Professori Antti Eskola kertoo kirjassaan ”Mikä henki meitä kantaa” henkilökohtaisesta kiitosviestistä, jonka hän sai vuonna 1980 Väinö Linnalta. Lainaan Linnan sanat tähän: ”Torpparilaitos oli maataloustuotannon muoto, joka vapautumisen jälkeen kukki kolme-neljäkymmentä vuotta kestäneen pienviljelijöiden kesän, kunnes koneellistumisen mukana kuoli ja kuihtui pois.” Nämä sanat ovat mitä erinomaisin kiteytys siitä tuotantomuodosta ja aikakaudesta, jota ”Täällä Pohjantähden alla” –romaanitrilogia kuvaa.

Trilogian 21-osainen radiosarja alkaa lähestyä loppuaan. Sehän alkoi jo elokuussa ja on viikottain edennyt kohti niitä aikoja, jolloin tuo ”pienviljelijöiden kesä” alkaa päättyä ja vaihtua syksyksi. Sarjassa käydään vielä kaksi katkeraa sotaa ja koetaan kohtuuttomat inhimilliset ja henkilökohtaiset menetykset, joita ei voida koskaan unohtaa, mutta joiden yli on päästävä ja jotka on jätettävä taakse, kun uusi aikakausi alkaa.

19. jakso joka juuri nyt on menossa Yle Radio 1:ssä, Radio Suomessa ja Yle Puheessa, on sarjan yksi keskeisiä kohtalon jaksoja. Alkaa talvisota, jonne Akselinkin pojat joutuvat. Pentinkulman ja Koskelan perheen menetykset ovat suuria. Tämä jakso kuten seuraavakin ovat kuolemalla merkattuja jaksoja. Ne kertovat, miten korkean hinnan entiset torpparit, jotka elävät nyt pienviljelijöiden kesää, joutuivat pienestä palasta isänmaataan maksamaan. Näiden jaksojen traagisuus varmasti liikuttaa kuulijaa, mutta valmistaa heitä viimeisen jakson luopumisen seesteisyyteen ja uuden alkamisen toiveikkuuteen.

Hannu Raittila, jonka dramatsoimia ovat nämä seitsemän viimeistä jaksoa, eli trilogian kolmas osa, kertoo Valtun kuolema –kohtauksesta 19. jaksossa näin: ”Aion muuten omassa dramatisointiosuudessani tehdä selväksi, että Aunen poika ei ole kenenkään muun kuin Pappilan Ilmarin alulle panema. Ajattelin rakentaa Valtun tragikoomisiin sotilashautajaisiin lyhyitä takaumia, tai ainakin yhden. Kun kirkkoherra siunauspuheessaan sanoo, että tämä vainaja on tavallaan meidän kaikkien yhteinen, mennään lyhyessä välähdyksessä Valtun siittämisen aikaan ja paikkaan, kahdenkymmenenneljän vuoden takaiseen pyykkirantaan, jossa Ilmari oikeastaan raiskaa Aunen käyttäen väkivallan sijasta hyväksi sosiaalista asemaansa.”

Raittila tuo viimeisessä jaksossa erittäin loogisella tavalla ”Tuntemattoman sotilaan” keskeisen henkilön Rokan Pentinkulmalle. Tätähän Linna itsekin suunnitteli alun perin teosta kirjoittaessaan. Raittilan dramatisointiratkaisu on perusteltavissa, se toimii zoomauksena hetkelliseen lähikuvaan, muistikuvaan, ”Tuntemattomasta sotilaasta”. Näin se yhdistää tavallaan tähän suureen radiodramatisointiin koko Linnan keskeisen tuotannon suuren kertomuksen.

Ja kuunnelkaa Tiina Luoman ja Ari Mursulan hienovaraista äänimaisemaa (joka tosin sotakohtauksissa on aika rankka) ja Sakari Kirjavaisen ohjauksen tunnetilasta toiseen vaihtuvia aaltoja.

Aion mennä katsomaan Koivusalon elokuvaversion vasta kun radion sarja on päättynyt. En tosin usko, että nämä tulkinnat mitenkään kilpailevat tai ovat edes verrattavissa keskenään. Radiosarja on näkymätöntä draamaa, se on pitkä ja sarjamuotoinen. Visuaalisen version täytyy luonteensa mukaan olla värikäs ja toiminnallinen, tiivis ja etenevä. Siksi kuuntelen tämän radiosarjan rauhassa loppuun (vaikka olen sen tietysti useita kertoja kuunnellut työni puolesta cd-levyiltä) viikottain radio-ohjelmistosta. Tämä teos on jo nyt osoittanut erinomaisesti sopivansa sarjalliseen muotoon. Viikon jaksaa odottaa seuraavaa jaksoa. Teos on osittain myös niin raju, että jaksoihin annostelu puolustaa hyvin paikkaansa.

Oli juhannus tai joulu, lama tai pitkä nousukausi, niin eipä tunnu näiltä
raukoilta rajoilta löytyvän poliittista tahtoa tehdä tulonsiirtoja, joilla
köyhien kyykyttäminen loppuisi. Mikä meitä tässä auliin itsekkyyden ja
sokerisen hyväntekeväisyyden maassa oikein vaivaa?

Suomalainen sosiaaliturva ei ole seurannut yleistä kustannus- eikä
palkkatason nousua. Sen heikentyminen on ollut poliittinen päätös joihin
kaikki hallituspuolueet ovat kilpensä tahrineet. Samalla meille on
sumutettu niin sanotun pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan mantraa. Sen
on viestitetty olevan yksi pienen pohjoisen kansan kilpailukyvyn luojista.
Suomen Bkt on kasvanut 1990-luvun alun lamanvuosista 43,1% mutta
sosiaaliturvan kunnon parannuksiin ei ole löytynyt rahaa. Jostain kumman
syystä lähes kaikki sosiaalituet ovat Suomessa alhaisempia kuin muissa
pohjoismaissa. Myös julkisten palvelujen laajuus ja taso on Suomessa
nykyään huonompi kuin muissa pohjoismaissa. Ja heikkenee yhä, kun veropohja
on supistunut porvarihallituksen hyväosaisille suuntaamien miljardien
veronhuojennusten jäljiltä. Nyt leikkauslistoja puidaan jo kuuntelevien
korvien Helsingissäkin. Miksi me tyhmänpulskeina uskomme tähän
”hyvinvointishittiin” kun elintasoerot kasvavat ja köyhämme eivät pääse
kurjuuskuopastaan koska heidän ei anneta. Samalla voivottelemme
joulupiparit huulilla nuorten mielenterveysmenojen kasvua ja vihan ja
kiusaamisen problematiikkaa lähiöissä, joissa turvallinen kasvuympäristö
on horjahtanut sekä kurjistumisen että menestymisen pakon paineissa.

Hyvä joulumieli on siis hellä varsinkin niillä joilla on varaa.
Simsalabim! Lamavuosi on kasvattanut vakituisessa työssä käyvien
ostovoimaa. Vasta ensi vuonna työttömyys, veronkorotukset ja hintojen
nousu alkavat tukistaa keskiluokkaa.

Vähemmästäkin syystä sosiaaliturvauudistusta selvittäneeseen Sata
–komiteaan, jota kutsuttiin Sala-komiteaksi ja joka pitää tänään tiistaina
15.12.2009 viimeistä kokoustaan liittyi suuria odotuksia. Tavoitteena oli
työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen ja riittävän
perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Sosiaaliturvan
remontin on arvioitu maksavan jotakuinkin 500 miljoonaa euroa vuodessa.
Saman verran maksaa ruoan alvin alennus joka vuosi tästä eteen päin.
Kela-maksun poisto työnantajilta tekee 800 miljoonaa loven valtion kassaan
joka vuosi. Kumpiko on sinulle tärkeämpi? Talvisodan hengessäkään ei
köyhän asemaa voida parantaa pohjosmaiselle tasolle vaikka samaan aikaa on
varaa alentaa hyvin toimeentulevien verotusta jopa 3 miljardilla.
Kokoomusta Sata-komiteassa edustava valtiosihteeri Ilkka Oksala totesikin:
” Julkisen talouden näkymät ovat sen verran huonot, että kestää useita
vaalikausia ennen kuin Suomella on varaa sinänsä hyvien ja kauniiden
esitysten toteuttamiseen. ”

Joku pukki nauraa partaansa ja kehottaa rakastamaan lähimmäistä. Jonain
päivänä ikuiseeen hyväntekeväisyyskeräykseen osallistuminen saa riittää
koska se tuntuu irvokkaalta, rivolta?

Kainuun aatelisen padalla Markku Heikkisen Perusturvajaoston jäsenet
Diakin yksikönjohtaja Heikki Hiilamo, STTK:n sosiaali- ja terveyspoliittinen asiantuntija Riitta Työläjärvi ja EK:n työ- ja sosiaalilainsäädännön asiantuntija
Vesa Rantahalvari keskustelevat YLE Radio 1:ssä tiistaina klo 9.05 alkaen siitä, miksi sosiaaliturvan uudistuksesta tuli limbo?

Hyvää, sanoi Aristoteleen kantapää, pakinoitsija Ollin syntymän 120-vuotispäivää! Ollihan on se, mitä meille tulee ensimmäisenä mieleen sanasta pakina ja Ollista taas tulee mieleen Mustapartainen mies ja hänen perinteisen sanamuodon rikkova toivotuksensa: hyvää, sanoi Mustapartainen mies, päivää.

Nimimerkki Ollin takana Väinö Nuorteva kirjoitti pakinoita uskomattoman määrän, ensin Ylioppilaslehteen, sitten Uusi Päivä –lehteen, Iltalehteen ja viimein Uuteen Suomeen yli 40 vuotta. Joku on laskenut pakinoiden saldoksi 17 000 kirjoitusta, ja niistä koottiin aikoinaan kaksikymmentä pakinakokoelmaa.

Kuten Pekka Tarkka huomauttaa Suomen kirjallisuus VIII:ssa, suurin osa tuollaisesta materiaalista ei ole kestänyt aikaa. Monet sanoilla leikittelyt vaikuttavat nykykatsannossa jopa lapsekkailta, mutta parhaissa pakinoissa kokonaisuus, kehittely ja yksityiskohdat toimivat yhä kristallinkirkkaasti.

Ei ole yllätys, että verbaalivirtuoosi Nuorteva oli koulutukseltaan suomen kielen maisteri, mutta se, että hän oli syntyjään ruotsinkielinen ja muutti nimensä Nybergistä Nuortevaksi vasta 30-vuotiaana, asettaa pakinoitsijaklassikon sivistyneen mutta railakkaan ennakkoluulottoman suhteen suomen kieleen ja sen mahdollisuuksien tutkimiseen – jopa moukarointiin – uuteen ja kiinnostavaan valoon.

Yksi Ollin pakinoiden tapahtumapaikoista on Eturientolan pikkukaupunki, jonka erikoisuuskirjeenvaihtajan uudisoinneissa perisuomalainen – tai ehkä jopa peri-inhimillinen – pikkusieluisuus, alemmuudentunne ja nurkkakuntaisuus asettuivat viiltävän lempeään valoon. Taustaa tähän Nyberg-Nuorteva-Olli oli varmaan imenyt apteekkarin poikana Mäntsälässä, mutta myös työssään sanomalehdessä. Hänen tehtävänään Uudessa Suomessa oli nimittäin selata päivittäin maakunta- ja paikallislehdet ja seuloa niistä valtakunnallisesti kiinnostavia uutisia. Samalla hänelle avautui näköalapaikka provinsiaaliseen elämään ja tyhjänpönäkkään journalismiin.

Nyt juhlimme Ollia pohtimalla, missä pakina nykyään luuraa. Sukellamme ensiksi suomalaisen pakinan juurille hyvässä seurassa, väittelihän oppaamme kirjailija Kirsti Manninen itsensä aikoinaan tohtoriksi aiheesta Ylioppilaslehden pakinat.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Modernissa maailmassa kirves ei ole enää niin keskeinen työkalu kuin mitä se oli vuosituhannet kivikaudesta aina viime vuosisadan lopulle. Talojen rakentaminen on nyttemmin automatisoitu ja teollistettu niin, että kirveen käyttöön erikoistunut rakennusammatti, kirvesmies, ei välttämättä enää ole niin näkyvä ja tuttu ilmiö kuin se oli isillemme ja äideillemme.

Kirveellä on aina ollut kuitenkin myös vähemmän rakentava rooli yhteisössä. Sen avulla on purettu patoutunutta vihaa niin humalassa kuin ns. henkilökohtaisen viidentuulen hatun vinouttamassa mielentilassa. Niinpä onkin ymmärrettävää, muttei hyväksyttävää, että helsinkiläinen Vartti-lehti harhaantui elokuussa sekoittamaan kirves-terminologian täydellisesti seuraavassa otsikossa:

Kirvesmies riehui keskustassa – yksi loukkaantui.

Ei, tarina ei kerro rakennustyömiehen riehumisesta vaan ns. jokamiehen perjantaisesta hillumisesta paitsi kirveen, myös miekan kanssa Helsingin keskustassa. Otsikollaan lehti tärvelee kunnioitettavan kirvesmiehen ammatin harjoittajien uutteraa mainetta aivan vastuuttomasti, joten Aristoteleen kantapään fraasirikosviranomainen lätkäisee vastaajalle yksipuolisena tuomiona ulkoa opiskeltavaksi Reino Kavajan vastailmestyneen tietojättiläisen Rakennuksen puutyöt.

Ilmiantajanimimerkkimme Järkyttynyt taas järkyttyy iloisesti, kun posti tuo hänelle kirjapalkinnoksi tekstinrakentamisen oppikirjan nimeltään Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata, s´il vous plait!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ollin pakinoiden kielellisen irrottelun takana oli intohimoinen asenne suomen kieleen. Monet Ollin pakinoista ottivat kantaa aikansa kielellisiin kysymyksiin, uudissanoihin ja oikeakielisyyspohdintoihin.

Uudissanat kiinnostivat kielenvääntelijää. Sana uutisoida on alunperin Ollin pakinoiden hupi-ilmauksesta uudisoida arkikieleen vakiintunut sana. Samalla tavalla normaaliksi on muodostunut sanan huomioida siirtyminen huomioiden tekemisestä merkitsemään huomioon ottamista. Tämä oli aikoinaan hyvin paheksuttu asia ja sai Ollinkin pakinoimaan aiheesta. Vuoden 1953 pakinassaan Olli antaa huomioimiselle periksi. Hän lisää:

Vuoroaan jää (...) odottamaan sellaiset (ilmaukset) kuin ottaa vaarin: vaarioida.

No mutta! Vaarioida! Siinäpä oiva uudissana moderniin suomalaissuuhun! Ottakaamme vaari Ollin vuosien takaisesta ehdotuksesta ja alkakaamme kaikki joukolla vaarioida kun on aika tarttua tilaisuuteen ja ottaa vaari!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lehdistön sivuilta on nykyään turha etsiä pakinoita, noita erilaisten nimimerkkien kirjoittamia hauskoja lyhyitä kirjoituksia ajankohtaisista asioista. Niiden paikan ovat vallanneet kolumnit. Kolumnien kirjoittajat kirjoittavat omilla nimillään, usein oman kuvansakin kanssa, ja aiheet ovat sen myötä henkilökohtaisempia ja käsittely vapaamuotoisempaa. Tämä tarkoittaa, että aina kirjoituksessa ei tarvitse olla edes ideaa.

Joskus kolumnikin voi toimia niin kuin pakina ja suhtautua kieleen luovasti. Kuulija-ilmiantajamme M toimitti meille äskettäin pätkän Kotimaa-lehden vakiokolumnistin Anna-Kaisa Hermusen taannoisesta kolumnista:

...monet meistä ovat henkisesti kuin rikkihapon syömiä keskiajan raakalaisia.

Aristoteleen kantapää jättää nyt viisastelematta, miten rikkihappo söi tai ei syönyt keskiajan ihmisiä, jotka eivät välttämättä olleet raakalaisia. Sen sijaan ylistämme kolumnisti Hermusen rohkeaa ja turhia faktoja kaihtamatonta otetta kielikuvien arkaluontoiseen maailmaan ja kehotamme kaikkia tekstinikkareita varovaisuuteen sen vihtrilliöljyn kanssa: ensin vesi, sitten happo, muuten tulee käteen rakko!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Puijonrinteillä, noin kolmetoistavuotiaana, päätin näyttää kerralla kaiken osaamiseni. Kotkan katseella valitsin reitin rinteen yläosasta. Puolenvälin jälkeen suunnittelin loppuhuipennukseksi mahtavaa syöksyfinaalia, joka huipentuu huikeaa leiskaisuun yläilmoihin. Pujottelulasit kohdalleen, sauvoilla alkuvauhti ja neljä sekuntia myöhemmin löysin itseni kappaleina rinteen alaosasta. Lopputuloksena oli kymmeniä mustelmia, nyrjähtänyt polvi, vääntyneet sauvat ja pahasti kolhiintunut itsetunto. Jos olisin tehnyt saman suorituksen nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, olisin luultavasti ollut sairaalahoidossa kuukausia. Nuorena ikiliikkujana olin jo seuraavana päivänä takaisin rinteessä sauvat suoristettuina. Muistaakseni sinä iltapäivänä onnistuin näyttämään kaiken osaamiseni kerralla, lukuunottamatta sitä viimeistä hyppyä.

Jos meidän rinneporukalla olisi silloin ollut mahdollisuus kuvata digikameroilla toilailujamme, emme luultavasti olisi ehtineet edes syödä viikonloppuisin. Olen jatkuvasti loputtoman kateellinen tämän hetken nuorille laskettelijoille, joilla on mahdollisuus huvitella helposti ja halvasti videoitten kanssa. Teknisesti määrättömästi kehittynyt ja helpottunut kuvaaminen on aukaissut portin täysin uuteen ulottuvuuteen puusuksi-ajoilta. Kuvattua materiaalia voi vaihtaa kavereiden kesken netin kautta, eikä suuretkaan välimatkat ole esteenä yhteisille kokemuksille. Vastalauseena kuplivan vihreälle kateudelle minun täytyy perinteisesti puolustaa epätoivoisesti vanhoja hyviä aikoja, jolloin sukset olivat puuta ja pojat rautaa. Hiukset ja muoti. Niinkuin tänään, me olimme silloin aina todella tyylikkäitä. Jostain kumman syystä en kuitenkaan haluaisi siitä sen suurempia mielikuvia. Olisi mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa, kun parin vuosikymmenen päästä nykyinen laskettelijasukupolvi muistelee videoitten avulla menneitä. Joskus dokumentti saattaa ikävä kyllä vastata todellisuutta, muodissakin.

Heikki Niskanen

Suomalaiset, oletteko kuulleet puhuttavan pohjoisesta ulottuvuudesta? On syytä tehdä selväksi, mitä se oikeasti tarkoittaa.

Pohjoinen ulottuvuus on osa suomalaista todellisuutta, mutta toisin kuin matkailunedistäjien haavekuvissa, se ei ole vain taloudellisesti tuottoisa temaattinen painopistealue, vaan pohjoisessa asuvan kansan omaa maata. Pohjoinen on saamelaisten kotiseutu, joka ei katso valtioiden rajoja, vaan ulottuu Suomesta Ruotsiin, Ruotsista Norjaan ja Norjasta Venäjälle. Siellä kesän valo ja talven pimeys ovat kaikille samat, ja siellä maisema on laaja ja vanha.

Pohjoinen ulottuvuus on velvoite, imperatiivi, joka on kohdistettu hyvinvoivalle ja etuoikeutetulle enemmistölle, valtaa pitävälle väestölle. Ymmärrä, se käskee, myönnä, ja ennen kaikkea: tunnusta.

On ymmärrettävä sana kansa ja käsitettävä, että on mahdollista elää kansana kansan sisällä ja silti olla kokonainen, vahva ja elävä yhteisö, joka haluaa itse päättää omista asioistaan. Saamelaiset ovat tällainen kansa.

On myönnettävä, että saamelaisten kansalla on oikeuksia, joita myös suomalaisten enemmistön on puolustettava. Ja on tunnustettava, että kansan on saatava elää, asua ja harjoittaa elinkeinoaan siellä, missä he alunperinkin ovat eläneet ja asuneet. Juuri siksi he ovat alkuperäiskansa.

Alkuperäiskansa ei ole jotain, jonka voimme mielessämme sijoittaa imperialistisiin seikkailutarinoihin tai hukata eksoottiseen kaukaisuuteen. On sysättävä sivuun eksoottisuuden valheellinen harhakuva ja tunnustettava, että saamelaiset elävät meidän kanssamme aivan samassa konkreettisessa yhteiskunnassa.

Ja juuri tämän yhteiskunnan on kannettava vastuunsa siitä, että saamelaiset voivat tulevaisuudessakin asua ja tehdä työtä nimenomaan pohjoisessa, sillä se on heidän kotinsa. He ovat todellinen pohjoinen ulottuvuus.

Viikon sitaatti on mojova ja kaikin puolin ansiokas kielenkäytön uroteko viikon varrelta. Tätä hokee mielellään kavereilleenkin!

Missä ovat aikaisemmat vihjeet?
Aikaisemmin annetut sitaattivihjeet löytyvät täältä!

Anna meille vihje Viikon sitaatiksi (kommentoi/vastaa)!

Kööpenhaminan Suomi-instituutin johtaja Esa Alanne sanoo, että kulttuurivienti on sijoitustoimintaa, ja kannattavaa sellaista. Alanteen mielestä taiteen viennin ytimessä on laatu. Huonoa kulttuuria ei kannata yrittää markkinoida. Hänen mielestään esimerkiksi kuvataiteen ja muotoilun taso on tällä hetkellä Suomessa erittäin korkea.

Alanne perää vientirahaa managereille ja tuottajille. Hyvällä tuottajalla tulee olla taiteenalan syvällistä ymmärrystä sekä talouspäätä. Tärkeintä on kuitenkin verkottuminen oikeiden ihmisten kanssa. "Se kyllä onnistuu, mutta vaati uskomattoman paljon jalkatyötä", Esa Alanne sanoo.
Ennakkoluuloja YLE Radio 1:ssä torstaina 10.12. klo 13.40. Toinen lähetys perjantaina 11.12. klo 18.00.