Lause: ”Minut on ryöstetty!”, saa verkossa aivan eri merkityksen. Pimeillä ja tuntemattomilla kujilla kulkiessaan, voi joutua pitkäkyntisten uhriksi. Omistamasi materiaalinen hyvä saatetaan sosialisoida parempiin piireihin katulampun heikon valon alla. Verkossa avoimilla, valaistuilla, tunnetuilla reiteillä sinut kirjaimellisesti ryöstetään.

Ajatus tuntui aluksi hölmöltä. Miksi joku haluaisi olla minä? Ei tämä nyt niin ruusuista ole. Kyynärvartta kolottaa, tukka pitäisi leikata, kadulla seisoo vanha ruosteen purema kulkupeli ja sukukin on hankala. Mitä ihmeen hyötyä minusta voisi olla kenellekkään? Tuskin paljoakaan, mutta jos olisi hieman varakkaampi, huolimaton verkkolenkkeilijä, jonka rantalaiturissa kelluu pari vuotta vanha purjevene, olisi asia aivan toinen. Hänen tiedoillaan tekisi jo ihmeitä verkkokauppakassi kädessä. Muutamilla hyvin kohdistetuilla binääriuteluilla hyväuskoisen nettisurffaajan tietoja olisi pian enemmän kuin tarpeeksi. Internet-hypermarketin ovet paukkuisivat ja kohta purjeveneitä olisi kolme, tosin kaksi aivan väärissä laitureissa.

Mutta miksi se identiteettirohmu minua kyttää? Ihan vaan kiusan vuoksiko? Tuskin, ehkä sähköpostiin lähetetty luotain sompailee sattumanvaraisesti sinne tänne. Ja kun kala nappaa, alkaa hidas, mutta kylmänvarma saalistus.

Heikki Niskanen

Rakkaat lähimmäiseni, asia on äärimmäisen yksinkertainen: jos ihminen sairastuu, häntä on hoidettava ja hänestä on pidettävä huolta.

Tämä yhteiskunnallinen ja inhimillinen tosiasia ei muutu toiseksi siksi, että ihminen sairastuu syövän tai diabeteksen sijaan mielen sairauteen. Se ei muutu siitä, että ihmisen mieli pirstoutuu tai hän masentuu. Kyse on yhtä kaikki sairaudesta ja ihmisestä, joka on sairastunut.

Vaikka asian siis pitäisi olla hyvin yksinkertainen, me jostain syystä suhtaudumme siihen hyvin monimutkaisesti. Meitä nolottaa puhua depressiivisyydestä. Kaikki, mikä liittyy traumoihin tai ahdistukseen on meistä hankalaa, ja me mielellämme sysäisimme sivuun koko aiheen. Mielen sairastuminen on
epämääräistä ja omituista, jotain, jota ei voi kliinisesti ja yksiselitteisesti määritellä. Me ajattelemme, että masennus on häiriötila, poikkeama normaalista, luisumista pimeälle puolelle.

Ja niinpä me turvaudumme alkukantaisiin reaktioihin. Sen sijaan, että huolestuisimme ja kokisimme empatiaa, me leimaamme mieleltään sairastuneen ihmisen kummalliseksi ja jotenkin tasapainottomaksi – sanalla sanoen hulluksi. Hullussa on se hyvä puoli, että hänen kanssaan meidän tarvitse olla tekemisissä, sillä hänhän on mielenvikainen ja siis ilman muuta vaarallinen.

Mitään normaalia tai tavanomaista ei kuitenkaan ole. Me emme ole samanlaisia kuin kaikki muut, emmekä me myöskään sairastu samalla tavoin kuin kaikki muut. Yhteistä on vain se, että jokainen sairastunut tarvitsee apua, hoitoa ja huolenpitoa.

Kun jotain hajoaa ihmisen sisällä, elämä hidastuu ja elossa oleminen vaikeutuu. Silmien eteen laskeutuu sumu, keskipäivän aave istuutuu vastapäätä. Älä hyvä ihminen torju sellaista, jolle niin käy, sillä saattaa olla yhdestä terveen ihmisen tekemästä aloitteesta kiinni, että sairastunut saa apua ajoissa.

Tuomas Enbuske tarttuu torstain ohjelmassaan Mauno Koivistoon. Oliko presidentti yksi lamasyyllinen ja Baltian itsenäisyyden estäjä vai ensimmäinen demokraattinen presidentti ja älykkö? YLE Radio 1:ssä torstaina 26.11. klo 9.05 alkaen keskustelemassa ovat Seppo Lindblom, Mauno Koiviston entinen
avustaja ja pitkäaikainen ystävä, joka on kirjoittanut kirjan Manun matkassa ja filosofi Kalle Haatanen, joka puolestaan on taas vaatinut Mauno Koivisto -myytin purkamista.

Kuolema ja juomaveikko vaatii esittäjältään hyviä näyttelijän lahjoja ja osittain siksi laulu on pysynyt matalampien miesäänien bravuurinumerona.

Yrjö Kilpinen sävelsi kaikkiaan 74 laulua yhden vuoden aikana Christian Morgensternin runoihin. Asiantuntijat oopperalaulaja Hannu Jurmu ja pianotaiteilija Ilmari Räikkönen luonnehtivat näitä lauluja maailman laajimmaksi laulusarjaksi. Tämä runoilija oli Kilpisen suosikki ja myös ehkä runoilijana syvällisin, ja Kilpisellä oli aivan oma sävelkieli juuri Morgensterniä varten.

Yrjö Kilpinen tutustui Saksassa 1929 nuoreen barytoniin Gerhard Hüschiin, joka kantaesitti laulusarjan Kuoleman lauluja, johon kuuluu tämäkin laulu. Hüschin ja Kilpisen yhteistyö liedin saralla jatkui sitten koko 1930-luvun Saksassa. Kritiikitön suhtautuminen kolmannen valtakunnan politiikkaan vei molemmat taiteilijat paitsioon sotien jälkeen.

Keskivikkona 25.11. 2009 klo 13.25. ja uusinta torstaina 26.11. klo 17.20. Ojelman toimittaa Paula Nurmentaus ja se on viikon ajan kuultavissa oikealla näkyvästä radiosoittimesta.

Kirjallisuuskeskusteluissa moni on ilmaissut ihmetyksensä sen vuoksi, että Kristina Carlsonin tämänsyksyinen romaani ”Herra Darwinin puutarhuri” ei ole Finlandia-palkinnon ehdokaslistalla. Minä en voi ottaa kantaa, koska olen lukenut niin harvan tämänvuotisen romaanin. ”Herra Darwinin puutarhurin” olen lukenut. Se on erinomainen. Tässä yhteydessä haluan kiinnittää vain yhteen seikkaan huomiota: tuon romaanin kuulee sisäisessä korvassaan puheena. Ja kuin musiikkina, romaanin kerronnan tavat muodostavat musiikillisen, kuoromaisen rakenteen. Romaanin englantilainen kyläyhteisö 1800-luvun loppupuolella kertoo, puhuu, väittelee, juoruilee, opettaa, rukoilee, keskustelee monella äänellä ja monessa akustisessa ympäristössä herra Darwinin teoksen ”Lajien synty” aikaansaaman ajatusten turbulenssin ja epävarmuuden maailmassa, siitä miten tuo jumalaton kirja, romaaniksi sitä monet kutsuvat, ei tee hyvää kenellekään joka sen lukee ja alkaa uskoa siinä kerrottuun kehitysoppiin. Tieteeseen. Herra Darwinin puutarhuri Thomas Davies tuntee teoksen. Tästä tiedeuskostako johtuu, että hänen elämäänsä ovat kohdanneet suuret vastoinkäymiset. Kuin raamatun Jobia.

Herra Darwinin puutarhuri tuo minun mieleeni walesilaisen Dylan Thomasin (1914-1953) kuunnelman Under Milk Wood (Maitometsän alla), jossa myös moniääninen kerronta kuvaa yhteisön, tässä tapauksessa kalastajakaupungin, elämää loisteliaalla kielellä ja moniäänisenä kuorona. Pari-kolmekymmentä henkilöä kertoo ja keskustelee, väittelee ja rukoilee, opettaa ja uhkailee. Dylan Thomasin kuunnelma uudisti 1950-luvun alussa tämän taiteenlajin ilmaisua siirtämällä sitä reilusti pois teatterinkaltaisuudesta. Under Milkwood täytti radion erilaisten ihmisten äänillä, kuunnelma hylkäsi realistisen konfliktinrakentamisen pää- ja sivuhenkilöineen. Paitsi puheen sisällöt ja näyttelijöiden erilaiset äänet, myös tekstin kirjalliset rytmit, äänteelliset ja kielelliset taituruudet tekivät kuunnelmasta korvaa hivelevän. Richard Burton oli BBC:n kantaesityksessä kertojana unohtumaton.

Yksi kuunnelman teistä kulkee juuri tässä maastossa, minne Kristina Carlson lukijansa vie. Kieli kaikkine ominaisuuksineen ja vivahteineen sekä kokonaisrakenne rinnastuksineen ja leikkauksineen, etäännytyksineen ja pysäytyksineen, lintuperspektiiveineen ja yksityiskohtineen kutoo äänellisen verkon sisäisten korviemme ympärille.

Muuten kymmenkunta vuotta sitten ohjasin Radioteatterille Kristina Carlsonin kuunnelman ”Kahdesti kuollut”. Hän oli kirjoittanut sen romaaninsa ”Maan ääreen” pohjalta. Tuo romaanihan voitti vuonna 1999 Finlandia-palkinnon.

En yhtään ihmettele sitä, että sosiaalidemokraateilla kannatus laskee, koska minusta he ovat menettäneet otteensa omista juuristaan. Tämän päivän sosiaalidemokraatti on keski-ikäinen tai keski-ikäistyvä ihminen, jolla on taattu työpaikka, omakotitalo, perhe ja auto. Nykyinen sossu on niin keskiluokkaistunut, ettei itse sitä suuren mahansa ja ison Toyotansa takaa enää pysty hahmottamaan.

Uusilla kannattajilla on ehkä vielä ollut jonkinlainen harhakuva SDP:stä pienen ihmisen puolueena. Sitähän SDP ei ole piiiitkiiin aikoihin ollut.
Pikemminkin SDP on kuin hyvin syötetty porsas, joka on kasvanut suuren sian mittoihin. Eikä tämä sika enää pysty karsinassa edes kääntymää – puhumattakaan siitä, että emakko voisi imettää uusia porsaita.

Onko niin, että suomalainen on hyväuskoinen aasi ja poliitikko härski aasin hoitaja?

(YLE Radio 1 keskiviikkona 25.11.2009 klo 9.05 - 10.00)

Talouspolitiikassa ei ole aikoihin tuntunut syntyvän vaihtoehtoja. On valtiovarainministeri mistä puolueesta tahansa, vaihtoehtoja on yhtä vähän kuin ulkopolitiikassa Kekkosen aikaan. Viikko sitten tämä yksimielisyyden kupla - tai pitäisikö sanoa tämäkin kupla - puhkesi. Eikä se ollut mikään yksinomaan suomalainen ilmiö.

Financial Times teki jutun Fedin avointen markkinoiden komiteasta - siis siitä komiteasta joka vanhaan hyvänuskoisuuden aikaan kokoontui Alan Greenspanin johdolla ja päätti Yhdysvaltain finanssipolitiikasta ja sitä kautta maailman menosta. Koko sivun artikkelissa markkinakomitean jäsenet jaettiin kyyhkysiin ja haukkoihin, ja jaon perusteena oli jäsenten suhtautuminen elvytykseen.

Haukkojen johtohahmo on Jeffrey Lacker, joka varoittaa Fedin oikeuksien laajentamisesta ja liiallisesta elvyttämisestä. Hänen perussanomansa on, että talous on kääntymässä nousuun ja että nyt pitää jo etsiä ns. exittiä eli ulospääsyn menetelmiä.

Kyyhkysten johtohahmo on Janet Yellen tai Eric Rosengren. He pelkäävät että talouden nousu tulee olemaan hidas ja vaivalloinen ja että talouden kapasiteetin ja todellisen tuotannon välillä on huomattava kuilu, joka saattaa pahentaa talouden kehitystä.

Kaikkien poliitikkojen tuntema Sokea Krettakin näkee että taustalta löytyy yhteiskunnallisia tai poliittisia näkemyseroja. Kyyhkyset ovat helposti demokraatteja, haukat republikaaneja.

Financial Timesin artikkeli julkaistiin marraskuun 13. päivänä. Kaksi päivää myöhemmin Helsingin Sanomissa oli artikkeli, jossa yhdeksän kansantalousgurua otti kantaa Suomen elvytykseen. Vähän samantapainen jako kuin Fedin markkinakomiteassa oli havaittavissa tässäkin tapauksessa. Kolme oli kohtalaisen tyytyväisiä hallituksen veroelvytykseen, kuusi suhtautui siihen enemmän tai vähemmän kriittisesti. Ei liene mikään yllätys, että kaksi kolmesta suomalaisesta haukasta on Etlan ja EK:n palveluksessa. Kriittisin kyyhkynen oli köyhyystutkija Markus Jäntti.

Suomalaisessa keskustelussa nousi keskeisimmäksi teemaksi reaalitalous. Työttömyys kasvaa huolestuttavasti ja saamme lähes päivittäin lukea uusista lomautuksista ja potkuista. Amerikkalaisen finanssikriisin hyökyaallot lyövät Suomenlahden rantaan samaan aikaan kun puunjalostusteollisuuden rakenteelliset ongelmat kaatuvat päällemme. Tässä on ongelman ydin, ja se ongelma on laaja ja vaikea.

Lähes sattumalta törmäsin hollantilaiseen tutkijaan Dirk Bezemeriin. Hän toimii Groningenin kuninkaallisessa yliopistossa ja kirjoittaa silloin tällöin kiperiä huomautuksia Financial Timesiin.

Bezemerin teesi on, että olemme menettämässä otettamme reaalitaloudesta. Tämä tapahtuu kahdella eri tavalla. Ensinnäkin kehittyneet markkinatalousmaat - Yhdysvallat etunenässä - ovat kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana luoneet itselleen valtavan velkakuorman. Kysymyksessä ei ole pelkkä valtionvelka, vaan koko yhteiskunnan velka. 80-luvulla tämä velka oli vielä jonkinlaisessa järkevässä suhteessa kansantuloon, mutta tänä päivänä velka on kuusi kertaa bruttokansantuloa suurempi.

Toista tapaa menettää ote kutsutaan yleensä globalisaatioksi. Sen tarkoitus oli että markkinatalousmaat saisivat takaisin sijoituksensa Kiinaan voittojen ja finanssioperaatioiden kautta. Viimeisen vuoden tapahtumien valossa tämä ei näytä kovinkaan uskottavalta. Seurauksena on joko uusi romahdus tai hiipivä protektionismi, sillä muitakaan menetelmiä ei ole.

Nils Torvalds

Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1 24.11.2009

Kansanmusiikki ja populaari
Pakina: Vesa Kurkela

Musiikin alueella vallitsee kiintoisa vastakkaisuus. Useimmat musiikin tekijät – säveltäjät ja artistit – haluavat saada näkyvyyttä itselleen. Ilman julkisuutta muusikkojen on vaikea löytää yleisöä, ja säveltäjien laulut jäävät helposti pöytälaatikkoon. Silti valtaosa musiikin tekijöistä kavahtaa niin sanottua hömppäjulkisuutta. Halutaan olla tunnettuja, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Halutaan olla arvokkaasti suosittuja. Kansanmusiikki ja sen tekijät eivät tee tässä poikkeusta.

Kansanmusiikin erityispiirre on sen voimakas liittyminen kansallisuusaatteeseen. Jo 1700-luvun puolivälissä skotlantilaiset keksivät, että heidän vanhat pentatoniset laulunsa olivat osoitus oman kulttuurin voimasta. Omien kansallisten laulujen avulla voitiin ottaa ylpeää etäisyyttä englantilaisiin, jotka olivat vieneet Skotlannilta itsenäisyyden. Toiset kansakunnat seurasivat perässä – Suomikin yhtenä viimeisistä 1800-luvun puolivälissä, kun täällä ryhdyttiin julkaisemaan sovituksia mollikansanlauluista säätyläisten käyttöön.

Kansanmusiikki on edelleen kansallismusiikkia, ja monet kansanmuusikot ovat onnistuneet käyttämään kansallista symboliikkaa myös hyväkseen omassa taiteessaan ja julkisuuskuvassaan. Kansallisen musiikin markkinoilla on tosin kova tungos. Sibeliuksen vanavedessä siellä ovat menestyneet loistavasti myös niin sanotun taidemusiikin tekijät. Toisaalta myös suomalainen tango ja muu iskelmä ovat jo nousseet kansallisen musiikin ytimeen. Ja suomirock odottaa vain vuoroaan.

Kansanmusiikkia siinä muodossa, kuin herrat Armas Otto Väisänen ja Erkki Ala-Könni sitä tallensivat, ei ole enää olemassa – paitsi tietenkin arkistoissa. Jo vuosikymmeniä sitten kansanmusiikista tuli osa populaarikulttuuria. Sen tunnetuimmat tekijät ovat korkeakoulun käyneitä ammattimuusikoita. Etujoukon taustalla on tosin vielä suhteellisen laaja harrastajakunta, mutta heistäkin useimmilla on musiikkiopiston putki takanaan. Kansanmusiikki on koulutettujen taidetta ja yhä vähäisemmässä määrin itseoppineiden itseilmaisua.

Uusi kansanmusiikki onkin pääosin populaarimusiikkia. Sillä on oma julkisuutensa, kriitikkokuntansa, omat lehtensä, levy-yhtiönsä ja faninsa. Jopa videoita on julkaistu. Tässä ei ole mitään kummallista. Nykyisessä maailmassa suurin osa musiikista on populaarimusiikkia: siis musiikkia joka perustuu tallenteiden kauppaan, on globaalisti medioitua ja julkisuushakuista. Myös Luciano Pavarotti oli kiistatta populaarimuusikko, vaikka samalla klassisen laulutaiteen fantastinen tulkitsija.

Kansanmusiikki on populaarimusiikkia, mutta onko se oikeasti suosittua? Ja pitäisikö sen olla? Se ei tietenkään ole suosittua samalla tavalla kuin Madonna tai Michael Jackson ovat olleet. Kansanmusiikki on silti ainakin Suomessa melkein yhtä tunnettua: jokainen meistä tunnistaa kansanmusiikkiesityksen muista tyyleistä ¬– riippumatta siitä pitääkö hän siitä vai ei. Kaikki eivät kansanmusiikista välttämättä pidä, mutta aika monet silti arvostavat. Tämä on kansanmusiikin ammattilaisen kannalta melko haastavaa. Kissa kiitoksella elää, mutta tuskin kansanmuusikko. Arvostus tosin auttaa apurahojen ja tuotantotuen saamisessa, ja isänmaallisiin juhliin saa nykypelimanni helpommin keikan kuin rockmuusikko.

Vesa Kurkela
Professori (populaarimusiikin tutkimus)
Sibelius-Akatemia & Tampereen yliopisto

Mikä suomenruotsalaisia oikein vaivaa? Osa rkp-läisistä väittää, että suomenkielisillä on salaliitto suomenruotsalaisia vastaan. Professori Henrik Meinander ei tällaisiin salaisiin agendoihin usko, vaan kehottaa miettimään, miten esimerkiksi venäläisvähemmistön palvelut jatkossa järjestetään.

Studiossa asenteiden muuttumisesta keskustelemassa Bettina Sågbom ja RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ulla-Maj Wideroos.

Design. Design, design, suomalaiset rehvastelevat mielellään, mutta saako muotoilulla tehtyä myös rahaa? Vai miksi Helsinki oikein haluaa niin kiivaasti design-pääkaupungiksi? Kisa ratkeaa keskiviikkona.

Viikon kolumnistina on Nils Torvalds.

(Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1:ssä 24.11.2009 klo 12.15 - 13.00.)

Sadan kilometrin säteellä Helsingistä asuu 1,5 miljoonaa suomalaista. Helsingin talousalueella sijaitsee kolmannes Suomen työpaikoista, alueella myös syntyy kolmannes maan bruttokansantuotteesta.

Onko oikein sanoa, että Helsinki elättää muun Suomen? Vai onko Helsinki tosiasiassa riippuvainen muun Suomen raaka-aineista ja työvoimasta? Pitääkö pääkaupunkiseutua varustaa kilpailuun Itämeren metropolien kuten Tukholman, Pietarin ja Kööpenhaminan kanssa? Vai pitäisikö Helsingin valta murentaa ja rakentaa maahan kolme tasavahvaa kaupunkikeskusta?

Helsinki ja muu Suomi asetetaan vastakkain Ennakkoluuloja-ohjelmassa. Vieraana on pääministeri Matti Vanhasen uusi talouspoliittinen neuvonantaja Juha Kuisma. Kuisma on työskennellyt myös pääministeri Esko Ahon neuvonantajana. Hän asuu Lempäälässä ja pendelöi päivittäin junalla Helsinkiin töihin. Toimittaja on Janne Junttila.
Ennakkoluloja YLE Radio 1:ssä torstaina 26.11. klo 13.40, toinen lähetys perjantaina 27.11. klo 18.00