Vietämme jälleen Kalevalan juhlavuotta, tänä vuonna tulee kuluneeksi 160 vuotta eepoksen ensi-ilmestymisestä. Vaikka teos on vahvasti tekijänsä Elias Lönnrotin käsialaa, se perustuu hänen ja muiden perinteenkerääjien eri puolilta keräämiin kansanrunoihin ja näin runoelma sisältää aimo annoksen runonlaulajien suullista perinnettä.

Tällä tavalla Kalevala välittääviestejä menneisyydestä. Se koostuu tarinoista, joita ihmiset sukupolvi toisensa jälkeen on kertonut toisilleen, ja niiden kertomiseen on todennäköisesti ollut jokin muukin syy kuin pelkkä viihdyttäminen tai sanataide sinänsä. Koska Lönnrot on lajitellut ja sommitellut tarinoita toisiinsa niin, että ne muodostaisivat yhtenäisen eepoksen, emme voi olla aivan varmoja tarinoiden sanomasta. Mutta kaikki kansat kaikkialla maailmassa ovat kertoneet suullisesti seuraaville sukupolville luonnonlakeja, maailmanselityksiä, yhteisön moraalisääntöjä, soveliaita käyttäytymisohjeita ynnä muuta elämän tiellä opittua erilaisten tarinoiden muodossa, joten miksi suomalaiset runonlaulajat olisivat tehneet tässä poikkeusta.

Suullisuus selittää paljon Kalevalan runojen muodosta. Nyt paperilta luettuna Kalevala vaikuttaa jopa hankalalta luettavalta, mutta runomitta, alkusoinnut ja toistot palvelevat erinomaisesti runojen oppimista ääneen luettuna. Vanhoina aikoina yhteisön tärkeiden asioiden oppiminen onkin ollut varsin toisenlaista kuin nykyään. Tätä voi jokainen kokeilla ja pyytää, että ystävä opettaisi hänelle vaikka Kalevalan ensimmäisen luvun lausumalla.

Kalevalan vaikeudesta osa hälvenee kätevästi ääneen luettuna. Kovaankaan ääneen karjuminen ei kuitenkaan selvitä lukijalle monien sanojen merkitystä. Kuuluisin on tietysti sampo, jolle on esitetty kymmeniä selityksiä. Mutta jo kahdennellatoista rivillä törmäämme sanaan kasvinkumppali. Ei siis kumppani vaan kumppali. Entä mikä on 64:nnen rivin Kimmo? Siellähän kertoja luettelee, että

”viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia”.

Niitä löytyy mm.

“mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan keralla”.

Ja mikä on sommelo, jolle kertoja nuo sanat kerää:

“Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle”.

Sanat ovat tuttuja, mutta niitä käytetään hassussa yhteydessä. Kehyskertomuksen etenemistä saattaa seurata yksittäisten sanojen merkitystä tietämättäkin, mutta melkoisesti oudot sanat hidastavat lukemisen ymmärtämistä. Kalevalasta on toisaalta tehty ansiokas selkokielinenkin versio, mutta siinä runon rytmi ei taas ole yhtä kiehtova kuin alkuperäisessä.

Kielimies ja erilaisia sanakirjoja ennenkin laatinut Raimo Jussila julkaisi alkuvuodesta teoksen, jota tuhannet Kalevalan lukijat meitä ennenkin ovat varmasti kaivanneet. Se on nimeltään Kalevalan sanakirja ja se kertoo mm, että kasvinkumppali on yhdessä kasvanut henkilö, Kimmo on lehmän nimi (!) ja sommelo on tuohikerä.

Nyt kysymme, mitä Raimo Jussila itse oppi Kalevalasta sanakirjaa tehdessään.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tulevaisuuden opetussuunnitelmia laaditaan ministeriössä hiki hatussa ja mm. uskontojen opetuksesta puhutaan kiivaasti. Aristoteleen kantapää ei ota kantaa siihen, onko pulpetti oikea paikka tunnustukselliselle uskonnonopetukselle, mutta kaksi asiaa kannattaa muistaa: ensinnäkin tieto muistakin kuin omasta uskonnosta lisää suvaitsevaisuutta paremmin kuin tietämättömyys. Toisekseen, uskonnot ovat merkittävä osa kaikkia maailman kulttuureja, ja niistä kertominen kuuluu olennaisesti kouluunkin. Tämä mielipide saattaa kirpaista paatuneinta ateistia, mutta nyt Aristoteleen kantapäällä onkin faktaa esittää sanojensa tueksi. Kuulijamme nimittäin lähetti meille kirjeen koskien Helsingin Sanomien vaalirahauutista elokuun puolivälissä:

Tujusen näkemysten mukaan Kokoomus nousi vaalirahakeskustelun temppelin harjalle viime lauantaina, kun STT paljasti, että Kokoomus on saanut Sampo-konsernilta jättituen vuonna 2007.

Kuulijanimimerkki "Pannanko herralle kahvin kanssa bulla?" ihmettelee:

”Että mitiä? Siis Kokoomus vietiin temppelin harjalle, missä sille, niin kuin Jeesukselle, tarjottiin valtaa ja omaisuutta, kunhan se vain kumartaisi Saatanaa? Mikähän kumma siinä on että nämä raamatulliset viittaukset menevät nykyihmisillä useimmiten päin helvettiä? Ehdotan tuomioksi pyhäkoulun oppimäärän kertaamista kirkonkirouksen uhalla.”

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomari valittaa samaa asiaa ja toivoo, että tulevaisuuden kokoomuslaiset oppivat paremmin sanomaan mitä tarkoittavat, lainattiin sitten raamattua, rukouskirjaa tai korttipakkaa. Ja kuulija-ilmiantajamme taas pääsee siteeraamaan palkintokirjaa, ketterää tietokirjaa nimeltään Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata! Herran haltuun!
¬– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ennen Raimo Jussilan Kalevalan sanakirjaa tehdyt sanakirjat eepoksen sanoista ovat harvat ja suunnattu pikemminkin kielentutkijoille. Tavallista Kalevalan kuluttajaa ilahduttaa myös viitisen vuotta sitten ilmestynyt Kalavelan sitaatteja sisältävä Sammon sanat –opus, jonka on kerännyt Kalevalan tuntija ja kouluneuvos Kirsti Mäkinen. Sieltä selviää, miten monet Lönnrotin eepoksen sanat ja fraasit ovat levinneet arkiseen käyttöömme, vaikka emme näiden sanontojen kalevalaisia juuria aina osaisi nähdäkään.

Puhumme joskus kivisestä leivästä viitaten ehkä vahingossa Kalevalan tarinaan, jossa emäntä tahallaan kiusaa paimeneksi myytyä Kullervoa leipomalla tämän leipään kiven. Mies tietenkin katkaisee tähän kiveen veitsensä, joka taas on ainoa esine, jonka hän on perinyt isältään. Kostoksi Kullervo taikoo karjan pedoiksi, jotka sitten raatelevat emännän. Kallella kypärin ilmaus taas viittaa Joukahaisen itkuun. Päivänä muutamana on kalevalakielen ilmaus eräälle päivälle. Ja kun menemme sinne sutena, toistamme Lemminkäisen äidin epätoivoista poikansa etsintää, jossa "juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona”.

Kaikille tuttu Ukko ylijumalakin Kalevalassa luonnollisesti vilahtelee, mutta, hetkinen, onko ukko yksin? Ei tietenkään, eepoksemme tuntee myös Akka manteren-alaisen. Hän on maaperän jumaluus, johon vedotaan kylväjän loitsussa:

Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä
pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän.

Kun siis ihastelemme syksyn maukasta ja massiivista satoa nauriita nakerrellen, älkäämme unohtako kiittää Akkaa manteren-alaista!
_ _ _
aristoteles(at)yle.fi

Satu keisarin uusista vaatteista on oivallinen kertomus ihmisten kyvystä uskoa asioille sellaiset nimitykset, jotka he haluavat uskoa. Sadun kuvaus siitä, miten keisari ja koko kaupunki haluavat uskoa, että tyhjä on hienointa kangasta, eikä kukaan ihmettele alastomana kulkevaa hallitsijaa, ei ole ollenkaan kaukana todellisuudesta.

Aina ei ole kyse edes itsensä huijaamisesta, vaan erilaisista tavoista nähdä maailma. Niin kuin nyt vaikka sellaisesta, kuin zen-punkkari Brad Warnerilla. Warner kävi elokuun lopulla luennoimassa Suomessa uuden kirjansa Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella tiimoilta.

Valtakunnan suurilevikkisin sanomalehti raportoi visiittiä henkilöjutun avulla. Siinä kurkistettiin henkiseen maailmaan, jota tämä amerikkalainen ex-rockmuusikko tarjoaa ihmisille otsikolla hardcore zen. Meillä ei nyt ole aikaa kertoa suuntauksesta sen tarkemmin, mutta kuulijaystävämme Karhunkylän kiuaskivi välitti meille suomalaisia kiinnostavan pätkän Warnerin pohdinnoista, joista Helsingin Sanomat kirjoitti näin:

Hymy voi tosin hyytyä, kun vuorossa on lauantaisauna. Mutta ilman muuta Warner haluaa kokea melkein luonnostaan meditatiivisen mökkikansan arkkirituaalin.

Perihärmäläinen arkirituaali on siis amerikkalaiselle zen-punkkarille arkkirituaali! Ennen kuin sanotte, että henkistynyt ystävämme näkee zeniä siellä missä sitä ei ole, iloitkaamme ajatuksesta zen-keisaristamme saunan lauteilla ilman vaatteita!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ihmisiä kehoitetaan kehon hoitoon. Terveys on pop ja in. Vanha saa olla, jos ei näytä siltä. Kunto saa olla metsittyneen ladon luokkaa, jos omistaa kuntosalin vuosikortin. Rasvassa saa kelluttaa pähkinätkin, jos omistaa sykemittarin. Kunto on ulkoistettu laitteille. Laitteet surisevat, sihisevät, puhuvat ja samaan aikaan viidentoista tuuman ruudussa, kolmenkymmenen sentin päässä silmistä, pyörii kahden euron saippuasarja. Hiki pintaan, solariumin kautta auton rattiin ja supermarketin kautta ruutujumalan luokse kerryttämään huonoa omatuntoa lantion seutuville, juustoisen pastan avulla. Huomasitko moottoritiellä, että syksyn värit ovat parhaimmillaan?

Jäin laitekoukkuun välittömästi astuessani liikuntakeskuksen aulaan. Tulin keskukseen suoraan verkonlaskusta. Tyynen järven maaginen rauha huuhtoutui kihisevän kävelylaitteen myötä auttamattomasti unohduksiin. Loputtomien kuntolaitteiden meri purskutti yliannostuksen endorfiineja elektroniikka addiktioni ytimeen. Leijuin suljetuin silmin läpi kuntopyörien ja soutulaitteiden. Hyväilin arasti punastellen tuntemattomampia kehoituslaitteita. Vierailun lopuksi hikoilin itseni läpimäräksi ergometritestissä. Paikallani polkiessani mieleen häilähti välähdyksittäin menneisyyttä. Kuva voimistui. Poljin Puutosmäen nousevaa mäkeä ylöspäin. Metsässä takoi tikka harmaata keloa. Tien reunat vihersivät, oli lempeän kuuma kesäpäivä. Nousu jatkui, laella avautuisivat suuret selät. Takaa lähestyi jumputtavaa musiikkia kumiseva auto. Renkaat sihisivät asfaltilla, joku sanoi vierellä: ”Vielä minuutti”. Poljin ergometrissä. Rytmikäs musiikki tahditti asiakkaita laitteissaan, sihinä jatkui liikkumattoman kulkuvälineen virtuaalisessa terveysmatkassa. Kävelylaitteiden näytöissä pyöri monistettuna jokin luontodokumentti.

Heikki Niskanen

Moni on valmis pakon edessä lähtemään pois kotiseudultaan päästäkseen töihin. Aina ei voi itse päättää, mihin kotinsa rakentaa ja mistä elantonsa hankkii. Mutta vaikka jokaisella on oikeus muuttaa pois omalta maaltaan ja asettua jonnekin muualle, on jokaisella kuitenkin oikeus myös juuriinsa ja oikeus tietää, mihin kuuluu. On voitava luottaa siihen, että elämä kantaa siellä, mihin on juurensa kasvattanut.

Voiko ihmisiä riepotella miten vain? Määrittääkö työn perässä resuaminen koko elämän rakentamista? Kun sitä on, siihen on uppouduttava ja sitä on haalittava eikä sinä saa yhtään antaa periksi. Työn on imettävä ihminen sisäänsä, ja ihmisen on annettava itsensä työlle ja uskottava, ettei se jätä, vaikka perhe ja ystävät väsyisivät.

Mutta: suhdanteet saattavat muuttua. Silloin ihminen todetaan tarpeettomaksi ja tuomitaan istumaan yksin tyhjään väliaikaisasuntoon, josta korttipelikaverit ovat jo kaikonneet. Kukaan ei kysy, mitä hän ajatteli seuraavaksi tehdä eikä kukaan tule ajatelleeksi, ettei tyhjä, kolea asunto ole hänen kotinsa, ettei hän kuulu sinne. Silloin saattaa tulla mieleen, että juonpa tuosta tuon pullollisen viinaa ja mietin huomista vasta sitten.

Juuret on helppo repiä irti: kohta ei elämä ole mistään kotoisin. Yhteiskunta ilmoittaa, että olet hylkiö, epäonnistunut yksilö, hädin tuskin virallisesti olemassa. Ja kaikki vain siksi, että et osannut tehdä itseäsi uudelleen tarpeelliseksi ja tuotannollis-taloudellisesti korvaamattomaksi. Ikään kuin ihmisen arvo olisi siinä, miten suurta voittoa hän tuottaa, eikä siinä, että hän on ainutkertainen yksilö, jolla on oma paikkansa tässä maailmassa.

Itämeren ali kulkeva kaasuputki on iso hanke, eikä suinkaan yksinkertainen. Projekti on saanut paljon arvostelua osakseen, toisaalla sen on sanottu olevan uhka erityisesti ympäristölle, toisaalla putken rakentamisen pelätään aiheuttavan uhkaa turvallisuudelle. Oman lusikkansa soppaan ovat työntäneet myös suomalaiset liikemiehet, jotka ovat luvanneet vetää kaivoshakemuksensa pois putken tieltä, jos he saavat Karjalan takaisin.

Mistä tässä kaikessa oikein on kyse? Mihmeen kaasuputkea Nord Stream oikein on rakentamassa? Ja miksi sitä ei saisi rakentaa?

Torstaina 2.10. YLE Radio 1:ssä klo 9.05 -10.00 Tuomas Enbusken kanssa Itämeren kaasuputkesta ovat keskustelemassa Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtaja Eero Yrjö-Koskinen ja tutkija Susanna Hast Aleksanteri-instituutista. Puhelimitse keskusteluun osallistuvat europarlamentaarikko Heidi Hautala ja asianajaja Kari Silvennoinen.

Saksassa oli vaalit, eikä mikään muuttunut. Julkisten palvelujen alasajo jatkuu, mutta tästä eteenpäin ilman sosialidemokraatteja. Kansa kosti demareille.

Vaalit ovat valtaeliitin täsmäase kansalaisia vastaan. Jos kansalaiset sattuvat äänestämään väärin, heidät pannaan äänestämään uudelleen niin kuin nyt irlantilaisia kansanäänestytetään uudelleen EU:n perustuslaista, jota ei saa kutsua perustuslaiksi, jotta ihmiset eivät luulisi, että kyseessä on EU:n perustuslaki, mikä se tietysti on, ja niin muodoin ylempi kuin Suomen oma perustuslaki.

Niinpä ei myöskään virallinen Suomi ole sodassa Afganistanissa, vaikka suomalaiset ampuvat siellä terroristeja (vai ovatko he vapaustaistelijoita?), joiden ampumista Suomen puolustus- ja hyökkäysministeri Jyri Häkämies sanoo rauhan turvaamiseksi, vaikka kyseessä on tietysti rauhaan pakottaminen. Se taas on sotaa toisin kuin rauhan turvaaminen. Mitä me siellä Afganistanissa teemme, kysyy neljän leijonan kenraali Gustav Hägglund, ja hänelle ainakin saksalaisten enemmistö vastaa, että Saksa pois Afganistanista ja sassiin.

Suomi on sodassa, sanoo ääneen myös kirjailija Antti Tuuri. Hänellekin muu Suomi vaikenee, mikä voi johtua myös siitä, että tämä paperikoneinsinööri sanoo ääneen Suomen metsäteollisuuden toimivan kuin siirtomaavalta: se lakkauttaa Suomesta selluntuotantoa ja korvaa sen ryöstämällä kehitysmaiden luonnonvaroja, turmelemalla niiden luontoa, pitämällä vientivaalirahoituksella vallassa mieluisia vallanpitäjiä, jotka pitävät kansalaisia kurissa konekivääreillä. Keikutat venettä, Antti Tuuri, ja niin ollen meitä on ainakin kaksi, tai itse asiassa neljä, jos Mauno Koivisto ja Gustav Hägglund lasketaan mukaan.

Se sitten taas ei ole veneen keikuttamista, että Venäjää saatanallistetaan Itämeren pohjaan upotettavalla kaasuputkella. Projekti on venäläis-saksalainen, mutta Saksaa kai ei demonisoida Venäjän siivellä siksi, että Suomen jatkosotasyylliset olivat liitossa Hitlerin kanssa, mistä liitosta heille puuhataan kunnianpalautusta.

Pappien, historianopettajien ja muun taantumuksen totuuden torvi Suomen Kuvalehti otsikoi kaasuputkesta, että ”Puola ja Baltian maat tuntevat itsensä syrjäytetyiksi”.

Asia nyt sattuu olemaan niin, että nämä syrjäytetyt käyvät uuskylmää sotaa Venäjää, ja varsinkin Puolan tapauksessa, Saksaa vastaan Ukrainan mallin mukaan. Ukraina omasta puolestaan on - paitsi jättänyt ostamansa venäläisen kaasun maksamatta - varastanut sitä sekä Keski-Eurooppaan kulkevasta siirtoputkesta että venäläisten kaasuvarastoista. Kun putki upotetaan - maavaihtoehtoa paljon kalliimmalla - mereen panematta sitä kulkemaan Puolan ja Baltian kautta, se osoittaa, etteivät venäläiset ja saksalaiset ole pöljiä: he eivät anna Puolalle ja Baltian maille yleisavainta Euroopan energiatulevaisuuteen.

Kaasuputken vastustajien ykköspöljyyksiin kuuluu kylmän sodan propagandatoimitsijoiden kymppinä häärineen Viron nykyisen presidentin Toomas Hendrik Ilveksen kanta: virolaiset puolustavat Afganistanissa omaa maataan.

Viron etäpuolustuksessa syntyneet sotavainajat muistuttakoot meitä suomalaisia siitä, ettei pidä lyödä Naton johdolla päätä Afganistanin mäntyyn. Mitä me siellä teemme?

Esko Seppänen

(Ajankohtaisen Ykkösen kolumni 29.9.2009)

Usko puhtaaseen huippu-urheiluun on todella kadoksissa. Nuorten miesten viaton leikki on muuttunut täystotiseksi ammatiksi ja epäilyttäväksi elämänuraksi. Vapaa-aikateollisuudessa liikkuu iso raha, monenmoisia houkutuksia lääkeaineineen kaikkineen on tarjolla ja moraali on koko ajan kovilla. Suomen huippu-urheilun valmennusjohtaja Jarmo Mäkelä ja toimittaja Jukka Arvassalo tutkivat Ennakkoluuloja -ohjelmassa yhtä vahvaa hokemaa. Ennakkoluuloja YLE Radio 1:ssä torstaina 1.10. klo 13.40 ja toinen lähetys perjantaina 2.10. klo 18.00

Siksi on hyvä, että edes jossakin päin maailmaa on olemassa kriisipesäkkeitä, joihin voimme lähettää tyttäriämme ja poikiamme.

Edellinen suuri sota esitetään meille hyvänä sotana. Niinhän kouluissa tehdään. Kerrotaan että uhraus oli kaiken arvoinen, koska Hitler saatiin pois maailmankartalta. Ja kas kummaa, toinen maailmansota onkin yhtäkkiä hyvä asia. Me katsomme sodista kertovia sankarielokuvia, joissa neuvokkaat ja rohkeat miehet selviävät epäinhimillisistä oloista olemalla äärimmäisiä sankareita. Lapsemme eivät siis osaa pelätä sotaa, vaan suhtautuvat sotaan ihannoiden – sotahan on se ultimate tapahtuma. Siksi juuri minusta on suorastaan hyvä, että maailmassa on sotia. Sellaisia sotia, joihin meidänkin lapsemme voivat osallistua. Se saattaa osaltaan taata sen, että kumminkin muistamme, ettei sodassa ole mitään hyvää.
Ja ehkä sen ansiosta vältymme ihan omalta sodalta.

Sota on tappamista ja manipulointia pahimmillaan. Sankariäiti on eräs julmimmista manipulointikeinoista. Sankariäitihän on nainen, äiti, jonka poika on kuollut sodassa. Sankariäitihommelissa on kyse naisten – äitien – joukkovedätyksestä.
Kuka äiti antaisi lapsensa vapaaehtoisesti sotaan, siis ilman vastinetta?
No, enpä usko, että kukaan.

Siksi onkin kehitetty tällainen sankariäitimyytti. Sen avulla rintamalla kuolleiden lasten äideistä tehdään sankareita. Vaikka minun silmissäni nuo äidit eivät millään mittapuulla kyllä mitään sankareita olleet, kuolleiden lasten surullisia äitejä vain. Kysynkin: Missä kohtaa tuossa piilee se äidin sankaruusosuus?

Eikös naisen ja äidin sankaruus asu siinä, että suojelee lastaan loppuun ja viimeiseen saakka? Eihän äidin sankaruus voi tulla siitä, että antaa oman lapsensa pelinappulaksi, jota kenraalit ja majurit surutta siirtelevät? Ja sitten kun lapsi kuolee, äidistä leivotaan sankari. Ja julminta koko asiassa on tietenkin se, että sankariäidiksi pääsee vain ja ainoastaan jos omalapsi kuolee sodassa. Jos lapsi elää porskuttaa ja tappaa ihmisiä rintamalla, äidillä ei ole mitään asiaa ruveta sankariäidiksi. Kuka sellaiseksi sankariäidiksi haluaa?