Keskiviikkona 23.9. 2009 klo 13.25 ja uusinta torstaina 24.9. klo 17.20. Asiantuntijoina oopperalaulaja Camilla Nylund ja pianotaiteilija Maritta Viitasalo.

Richard Strauss eläytyy elämän syksyssä puhjenneeseen rakkauteen, vaikka on vasta
21-vuotias laulua säveltäessään. Runoilija Hermann von Gilm oli yksi Straussin
suosikeista, vaikka edusti aikaisempaa sukupolvea: hän kuoli juuri Straussin
syntymävuonna 1864.

Tämä myöhään puhkeavan rakkauden kuvaus hehkuu tulen sävyissä ja täyttää aistit
salaperäisillä tuoksuilla. Rakkauden tuska on aina yhtä kipeä, kuten Aarne Toivosen suomentamat säkeet kertovat: ”Myöhään tai varhain: sama on ihastus ja sama tuska. ”

Ohjelman voi viikon ajan kuunnella oikealla näkyvästä radiosoittimesta ja ohjelman herättämistä ajatuksista voi jatkaa keskustelua tässä blogissa.

Onko valehteleminen in? Poliitikkojen muisti vaalirahoituksesta palaa pätkittäin, Turun poliisi päätti valehdella kaappausdraaman yhteydessä, Arctic Sea-aluksen tapahtumista tai tutkimuksista ei saa mitään tolkkua.

Valehtelemisen luvallisuutta pohtivat mm. professori Timo Airaksinen, professori ja emerituspäätoimittaja Erkki Laatikainen ja psykiatri ja entinen poliitikko Claes Andersson.

Vaalirahat teatterilaisen silmin, roolit jakaa ohjaaja Susanna Kuparinen.

Mitä virkaa oppositiolla? Eduskunnassa oppositioedustajien leuat ovat nyt louskuneet viikon hallituksen ensi vuoden budjettiesityksestä. Muuttuuko mikään paljosta puheesta huolimatta?

Studiossa opposition roolia ja mahdollisuuksia ruotivat Claes Andersson ja Europarlamentaarikko Satu Hassi.

Viikon kolumnisti Lääketeollisuuden toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes.

(Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1:ssä tiistaina 22.9.2009 klo 12.15 - 13.00, toinen lähetys klo 17.20. Ohjelma on kuunneltavissa kuukauden ajan radiolähetyksen jälkeen tämän sivun oikean palstan Radiosoittimesta.)

"Parit housut, kalsarit, pari paitaa, yhden puseron, talvipusakan, kintaat, lätsän päähän, vähän ruisleipää, silakkaa, perunaa ja lämpimän asunnon" Näin kuvailee tarpeitaan Pentti Linkola. Miltä kuulostaa? Tulisitko näillä toimeen?

Uuden tutkimuksen mukaan raha ei enää olekaan niin tärkeää suomalaisille kuin vielä muutama vuosi sitten. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Suomalaisethan tienasivat viime vuonna enemmän kuin ikinä kansakunnan historiassa.

Venäjä, joka on ollut Suomelle elintärkeä kauppakumppani ja
kultturivaikuttaja, on nähty meillä pitkään ennen kaikkea uhkana. Sotien
jälkeen kokonaista kansaa demonisoitiin ja YYA- politiikalla voideltiin
pakkoystävyyttä, joka myös vahingossa lähensi naapureita toisiinsa.

Nyt Suomi retostelee mielellään isojen poikien diblomaattipöydissä Venäjän
tuntemuksellaan. Ei kuulosta syvän rehelliseltä, vaan brändikuvansa kanssa
kamppailevan kansakunnan kasvukivuilta.

Tosiasiassa emme tiedä yhtikäs mitään mitä Venäjän populaarikulttuurissa
tai musiikkielämässä ja teatterissa tapahtuu. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla esillä oleva venäläisen nykyelokuvan sarja on raikas ja tervetullut muistutus naapurin kulttuurisistakin potentiaaleista, joista olemme omahyväisen onnellisesti
tietämättömiä - siis hölmöjä tsuhnia.

Venäjässä on kerroksia kuten maatushka-nukessa ja sipulissa: siinä missä toisaalla juovutaan vodkasta ja runoudesta, pyörittävät babushkat kodin valtakuntaa ja nuorempi sukupolvi hakee intohimoisesti työelämästä länsimaisia etenemismahdollisuuksia, uraa ja kunnon palkkaa bonuksineen. Suomalaisille voi tulla yllätyksenä kuinka kovaa kilpailu voi olla Venäjällä ja minkälaisilla keinoilla siellä pärjätään.

Itärajan rekkajonot ovat kadonneet uutisista ja reportaaseista. Laman
merkki sekin. Vielä viime vuonna Venäjä oli Suomen tärkein kauppakumppani. Tänään se on kolmannella sijalla Saksan ja Ruotsin jälkeen. Venäjän vienti on romahtanut rajusti jopa yli puolet. Suomesta on viety naapuriin mm. koneita, laitteita ja elintarvikkeita kauppakeskuksineen. Suomalaisyrityksiä on Venäjällä 500 ja ne työllistävät 50 000 ihmistä.

Venäjällä toimivien suomalaisyritysten suurimpia huolia ovat olleet
talouden epävakaisuus, rahan puute, ruplan kurssin mataluus, tullauksen
ongelmat, byrokratia ja korruptio. Mutta ei pieni Suomikaan ole puhdas
pulmunen tai rehellisyyden mallimaa, kuten meikäläisten yritysten ja
poliitikkojen vaalirahakytköksistä voi nähdä.

Miten opimme ottamaan opiksi Venäjästä niin, että molemminpuolinen
taloudellinen toimeliaisuus synnyttää monella tasolla vaikuttavaa
kanssakäymistä, ystävällismielistä naapuruutta?

Tiistaina 22.9.2009 jatketaan keskustelua YLE Radio 1:ssä klo 9.05 alkaen. Pyöreän pöydän ääressä asiaa pohtivat Sotshista juuri palannut ulkomaankauppa– ja kehitysministeri Paavo Väyrynen, Helena Lähteenmäki Alma Media Interactive Oy:stä, joka etsii markkinoita Venäjältä ja East-West Law Consultants -yhtiön toimitusjohtaja Raimo Katila, joka on vuodesta 1987 lähtien hoitanut yritysten lakiasioita Venäjällä. Puhelimella soitamme ainakin Pietariin, jossa Stockmannin johtoryhmä on koolla.

Kommentoi ja osallistu keskusteluun!

Arkistojen miljoonalaatikosta Markus Kajo on löytänyt mm. professori Eino Kaliman muistelmia, joita kuullaan uuden sarjan "Tiedemieheksi vai teatteriin?" toisessa osassa. 1890-luvulla syntynyttä Eino Kalimaa haastattelee Martti Silvennoinen.

YLE Radio 1 maanantaina 21.9.2009 klo 9.05 - 10.00.

Kuuntele ohjelma ja kommentoi!

Viime talvena puhelimeni soi. Mies nimeltään Erkki Hiltunen soitti ja alkoi kertoi minulle tutkimuksista, joihin hän osallistui 1970-luvulla. Tutkimusten tarkoituksena oli selvittää sitä, miten eri kielet tuottavat erilaista ajattelua ja niitä johti norjalaissyntyinen psykologi Frode J. Strömnes. Tein hiukan muistiinpanoja ja kiitin herra Hiltusta puhelusta.

Koska aihe on aina pohdituttanut minuakin, aloin selvittää aikoinaan vapaana toimittajana ja elokuvaohjaajana työskennelleen Hiltusen juttuvinkkiä. Löysin yhteyden samoihin tutkimuksiin osallistuneesta psykologi Antero Johanssonista ja pian sain käsiini myös Strömnesin kirjan The Fall Of The Word And The Rise Of The Mental Model.

Kirjan teoreettinen viitekehys on psykologiaan perehtymättömälle maallikolle jokseenkin vaikea, mutta miehen tutkimuksista kirjassa on lukuisia kiehtovia esimerkkejä. Kielen ja ajattelun välisen suhteen elokuvalliset tutkimukset saivat alkunsa siitä, kun nuori psykologi vietti talven 1976 Tromssassa. Iltaisin hän teki pitkiä kävelyretkiä kaupungin kaduilla. Tavallisesti talojen ikkunoista kajasti television kuvaputken sinertävä hohde, mutta pian kävelijämme havaitsi, että tiettyyn aikaan illasta tuo kajastus sammui suuressa osassa ikkunoista. Strömnes päätti ottaa selvää, miksi suuri osa kaupunkilaisista lopetti television katselun samaan aikaan ja tutki lehdestä, mitä televisiosta tuli tuohon aikaan. Tulos oli, että katselukatkoksen aiheutti se, että maan ainoa kanava, Norjan Televisio, lähetti tuolloin suomalaisia elokuvia.

Kun Strömnes katsoi suomalaisfilmejä sukulaistensa kanssa, nämä keksivät yhtäkkiä jotain muuta tekemistä ja lähtivät pois television ääreltä. Psykologimme otti suomalaisfilmit puheeksi norjalaisten tuttujensa kanssa ja kävi ilmi, että suurin osa ei pitänyt niistä, koska tekstityksestä huolimatta he eivät tajunneet, mitä niissä tapahtuu.

Strömnes ajatteli, että tämä elokuvien ymmärtämättömyys johtuu suomalaisten kielellisesti erilaisista ajatusmalleista, mutta vasta kun hän muutama vuosi myöhemmin Turussa opettaessaan tapasi toimittaja Hiltusen ja oppilaansa Johanssonin, hän sai heidän kanssaan kehiteltyä välineen asian tutkimiseen. Elokuvan tekemistä opiskellut Hiltunen laati yhdessä ohjaajaystäviensä kanssa menetelmän tila-avaruudellisen liikkeen mittaamiseksi elokuvasta ja analyysin kohteeksi valittiin neljä eri maissa tehtyä klassikkonäytelmien filmatisointia. Ryhmä tutki Moliéren Tartuffen, Tsehovin Vanja-Enon ja Ibsenin näytelmien Nukketalo sekä Villisorsa televisioversiot, jotka oli kuvattu sekä indoeurooppalaisella kielialueella Ruotsissa ja Norjassa, että fennougrilaisessa Suomessa.

Tulokset olivat hämmästyttäviä: suomalaisversiot olivat täynnä staattisia lähikuvia henkilöistä, kun taas skandinaaviset versiot vilisivät kokokuvia, joissa liikuttiin. Vain Tartuffessa erilaisten kuvien määrät olivat samankaltaiset, epäsuomalaiset. Kun suomalaisohjaajaa haastateltiin, hän vastasi nimenomaan pyrkineensä noudattamaan näytelmästä tehtyä ranskalaisfilmatisoinnin henkeä.

Samankaltaiset tulokset seurasivat tutkimuksesta, jossa vertailtiin Italiassa ja Eestissä tehtyjä dokumentteja Alvar Aallosta. Ryhmä tutki myös suomen- sekä ruotsinkielisten lehtien otsikoita. Tulos oli se, että suomalaiset tunkivat otsikkoihin substantiiveja, kun taas ruotsinkieliset käyttivät mieluummin verbejä. Samaa kieli tutkimus suomalaisten ja ruotsalaisten työtapaturmista, puhumattakaan muista ryhmän tutkimuksista.

Mitä tämä tarkoittaa? Eivätkö kielet olekaan keskenään samanlaisia merkkijärjestelmiä? Onko kielten välillä muitakin eroja kuin eri sanat? Mistä nämä erot kertovat? Psykologi Antero Johansson kertoo.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Osuustoiminta on aina ollut tiiviisti suomalaisen sanonta-aarteiston aihepiiri. Milloin jokin on levinnyt kuin kaljalasti osuuskaupan rappusille, milloin joku on tyhmä kuin osuuskaupan kassa. Joku voi kulkea kuin osuuskaupan ovesta, vaikka olisi ollut vielä margariinipaketissa osuuskaupan hyllyllä, silloin kun Suomeen ensimmäistä osuustoimintalakia säädettiin vuonna 1901. Ja lopuksi joku aina toteaa, että näin tekee osuuskauppaväki.

On harmi, että osuustoimintaväki ei ole kerännyt tätä suullista perinnettä kansien väliin, josta tiedonhaluinen kansa sitä voisi opiskella. Niinpä aika ajoin joudumme törmäämään harmillisiin väärinymmärryksiin alan fraaseissa. Kuten kuulijamme Kari, joka kirjoittaa näin:

”Tänäinen Helsingin Sanomat luonnehtii runsaasti palkitun valtionyhtiön johtajan lokoisia hommia: Olo on kuin osuuskaupan hoitajalla. Ilmaus täyttänee fraasirikoksen tunnusmerkit. Menneinä vuosikymmeninä, jonne lehti sanonnan aivan oikein ajoittaa, se kuului kokonaisuudessaan: Outo olo kuin osuuskaupan hoitajalla ennen inventaariota. Siis ihan päinvastoin, osuuskaupan hoitajan olotilaa luonnehti kiinnijäämisen pelko, ei löysistä hommista maksetun kovan palkan tuoma sielunrauha.”

Aristoteleen kantapää kiittää Karia ja langettaa fraasirikostuomion kovimman kautta: paheksuu fraasin väärinymmärtäjää ja nollaa rikollisen asiantuntemattoman toimittajan kanta-asiakaskortin bonukset ja pisteet!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Onnettomuus on sitä, kun ei ole onnea, mutta onnen puute maissa ja vesillä ilmenee kielessämme eri tavoin. Suomensukuisesti puhutaan vanhan laivaa tarkoittavan sanan haaksi avulla haaksirikosta, kun paatille käy huonosti. Toinen oma sanansa asialle on haveri, joka on napattu suoraan ruotsin sanasta haveri. Hauskaa asiassa on se, että naapurin kantasana on antanut meille sanan myös yleisiä vahinkoja tarkoittamaan, niin maissa kuin vesillä. Tämä sana on haaveri.

Jos siis vesillä sattuu haaveri, se saattaa johtaa haveriin. Mutta maissa havereita ei voi sattua. Tämän on huomannut myös kuulijamme Eeva, joka löysi Joensuun alueradion nettisivuilta heinäkuussa seuraavanlaisen otsikon:

Ilosaarirock sujui ilman suuria havereita.

Joensuun maantieteestä mainittakoon vielä, että Ilosaarirockia ei pidetä Ilosaari-nimisessä saaressa, jolloin havereita voisikin sattua, vaan tukevalla mantereella Joensuun Laulurinteellä. Eeva onnittele itseään: ”Onneksi en päästänyt lastani Ilosaarirockiin, vaikka osaa hän uida”.

Alueradion nettisivujen toimittaja huomasi haaverinsa pian ja korjasi virheensä. Tehkäämme niin mekin ja vältämme isommat haaverit.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kysymys veneilyn ja alkoholin yhteydestä on tulisia intohimoja herättävä aihe. Veneitä ei merillä ja vesistöissä ole yhtä taajassa kuin autoja pääkadulla, mutta toisaalta vesillä kulkijaa ympäröi aina hengenvaarallinen ympäristö eli vesielementti, johon joutuminen saattaa aiheuttaa muutakin kuin vaatteiden kastumista.

Toisaalta taas vedotaan merenkulun perinteisiin, joihin monen muistin mukaan kuuluu rommiannos heti, kun aurinko on kivunnut raa´annokan kohdalle. Ja toisaalta taas tuntuu oudolta kunnioittaa edeltävien seilorisukupolvien perinteitä väkijuomien suhteen, jos sellaiset jopa tärkeämmät perinteet kuin hyvä merimiestapa, merenkulkutaito ja luonnonvoimien kunnioitus unohdetaan.

Asiassa voidaan nähdä monia puolia, joten alamme lähestyä Etelä-Suomen Sanomien jykevää kannanottoa tulenaran aiheen tiimoilta. Etlarin pääkirjoitus nimittäin kiteytti heinäkuussa näin:

Ruorijuopumuksen raja on siis itse asiassa veteen piirretty viiva.

Sitaatin meille lähettänyt kuulijamme Seppo ei pidä asiaa aivan yhtä sattumanvaraisena,

”sillä kyllähän lakipykälissä lienee promillerajatkin säädetty
vesiliikennejuopumukselle”.

Sepon ei tarvitse pulloon turvautua, koska hänet saa juhlamielelle kirjapalkintomme, pahvikantinen tietokirja Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata, josta voi vesilläkin naukkailla rauhassa!
¬– – –
aristoteles(at)yle.fi

Elämme taas aikoja, jolloin talous ravistelee. Totutulla tavalla, se puuttuu ihmisten ulkonaisen elämän sisältöön, rahat kun loppuvat, mutta se varmasti ravistelee myös asenteita ja oikeastaan toivon mukaan niin.

Jos ensin niihin ulkonaisiin muotoihin. Lama tai taantuma ottaa taas veronsa. Silloin 90-luvulla meille jäi harva maksaja, noin viidesosa, työttömät ja pienyrittäjät. Nyt näyttää, ehkä onneksi, että taakka jakautuu vähän tasaisemmin. Meillä ei ole nyt niitä korko- ja valuuttariskiasioita. Mutta uusia ryhmiä varmasti tulee. Minusta nyt erityisesti ne, jotka ovat jo eläneet epävarmuudessa, tarkoitan lyhytaikaisia työsuhteita, prekariaattia. Ja sitten toisaalta ne, lähinnä nuoret perheet, jotka ovat käyttäytyneet aika ylioptimisesti ”mulle kaikki tänään heti” – oli se tunnuslause. Ei meidän heitä käy moittiminen, mutta heille voi tulla vakavat paikat.

Tässä kaikessa pitäisi kuitenkin ottaa jotain opiksi. Ja tapahtuuko sitten asenteissa tai ajatuksissa jotain sellaista, joka olisi peräti myönteistä. Minä en usko siihen, että ahneus maailmasta loppuu, sillä ahneus tämänkin kriisin aiheutti. Eikä suinkaan vain joidenkin Wall Streetin tai Lontoon Cityn ihmisten ahneus. Kyllä se ahneus jakautui vähän meihin kaikkiin.

Monasti syntyy sellaisia joukkoliikkeitä, jotka ovat kaikille osallisille jo alun perin vähän hullunnäköisiä: eihän tästä voi mitään tulla, eihän maailma näin mene, mutta kun muutkin niin minäkin. Pysähdyin kun satuin lukemaan kuuluisan sijoittajan Soroksen muistelmia 90-luvulta, hänhän kaatoi talouksia silloin. Hän sanoi, että minä en kadu tekemisiäni. Jos minä en olisi niitä tehnyt, joku toinen olisi kuitenkin tehnyt saman. Tämä on vähän masentavaa. Jos oikein suurta oppia hakisi, niin toivottavasti kuulisimme hänenkaltaisensa lausuman että: minä en sitä tehnyt, ja siksi eivät muutkaan sitä tehneet.

Mutta syntyykö tässä sitten jotain myönteistä asennetta, ehkä uutta epäitsekkyyttä? Tässäkin, en ole niinkään kaunosielu, mutta näen selviä merkkejä siitä, että tällainen itsekäs epäitsekkyys olisi nousemassa. Tarkoitan sillä sitä, että viisas hyvinvoiva yhtäkkiä havaitsee, että itse asiassa hänellä on kaikkein suurin intressi varjella sitä, että koko yhteisö olisi hyvinvoiva. Sillä tavalla hän suojaa omaa hyvinvoivuuttaan. Tämä koskee tietysti ympäristöä, nyt kun me kaikki olemme tietoisia ilmastohaasteista. Mutta yhtä hyvin myös taloutta, sitä että yhteisö ympärillä säilyy vakaana. Se on hyvinvoivan suuri intressi, jotta hän voi hyvinvointiaan jatkaa.

Vaikka motiivi olisikin sitten itsekäs, motiivi olla epäitsekäs olisi itsekäs, minä olen kyllä valmis senkin hyväksymään, koska lopputulos minusta tässä määrittelee.

Jotenka: lähtekäämme harjoittamaan itsekästä epäitsekkyyttä, ellemme kykene pelkkään epäitsekkyyteen!

Sauli Niinistö

(Ajankohtaisen Ykkösen kolumni 15.9.2009)