimen pituudessa:
Als Luise die Briefe ihres ungetreuen Liebhabers verbrannte - Kun Luise poltti uskottoman rakastettunsa kirjeet.

Laulu hehkuu raivoa uskottoman rakastetun suuntaan ja runo onkin oman aikansa Sapfon, Gabriele von Baumbergin kirjoittama. Asiantuntijat, laulajatar Päivi Kantola ja pianotaiteilija Eero Manninen vertaavat laulua Mozartin oopperoihin. Taustalla kuultaa Cosi fan Tutten Fiordiligi tai Don Giovannin Donna Anna.

Laulu on suosittu esiintymislavalla, sillä siinä laulaja pääsee näyttämään dramaattisia kykyjään.

Tuore, terävä, haastava ja rohkea A-makasiiniohjelma Ajankohtainen Ykkönen tarjoaa vääriä kysymyksiä, reipasta analyysia ja napakoita studiovieraita.

Ajankohtaisen Ykkösen tekijät lupaavat uskaltaa kysyä ja esittää vastauksia - jopa itsensä likoon laittaen. Asialla uutiskenttien ammattilainen Pirjo Auvinen, ytimessään valta, politiikka ja raha. Toimittajana myös Virpi Komulainen ja Olli Seuri.

Ohjelmassa kuullaan myös valtakunnan ykköskolumnisteja: Äänessä mm. Sauli Niinistö, Esko Seppänen, Suvi-Anne Siimes, Arja Alho ja Nils Torvalds.

Kolumnit tulevat luettavaksi ja kuunneltaviksi Radio 1:n internet-sivuille. Ja tietysti koko ohjelman voi kuunnella myös netistä!

Ajankohtainen Ykkönen on ihmisen nopein ja ajankohtaisin kumppani tiistaisin keskellä päivää, ja uudelleen samana iltana: olkaa hyvä!

Tänäänkin moni sortuu nettilataamiseen. Se on suomalaisten nuorten yleisin
rikos. Yhdeksäsluokkalaisista useampi kuin kaksi kolmesta on ladannut
internetistä laittomasti elokuvia ja musiikkia. Alati teknologisoituvassa
maailmassa ovat yksilön vapaudet kuluttajana, sananvapauden käyttäjänä ja
kulttuurintekijän oikeudet luomistyönsä tuotoksiin muutoksen
myllerryksessä. Tämä haastaa viihde- ja kulttuurituotannon koko koneiston
lainpykälineen.

Ruotsin piraattipuolue sai europarlamenttivaaleissa yhden paikan ja peräti
7,1 prosenttia äänistä. Kuukausi sitten rekisteröitynyt Suomen
veljespuolue haluaa ajaa internetistä musiikin ja elokuvien lataamisen
sallimista, jolloin ”näitä nuoria” eikä meitä muitakaan tarvitsisi katsoa
enää rikollisiksi lain edessä. Piraattipuolue ei halua olla yhden asian
liike, vaan tähtää tosissaan seuraaviin eduskuntavaaleihin ajaen mm.
epäkaupallisen kopioinnin täydellistä vapauttamista, tekijänoikeussuojan
lyhentämistä 5-10 vuoteen julkaisuhetkestä sekä ohjelmisto- ja
lääkepatenttijärjestelmien lakkauttamista. Minkälaisesta harvain asian
liikkeestä onkaan kyse ja miten teknologian kehitys tulee vaikuttamaan
tekijänoikeuksiin tulevaisuuden kulttuurimarkkinoilla?

Piratismina pidetään usein ammattimaista, ilman lain suojaa tapahtuvaa
tallenteiden kuten levyjen, elokuvin ja ohjelmien valmistamista ja
levittämistä yleisölle. Piraattipuolue pitää yksilön oikeuksia ja
sananvapautta arvossa, vaikka piratismi voi kaventaa epäkaupallisena
pidetyn artistin mahdollisuuksia päästä levyttämään omaa musiikkiaan siinä
missä ei niin trendikkään ohjaajan mahdollisuuksia tehdä persoonallista
elokuvaa. Mutta, netistä musiikkia laittomasti lataavat nuoret ovat myös
netin musiikkitiedostojen innokkaita ostajia. Yksipuolistaako vai
rikastuttaako piratismi kulttuuria kun se sekoittaa kulttuurialan
taloudelliset toimintaedellytykset alkutekijöihinsä?

Tietoverkkojen sujahdellessa kohti tuntematonta avaa Piraattipuolue
pohtimaan myös kansalaisoikeuksia ja demokratian vakiintuneiden
instituutioiden tilaa tulevaisuuden tietoyhteiskunnassa, joka etenee
teknologian innovaatiot etunenässä.

Kainuun aatelisen seurassa Pasi Palmulehto, Piraattipuolueen
puheenjohtaja, Hanna Nikunen, Fifi-verkkolehden päätoimittaja sekä Antti
Kotilainen, Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry:n
toiminnanjohtaja keskustelevat teknologian kehityksen vaikutuksesta
tekijänoikeuksiin ja kansalaisvaikuttamiseen.

Tule mukaan keskusteluun ja kerro mielipiteesi piratismista!

Kun puhumme, iso osa viestistä sisältyy sellaisiin asioihin, jotka eivät ole sanoissa: eleisiin, ilmeisiin ja äänenpainoihin. Kirjoitettu teksti ei tässä mielessä eroa puheesta niin paljoa kuin luulemme. Sanojen sisällön lisäksi myös kirjainten ja tekstimassan ulkomuoto vaikuttavat lukemamme viestin perillemenoon.

Ei sen kirjainfontin niin ole väliä, kunhan tarinasta saa selvän, tokaisee nyt suorasukainen kirjoittaja-lukija. Hiljattainen lehtiuutinen todistaa toista. Elokuun lopulla raportoitiin Suomenkin lehdissä, miten huonekaluliike Ikean tuoreessa kuvastossaan käyttämä uusi kirjasintyyppi eli fontti on saanut lukijat raivostumaan. Kun Ikea on aiemmin käyttänyt kirjasinta nimeltään Futura, uudessa kuvastossa sohvien ja pöytäkalusteiden nimet oli painettu Verdana-nimisellä fontilla.

Lukijoiden reaktiot olivat hämmentävän rajuja. Internet-kommenteissa kirjoitettiin mm että: "Ikea, pysäytä tämä Verdana-hulluus!" ja "sanat eivät riitä kuvaamaan ällötystäni."

Muotoilusivusto Shortformblog taas pyytää ensin anteeksi Verdana-fontin suunnitelleelta Matthew Carterilta ja jyrisee sitten, että tietokoneyhtiö Microsoft on pilannut Carterin tunnetuimman fontin, jonka käytöstä on tullut niin paha amatöörimäisyyden osoitus, että se on kirjoittajan mukaan virhe. Niinpä sivusto kehottaakin Ikeaa pyytämään julkisesti anteeksi fontinkäyttöä luettelossaan.

Moni meistä voi tarkistaa tietokoneensa tekstinkäsittelyohjelmasta, miltä nämä kaksi fonttia näyttävät ja miettiä, antavatko erot aihetta tunteenpurkauksiin. Oikeastaanhan voidaan sanoa, että kumpikin kirjaintyyppi on mestariteos. Futuran juuret juontavat 1920-luvun Saksaan ja silloin vallalla olleeseen Bauhaus-koulun muotoiluajatuksiin. Futuran suunnitellut Paul Renner oli viisissäkymmenissä, kun Futura vuonna 1928 julkaistiin. Renner ei varsinaisesti kuulunut bauhausilaisiin, mutta hänen Futuransa sopi hyvin koulukunnan ideoihin. Kirjasinsuunnittelija ei pitänyt 1900-luvun alun ilmiöistä kuten jazzista, tanssista ja elokuvasta ollenkaan, mutta ihaili arkkitehtuurin funktionalismia. Hänen työtään pidetäänkin siltana 1800-luvun perinteisyyden ja 1900-luvun modernin välillä. Renner joutui mielipiteittensä vuoksi natsien epäsuosioon ja hänet asetettiin näiden valtakauden ajaksi sisäiseen maanpakoon.

Verdanan suunnittelija Michael Carter taas julkaisi menestyksekkään fonttinsa lähes kuusikymppisenä, vuonna 1996. Microsoft tilasi häneltä fontin, joka olisi luettavissa tietokoneen ruudulta pienenkin kokoisena ja tuloksena oli selkeän asiallinen Verdana. Fontin nimi tulee sanoista verdant, vihreä ja Ana, joka on Carterin tyttären etunimi ja vuonna 2006 Verdanalle annettiin Best Of British Design Award -palkinto.

Jostain syystä Aristoteleen kantapäällä on pakkomielle vaihtaa tekstiohjelmansa oletusfontti Times New Roman johonkin harmonisempaan. Tällä hetkellä tuota vastuuta kantaa kirjasin nimeltään Tahoma. Sattumalta sekin on Michael Carterin Microsoftille suunnittelema, onhan se saanut nimensäkin yhtiön kotikaupungin Seattlen eteläpuolella sijaitsevasta Mount Tahomasta.

Kirjaimet saavat ihmiset kiihdyksiin ja niiden takana on hauskoja tarinoita menneisyydestä, ihmisistä, tekniikasta ja taiteesta. Mutta miksi erilaisia kirjaimia on niin paljon? Kysytäänpä typograafikko ja opettaja Markus Itkoselta.

– – –

aristoteles(at)yle.fi