Nyt on kuulkaa hullut päivät! Joku puhui jotain jostain lamasta, mutta ei meidän siitä tarvitse välittää. Me voidaan sen sijaan kuluttaa ja ostaa ja shoppailla, ja hankkia ja hoitaa ja törsätä. Ihan mitä vaan, kunhan on uutta ja ihan mistä vaan, kunhan on halpaa ja säihkyy ja pyörii ja soi!

Vaan mistäpä rahat? Tili on tyhjä eikä työtä ole luvassa, ei ainakaan juuri nyt eikä ainakaan riittävän hyvällä palkalla. Mitenkö aukeaisi siis köyhän kulutusjuhla? No kuule, otapa luottoa, tekstaapa vippiä, hoidapa hynää ihan mistä vaan ja miten kalliilla tahansa. Onhan nyt ihmisellä rahaa oltava, ja pienituloisella varsinkin. Ja nuohan sitä paitsi oikein tyrkyttävät sitä, kerrassaan tunkevat kaikkien taskuihin. Vippiä vippiä, fyrkkaa fyrkkaa, halvalla halvalla, nopeasti ja saman tien!

Kunnes sitten koittaa päivä, jona tiedot asiakkaan veloista kirjataan järjestelmään. Sen jälkeen on julkista tietoa ja kaikille selvää, että velallisen luotto on loppunut eikä häneen saa enää suhtautua täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä. Ilman luottoa velallinen ei voi hankkia mitään, sillä arjen hinta on nousussa ja ainut maksutapa on luotto. Velalliselle ei saa myydä eikä hänen kanssaan saa tehdä sopimuksia. Hän on yksinomaan häiriöksi, sillä hänessä on häiriömerkintä.

Luoton saaminen on sietämättömän helppoa, mutta jokainen, joka myöhästyy viimeisestäkin eräpäivästä, putoaa syvään, markkinoiden kaivamaan ansaan. Mutta luottofirmoja tämä ei huoleta, sillä ne kyllä saavat aina omansa, siitä pitävät perintäfirmat huolen. Ja jos eivät perintäfirmat, niin käräjäoikeus sitten.

Ihmisille myydään heidän oma ihmisarvonsa pilkkahintaan, mutta huikealla korolla, eikä kukaan kysy, kuinka monet kaupat olet jo tehnyt. Kunnes otat yliannostuksen ja kaadut luottotiedottomana koronkiskureiden jalkojen juureen. Ja siihen loppuvat hullut päivät.

Ihminen pelkää mokaamista yli kaiken. Se lieneekin ihan terveellistä itsesuojeluvaistoa, mutta entä jos se estää uudet keksinnöt, sosiaalisen
kanssakäymisen ja hyvän elämän? Esim. Yhdysvalloissa firman tai henkilökohtainen konkurssi ei ole samanlainen häpeä kuin Suomessa.

Mokan pelkohan on yleensä pahempi kuin itse moka. Kaiken maailman elämäntapakouluttajat kehottavat ihmisiä myös menemään kohti virheitä, puhutaan "iloisesta mokaamisesta". Toisaalta mokaan kannustaminen kannustaa myös liioiteltuun itsetuntoon ja liian suuren riskinottoon.

YLE Radio 1:ssä torstaina 8.10. klo 9.05 alkaen omat mokansa paljastavat mentaalivalmentaja Minna Marsh, filosofi Maija-Riitta Ollila ja työterveyspsykologi Tuomas Lassinantti sekä konkurssin tehnyt sisustussuunnittelija Tanja Meski puhelimitse Italiasta.

Lihavuus on päivän kirosana. Minusta me taas olemme velkaa lihaville. Meidän pitäisi olla kiitollisia siitä että maassamme, maailmassa, kaikkialla kuljeksii ihmisiä, jotka ovat aiheuttaneen oman tautinsa ja jotka tarvitsevat siihen kaikenkirjavaa lääkitystä joka päivä. Mitä enemmän tällaisia ihmisiä on, sitä parempi juttu meille niin sanotusti normaalipainoisille. Tai laihoille.

Lihavilla ja heidän partnereillaan on nykyään yhtä vaikeaa tulla kaapista
kuin mitä homoseksuaaleilla on. Tai itse asiassa taitaakin olla niin, että
homolle ja lesboille satelee enemmän ymmärrystä ja kannustusta kuin
lihaville. Minä olen valmis olemaan sitä mieltä, että homoseksuaalin on helpompi
myöntää omat taipumuksensa kuin lihavaa rakastavan ihmisen on.

Homoseksuaalithan ovat kivoja ja luovia ja rohkeita ja huumorintajuisia ja
itseironisia – näin olemme oppineet televisio-ohjelmista. Lihavat ovat
vaan yhteiskunnan varoilla kärvisteleviä ihmisihrakasoja, joiden kaikki
tarpeet imevät meidän muitten verovaroja. Joita siis voisi käyttää, vaikka
vanhustenhuoltoon. Tai johonkin. Ja lisäksi he – homot siis - kykenevät rakastamaan toista ihmistä sinä missä kuka hyvänsä heterokin. Ja lapsiasiakin alkaa pikkuhiljaa olla kunnossa ja kohta homot integroituvat heteroyhteiskuntaan kuin vettä vain.

Homous ja lesbous ja transseksuaalisuus ja ennen pannassa olleet asiat
ovat muuttuneet hyväksytyiksi. Toista se on lihavan ihmisen kohdalla. Ajatelkaa hoikkaa poikaa, joka rahtaa kotiin elämänsä rakkauden – parikymppisen tytöntyllerön joka painaa 120 kiloa.

Aiheesta lisää YLE Radio 1:ssä keskiviikkona 7.10. klo 9.05 - 10.00.

Keskiviikkona 7.10.2009 klo 13.25. ja uusinta torstaina 8.10. klo 17.20. Ohjelman voi viikon ajan kuunnella vasemmalla näkyvästä radiosoittimesta. Toimittaja Paula Nurmentaus.

Yrjö Kilpinen on ollut Suomen merkittävimpiä lied-säveltäjiä, mutta hän ei ole koskaan saavuttanut suurta suosiota esittäjien keskuudessa. Yrjö Kilpisen arvoitusta ratkovat oopperalaulaja Hannu Jurmu ja pianotaiteilija Ilmari Räikkönen. Kaksikko on ryhtynyt levyttämään Yrjö Kilpisen lauluja, joita tähän mennessä ei kukaan ole laulanut. Eikä Yrjö Kilpistä juuri ole muisteltu, vaikka tänä vuonna on tullut kuluneeksi 50 vuotta hänen kuolemastaan.

Yrjö Kilpisen myöhäistuotantoon kuuluva sarja Kantelettaren runoihin lähtee suomalaisista perustuntemuksista. Niissä on jäyhyyttä ja yksinkertaisuutta, mutta myös huumoria, kuten tässä Silloin laulan-laulussa.

Mistä mahtaa johtua, että Yrjö Kilpisen lauluista vain pieni osa kuuluu laulajien ohjelmistoon, onko kuulijoilla tästä omia näkemyksiä?

Ympäri Eurooppaa vaeltavat levottomat sielut, jotka eivät ole löytäneet poliittista kotia itselleen eivätkä tiedä mitä politiikka voisi heille tarjota mutta joilla kuitenkin olisi eniten politiikalta voitettavaa - puhumattakaan ihmiskunnan tulevaisuudesta, joka riippuu rauhan ja kumppanuuden, kestävän kehityksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden politiikan onnistumisesta.

Uusi kansainvälinen järjestys ei synny odottamalla, vaan tekemällä.

Vai onko finanssikriisin aiheuttaman säikähdyksen jälkeen tarkoitus jatkaa entiseen malliin niin taloudessa kuin hyvinvointivaltiossakin?

Toivottavasti ei.

Politiikka on liian arvokas asia jätettäväksi poliittisille puolueille etenkin kun ne ovat itse eristäytyneet merkilliseen kansanvallan Big Brother- huoneeseen kaiken kansan ihmeteltäviksi. Nurkissakaan ei pääse piiloon puolue- ja vaalirahoituksen ympärille kudottua salaisuuksien verkkoa. Samalla tapahtuu surullisia asioita. Politiikan ennestään pienentynyt luottamuspääoma on jauhautumassa entistä enemmän muruiksi. Luottamuksen menetys näkyy muuten äänestämisinnossa. Kun luotetaan, äänestetään, kun ei luoteta, jätetään sikseen.

Siksi ehdotan kahvipöytäkeskusteluille uusia aiheita. Otetaan ensimmäiseksi millaista talouskasvua ryhdymme tavoittelemaan? Kokoomuksen Jyrki Katainen haluaa Suomeen kolme lisäydinvoimalaa mutta samalla asemoi itsensä menneisiin talouden rakenteisiin. Onko Suomen paikka globaalissa maailmassa todellakin olla energiasyöppö ja samalla olla viivyttämässä kestävän kehityksen väistämätöntä muutosta myös energiapolitiikassa?

Urho Kekkonen sanoin vuonna 1968, että kansassa piilevä lahjakkuus on arvokkain malmimme. Meillä on valtavat hyödyntämättömät osaamisresurssit työelämässä. Työssä opitun ja oppimisen mahdollisuuksia uusissa innovaatioissa tai tavoissa tehdä asiat paremmin on laiminlyöty pitkään. Päinvastoin, työtä tekevistä ihmisistä on tehty tavaroita, jotka uupuvat ja väsyvät ja jotka eivät työn puutteen tai pätkittymisen vuoksi pääse lainkaan keskittymään asioiden hyvin tekemiseen. Kuitenkin juuri siellä voivat piileksiä vientiteollisuuden uudet sammot puhumattakaan paremmin tekemisen mahdollisuuksista hyvinvointivaltiossa.

Hyvinvointivaltion uusi käyttöjärjestelmä kuuluu myös kiireellisyyslistalleni. Valtiosta on nimittäin tullut yksi toimija toimijoitten joukossa, joka näyttää sivusta seuraavan ja koordinoivan vaikkapa tulo- ja terveyserojen kasvua sen sijaan, että se tekisi asioille jotakin. Käyttöjärjestelmään pitäisi syöttää palaute, joka muuttaa toimintatapoja. Tärkeintä on kuitenkin olla valpas hyvinvoinnin ja holhoamisen suhteen. Hyvinvointivaltio ei voi olla alistava ja vapautta rajoittava.

Otan käytännön esimerkin. Ilman muuta pidän hyvänä, että pyöräillessä käytetään kypärää. Mutta silti hyväksyn sen, etteivät jotkut halua sitä tehdä. Se on heidän vapautensa. Minusta nimittäin hyvinvointivaltiossa pitää enemmän vaikuttaa rakenteisiin kun yksilön vapautta rajoittaviin asioihin. Siksi minusta voi vaatia valtiovallalta aivan hyvin toimia tasoristeysonnettomuuksien vähentämiseksi vaikkapa eritasojärjestelyillä koska junan ja henkilöauton törmääminen ei ole vapaa valinta.

Sosialidemokraatteja on syystä syytetty holhoaviksi mutta samaa vikaa on myös muissa ja erityisesti porvareissa. Kyllä meidän on suvaittava tupakoivia, viinaa juovia tai lihavia ihmisiä. Terveyttä pitää edistää mutta valinnan tekevät kuitenkin ihmiset ja siihen heillä pitää olla vapaus.

Vapaus on juuri se asia, joka voi saada levottomat ja kodittomat sielut kotiutumaan uudelleen politiikan huoneeseen ja istahtamaan kahvipöydän äärelle porisemaan. Vapaus osallistua ja olla osallisena on kansalaisuutta. Sitä ei voi delegoida muille. Ja jos niin tekee, huonosti käy.

Ongelma on, että liian monet meistä on suljettu informaatio- ja kommunikaatiorakenteitten ulkouolelle ja siten ulkoistettu kansalaisuudesta. Yhteiskunnallinen keskustelu on nimittäin kaksisuuntaista, komentomeno yksisuuntaista

Arja Alho

YLE Radio 1:n Ajankohtainen Ykkönen 6.10.2009.

Miksi ”vapaus” ei ole Suomessa politiikan keskeistä sanastoa kuten Ranskassa tai Yhdysvalloissa? Voisiko vapaudesta puhuminen uhata valtiota tai esimerkiksi Euroopan unionia?
Naistutkimuksen professorin, valtiotieteilijän Tuija Pulkkisen mukaan kyse on vapauden eri traditioista.
Anglosaksisessa poliittisessa kulttuurissa valtio nähdään vapauden rajoittajana.
Pulkkisen mukaan Suomi on osa mannereurooppalaista tai saksalaista traditiota, jossa valtio ei ole vihollinen, vaan mahdollistaa kansalaisten vapauden säätää itse omat lakinsa.
Ennakkoluuloja-ohjelmassa kysytään myös ohjaako käyttäytymistämme huolipuhe, turha varovaisuus? Kontrolloiko huolehtija kanssaihmisiä rajoittaen samalla heidän vapauttaan?

Ennakkoluuloja YLE Radio 1:ssä torstaina 8.10. klo 13.40 ja toinen lähetys perjantaina 9.10. klo 18.00

Afganistanissa talebanien ote vahvistuu, väkivalta lisääntyy eikä vaalituloksen luotettavuudesta ole mitään takeita. Yhä useammassa Euroopan maassa on ruvettu vaatimaan vetäytymistä Afganistanista. Miksi hallitukselle on niin tärkeää että Suomi pysyy sotivassa Afganistanissa?

Studiossa sotakeskustelun käynnistänyt tutkija Charly Salonius-Pasternak ja juuri Kabulista palannut Yle uutisten ulkomaantoimittaja Erja Tuomaala.

Miksi kukaan nuori enää kiinnostuisi politiikasta? Nuorten ääniä elävästä elämästä ja Keskustan ja SDP:n nuorisojärjestöistä.

Mitä tavoitteita vaalirahoittajat tuelleen asettavat? Vahvasti ideologisia, sillä suurtukijoille poliittisen vastakkainasettelun aika on täyttä totta, paljastavat mm. Stig Gustavson RKP:tä tukevasta säätiöstä ja Riku Aalto Metalliliitosta.

Viikon kolumnistina on Arja Alho.

(YLE Radio 1 tiistaina 6.9.2009 klo 12.15 - 13.00, toinen lähetys klo 17.20. Ohjelma on kuunneltavissa tämän sivun oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta parin kuukauden ajan radiolähetyksestä.)

Maanantaina 5.10.2009 YLE Radio 1:ssä klo 9.05 - 10.00.

Tuntureista paukahtaa mieleen sopulit - ellei jopa peräti tunturisopulit. Ja samalla mieleen tulvahtaa ties minkä moisia jyrsijöitä ja muita piennisäkkäitä. Tiedustelisinkin retorisesti: lienevätkö kaikki nykyiset eläinlajit tarpeellisia, vai esiintyykö tarpeetonta redundanssia? Jos näin on, siitä ei tule mainita kyseisille lajeille, sillä mikään nisäkäs- tai muu laji ei haluaisi varmaankaan todeta lajikokouksessaan, että Hei jätkät, likat hei. Me ollaan kuulemma ihan suotta...

Eräs kolumnisti kirjoitti pari viikkoa sitten, että parhaillaan menevä Täällä Pohjantähden alla -kuunnelmasarja on hänen mielestään kuulokuva. Hän vetosi siihen, että yli neljäkymmentä vuotta sitten (1967) ensimmästä kertaa lähetetty Joel Lehtosen romaanista Henkien taistelu tehty dramatisointi oli myös lajityypiltään kuulokuva. Hän valitettavasti muisti väärin. Kyllä tuolloin ilmoitettiin, että kyseessä oli ”kuunnelma, Joel Lehtosen romaanista Yleisradiolle dramatisoinut Pekka Tarkka”.

Kuunnelmalla tarkoitetaan radiolle kirjoitettua tai dramatisoitua teosta, joka on pääasiassa kohtauksista koostuva, dialogimuotoinen ja näytelty. Kuunnelmassa voidaan käyttää ja käytetään kertojaa. Sitä voi käyttää hyvin monella eri tavalla. Se voi olla kaikkitietävä, se voi olla jokin draaman henkilöistä, se voi olla ns. sisäinen ääni tai ajatusääni ja se voi ilmetä monella muullakin tavalla.

Kuulokuva on perinteisesti merkinnyt proosaa, joko fiktiivistä tai asiatekstiä, jossa aina välillä on dramatisoituja kohtauksia. Tämä lajityyppi oli suosittu ennen television kautta ns. kouluradio-ohjelmissa, joissa kuvattiin esimerkiksi Ruotsin kuninkaan Kustaa III:nnen suhdetta Suomeen. Asiatekstin joukossa saattoi olla joitakin dialogimuotoisia kohtauksia vaikkapa Tampereen perustamisesta.

Olen huomannut, että Helsingin Sanomissa Radioateljeen ohjelmia on alettu kutsua kuulokuviksi. Tuo käsite on siis otettu uudestaan käyttöön, mutta hiukan eri merkityksessä kuin aikaisemmin. Radioateljeen ohjelmiahan ei kutsuta dokumenttiohjelmiksi, vaan ne ovat ns. feature-ohjelmia. Tämä ”feature” on erittäin vaikea määritellä, se on eräänlainen radionomainen mielipide, äänellinen essee, akustinen näkemys, kuunteleva lähestymistapa johonkin joko ns. tärkeään tai pinnalta katsoen mitättömään aiheeseen, josta kuitenkin tekotavan ansiosta ja myötä syntyy kuuntelua palkitseva ja/tai kiihottava teos ja ohjelma. Kuulokuva on joka tapauksessa suomea ja on merkitykseltään paljon selvempi kuin feature, joten lienee hyväksyttävä tuo nimityksen vaihto.

Kuunnelma, radiodraama, audiofiktio ei ole siis sama asia kuin kuulokuva. Täällä Pohjantähden alla –romaanin radiosovitus on siis ”kuunnelma, Radioteatterille Väinö Linnan romaanista dramatisoineet Leena Lander, Juha Seppälä ja Hannu Raittila”.

Jalasmökistä on jonnin verran matkaa nahkurin orsille ja sieltä tuppeen
sahattuun koivuun ja etelän mediaan. Politiikan sisällöt henkilöityvät ja
viihteellistyvät kielikukkasiksi. Ne korkeat tahot, joilla on
mediataistelun kaikki pelimerkit hallussaan, kuten Pääministerillä,
käyttävät sanan säilää peittääkseen alleen sen mistä alun perin oli kyse.
Esimerkkinä vaalirahoituskeskustelu, jossa Keskustan yhdistys- ja
säätiökytkökset KMS:ssä ja Nuorisosäätiössä vaativat lisätutkimuksia.

Poliittisen retoriikan kulminoitumaksi on nyt lämmennyt Keskustan
sanastoon aiemminkin kuulunut puhe etelän mediasta. Siksikö Vanhanen
vastaa vain niihin kysymyksiin mihin hän haluaa. Sama pätee niin
eduskunnan ja opposition edessä kuin toimittajienkin ristitulituksessa.
Kuka tässä nyt kiusaa ketäkin, jos se mitä toinen pitää asiaankuuluvana
tosiasioiden esittämisenä ja journalismina onkin toisen mielestä
henkilöön käypää ajojahtia?

Kansalaisen on helpompaa joko vihata tai sympatiseerata julkisuuden
valokeilassa olevaa politikkoa, jonka jokin taho sanoo roikkuvan löysässä
hirressä kuin perehtyä harmaan alueen korruptioon. Tällaisten poliittisten
näytelmien voimalähteinä ovat toisten mustamaalminen, vähättely,
ohittaminen ja vaientaminen. Tämä ei synnytä jatkossakaa luottamusta eikä
avoimuuden keskustelukulttuuria. Asiat henkilöityvät pinnallisiksi
vastakkain asetteluiksi, mikä kuolettaa dialogin ja asioiden järkiperäisen
tarkastelun. Ne ovat äänessä ja pitävät meteliä itsestään, joilla on
pätikkää ja asemat vallat palstamillimetrit.

Jos media ja politiikka mahdollistaa inhimillisen kommunikaation pimeiden puolien varjonyrkkeilyn, niin minkälaisen mallin se antaa muualle yhteiskuntaan? Jos ei tarvitse kuunnella, ei tarvitse vastata eikä välittää heikommista vaan käyttää
vahvimman oikeutta. Kiusataanko kouluissa, kotona ja työpaikoilla kuten isommat tekevät edellä? Vai heijastaako poliitiikan retoriikkaa yleistä kiusaamisen kulttuuria suomalaisessa yhteiskunnassa? Jonnin verran pimeitä me olemme kun suuri surkastuu alhaiseen kuten Lapin kesässä.

Kainuun aatelisen seurassa tiistaina 6.10.2009 teologi Per Lindblad Lappeenrannasta, entinen Suomenmaan päätoimittaja Seppo Niemelä Lapualta ja tutkija Petri Koikkalainen Rovaniemeltä pohtivat mitä on politiikan lukutaito ja miten edistämme sivistystä? Puhelimitse Jyväskylästä keskusteluun osallistuu filosofian tohtori Maili Pörhölä.

YLE Radio 1 tiistaina 6.10.2009 klo 9.05-10.00.