Suomalainen itsenäisyyden juhliminen on sota-aikojen muistelua, vaikka maassamme olisi paljon hienoja asioita, joilla olemme itsenäisyyttämme käyttäneet ja täyttäneet rauhan aikana. Yksi syy itsenäisyyspäivän ja sotien yhdistymiseen on tietenkin Väinö Linnan 55 vuotta sitten ilmestynyt romaani Tuntematon sotilas ja Edvin Laineen vain vuotta myöhemmin ilmestynyt samanniminen elokuva: kumpikin ilmestyi julkisuuteen joulukuun alussa, itsenäisyyspäivän paikkeilla. Laineen mainiota elokuvaa esitetään televisiossa yhä säännöllisesti joka itsenäisyyspäivä.

Niinpä Tuntemattomasta sotilaasta on pikkuhiljaa kehittynyt osa suomalaisuuden virallista liturgiaa. Tämä on sikäli hassua, että Väinö Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaan alunperin kritiikkinä sille juhlallisuudelle, jonka läpi sodat ja sotilaat oli virallisessa julkisuudessa esitetty. Nyt Tuntematon on itse osa sitä juhlallisuutta.

Jo 1970-luvun aatteellisesti kiivaina vuosina Linna joutui puolustamaan teoksensa sodanvastaisuutta, kun jälkipolvet olivat alkaneet nähdä sen sotaa puolustavana ja inhimillistävänä teoksena. Linna totesikin asiasta näin: ”Onhan todellisuus kaikkien ihmisten käytettävissä, se on eri asia, mihin kukin sitä haluaa käyttää.”

Tuntematon sotilas on joka tapauksessa yksi niistä harvoista kirjoista, jotka näkyvät ja kuuluvat jokapäiväisessä puheessamme. Oma lukunsa on sitten kirjan lukuisien sitaattien käyttäminen puheissa, oli sitten kyse politiikasta tai juhlapuheista.

Mutta mitä nuo Tuntemattomasta tutu lohkaisut ja lentävät lauseet ovat? Ovatko ne Väinö Linnan keksimiä vai ovatko ne kansanperinnettä? Pyysimme toimittaja Ilkka Malmbergiä tutkimaan asiaa ja keskustelemaan aiheesta kanssamme, onhan mies kirjoittanut kirjan sotilaiden persoonallisuuksista mainion opuksen nimeltään Tuntemattomat sotilaat.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Klassinen sivistys on meille nykyajan oppineille huvittuneisuutta herättävä asia: kuka sitä nyt Euripideksen satyyrinäytelmiä kaipaa, kun meillä on Idols ja Reikä seinässä! Mutta jälleen törmäämme siihen vanhaan sääntöön, että tutustuminen Aamulehteen saa nämä vakiintuneet käsityksemme heittämään häränpyllyä. Kuulijamme Anne lähetti meille seuraavanlaisen leikkeen Tampereen suurlehdestä:

Ruovesi on kuvaajalle kuin Pandoran lipas.

Anne ihmettelee: ”Itsekin kauniilla Ruovedellä vierailleena ihmettelin, että miten niin muka Pandoran lipas. Jutussa kerrotaan: "Ja onhan tämä tosi kiinnostava kohde ainutlaatuisine maisemineen ja tapahtumineen, vanhoine sukuineen ja historioineen. Oikea Pandoran lipas".

Ruoveden kauniit maisemat ovat saaneet Aamulehden reportterilta unohtumaan kreikkalaisen Hesiodoksen myytin Pandorasta, maailman ensimmäisestä naisesta, ja tämän lippaasta, jota kiellettiin avaamasta lähes yhtä tiukasti kuin Aatamia ja Eevaa nauttimasta hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä. Ja kun Pandora lippaansa aukaisi, niin kaikki maailman vitsauksethan sieltä maailmalle livahtivat.

Aristoteleen kantapään fraasirikoslautamiehet nyökkäävät yksimielisesti: toimittaja on syyllinen vertauksen jatkettuun väärinkäyttöön ja määräävät hänet opiskelemaan ulkoa Hesiodoksen teoksen Naisten luettelo ennen kuin seuraavan kerran ylittää Ruoveden rajan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vaikka Väinö Linnan Tuntematon sotilas on yhä yksi siteeratuimpia romaaneitamme, on turha luulla, että muista suomalaisista romaaneista ei siteerattavaa löytyisi. Itse asiassa on jopa kirjailijoita, joiden ilmaisu keskittyy sorvaamaan henkilöiden repliikit puhtaaksihiotuiksi aforismeiksi tai sloganeiksi. Joskus niistä tehdään teatteriversioita, joissa näyttelijät laukovat näitä totuuksia toistensa ohi tuijottaen samalla yleisöä.

Mutta löytyy nykykirjallisuudesta kultakimpaleitakin, jotka ovat valmiita valloittamaan koko suomea puhuvan kansan vertausvaraston. Yksi näistä löytyy Petri Tammisen surullisenhauskasta kirjasta Enon opetukset. Kirja pyörii sen ympärillä, milloin ihminen on menestyvä. Päähenkilö pitää enoaan menestyvänä miehenä, vaikka tämä on tavallaan pelkkä juoppo. Menestymiseen liittyy rääväsuisen enon sattuva kuvaus ihmisistä, jotka eivät ole menestyjiä:

Vaikka ihmiset ei päätä mistään. Saatana oman elämänsä Minardi-kuljettajia kaikki, perässä ajellaan.

Niin, Minardi-talli. Sympaattinen italialaistalli, joka kilpaili Formula 1 –sarjassa kaksikymmentä vuotta ilman yhtään paalupaikkaa, palkintosijoitusta tai voittoa. Kahden vuosikymmenen aikana talli saavutti 21 pistesijaa ja yhteensä 38 pistettä. Kukapa meistä tavallisista tallaajista voisi olla samaistumatta Minardi-tallin menestykseen? Ei muuta kuin kovaan käyttöön!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaiseen itsenäisyyden juhlintaan kuuluu jopa hiukan omituisen määrätietoinen viime sotien muistelu. Nyt muistelemme noiden sotien kiehtovinta kielellistä sovellutusta, josta tähän mennessä on vaiettu. Saimme viime keväänä seuraavanlaisen kirjeen:

”Äskeisessä sananmuunnosohjelmassa haastateltavanne sananmuunnostieteilijä Jussi X. Hämäläinen esitti idean, että sananmuunnostekniikkaa käytettäisiin salasanomien koodaukseen esimerkiksi puolustuslaitoksessa. Idean toimivuuden todistaa historia; sitä on jo käytetty tositoimessa.

Edesmennyt isäni osallistui jatkosodassa moniin taisteluihin tykistön tulenjohdon viestitehtävissä. Aina kiivaissa taistelutilanteissa ei tulenjohdon puheviestejä ehditty koodata minkään virallisen koodin mukaan. Oli kuitenkin suuri riski, että vihollinen kuunteli puhelinlinjoja. Silloin kenttäpuhelimessa käytettiin salakielenä risakieltä ja kontinkieltä, joiden koodiavain oli suomalaisen viestimiehen päässä luonnostaan, eikä venäläinen hevin ymmärtänyt mitään – ainakaan ilman vaivalloista dekoodausta.

Risakielessähän jokaisen sanan jälkeen lisätään ”risa” ja sitten tehdään sananmuunnos. Kontinkielessä taas lisätään ”kontti”. Vihollinen lähestyy on siis kontinkielellä ”kohollinen vintti kohestyy läntti”.

Kiitämme kuulijaamme Heikkiä tästä kiehtovasta paljastuksesta upealla tietoniteellä Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata ja kohotamme maljat kontinkielelle – koppis kintti!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Keskiviikkona 9.12. klo 13.25. ja torstaina 10.12. klo 17.20.

Ohjelma on kuultavissa viikon ajan oikealla näkyvästä radiosoittimesta, jossa on ohjelman laajempi versio kokonaisine musiikkiesityksineen. Näin pääsee vertailemaan kaikkia tulkintoja Ralf Gothonin arvioihin.

Das Wandern – laulu aloittaa Franz Schubertin suurteoksen, Die Schöne Müllerin sarjan. Tässä laulussa heittäydytään elämän virtaan, mitä se sitten tuokin tullessaan. Piano edustaa veden virtaavuutta ja laulaja kertoo myllärin kisällin tunnoista.

Puro jonka pianon ääni loihtii esiin, toimii myös myllärin oppaana matkalla kohti suurta merta.

Nuorelle myllärille käy matkan aikana huonosti ja puro vie hänet mukanaan mereen, johon kaikki elämä päättyy.

Pianotaiteilija ja kapellimestari Ralf Gothoni näkee Die Schöne Müllerin sarjassa myös itämaisen ajattelun vaikutteita vedestä elämän symbolina.

Ohjelman toimittaa Paula Nurmentaus.

Ajattelin, että tuumailtaisiin tänään vähän brändejä, siis tällaista laatumerkkiä. Meillähän Suomessa nyt on oikein perustettu brändityöryhmä, jonka ideana on vähän jalostaa suomalaistietämystä tuolla maailmalla.

Joidenkin mielestä se tarkoittaa sitä, että haetaan meille kaikille ihan uusi, ihkauusi, moderni leima otsaan, mutta näyttää että työryhmä on kumminkin järkevämmällä linjalla. Ei hakemalla haeta jotain, joka ei ehkä pidä edes paikkaansa vaan yritetään korostaa niitä parhaita puolia. Ja niitähän on !

Jos ajatellaan, että miten meitä oikein tuolla maailmalla sitten arvioidaan tällä hetkellä, ainakin minun kokemukseni on, että : Joo, tuppisuita, saunovat ja hyppivät vielä hankeen sen jälkeen. Mutta sitten tulee äkkiä, että suomalaiset on luotettavia. Ja varmaan Nokian myötä tullut lisäksi, että suomalaiset osaavat. Ne ovat siis osaavia ja luotettavia. Ja se on minusta kyllä aika kova brändi.

Minä vähän luulen, että maailma on muuttumassa niin, että kaiken maailman helppoheikit eivät enää pääsekään niin helpolla. Tässä on vakavia uhkia ja ihmiset alkavat ajatella vakavammin.

Sitten toinen muutos on tämä suuri vallanmuutos: itähän sieltä nousee. Ja siellä ajatellaan monista asioista aika lailla eri tavalla kuin täällä, ihmisistäkin. Mutta otetaan ensin esimerkki, että miten eri tavalla.

Minulle sattui kirja josta aika vähän ymmärsin kyllä, se oli taidetta ja filosofiaa ja sen otsake oli, tai nimi: tyhjyys itämaisessa taiteessa. Siinä kerrottiin, että me länsimaiset emme oikein ymmärrä, että tyhjä on täynnä, mikä taas idässä ymmärretään. Jääköön se nyt tälle maininnalle, mutta sen se kertoo, että ihmisillä on erilaisia arvostuksia ja erilaisia ajattelun lähtökohtia, myös toisista ihmisistä. Ja kun me varmasti suuntaamme myös talouden menestyksen suhteen katseemme itään, siellähän niitä kauppakumppaneita on, niin kannattaa miettiä, mitä siellä arvostetaan.

Minä olen huomannut että he arvostavat hienovaraisuutta, ovat herkkiä pienimmällekään ylimielisyyden osoittamiselle ja loppujen lopuksi näyttää vähän siltä, että vaatimattomuuskin on hyve. Ainakin minulle on joskus joku kiinalainen todennut, että te olette sitten mukavia te suomalaiset kun te osaatte olla vaatimattomia. Minä en ottanut sitä miksikään ironiaksi vaan kyllä se oli ihan vakavasti esitetty.

Jotenka: kannattaisiko tässä brändityöryhmässä todella hetki uhrata ajatusta sille, että Suomi on toisen maailmansodan jälkeen menestynein maa maailmassa. Ja se on tehty ihan tällaisella luontaisella, luonnonmenetelmä-brändillä . Olemalla vaan sellaisia kuin ollaan.

Sauli Niinistö

Ajankohtainen Ykkönen 8.12.2009 YLE Radio 1

Terveydenhuolto tuntuu olevan jatkuvan tehostamisen ja säästökuurin kurimuksessa. Miten ihmeessä terveydenhuollosta riittää jatkuvasti säästettävää? YLE Radio 1:ssä torstaina 10.12. klo 9.05 -10.00 Tuomas Enbusken kanssa ovat keskustelemassa peruspalveluministeri Paula Risikko, Tehyn kehittämisyksikön päällikkö Tarja Honkalampi ja sairaanhoitaja Saara Mämmi.

Mitä mieltä olet terveydenhuollosta? Mikä toimii ja mikä ei? Saatko palvelua silloin kun haluat?

Ihan totta!

Älykkäät ja neuvokkaat ihmiset on valjastettu – kautta maailman – siihen,
että he etsivät meille parempia ja kestävämpiä ratkaisuja. Kummallista näissä ratkaisuissa on se, että ne sisältävät aina ostamista. Jos haluat olla luontoystävällinen, osta energialamppuja. Jos olet vihreä vanhempi, hanki kestovaipat.

Me kaikki kulutamme - ja minä varsin mielelläni. Minun on vaikeaa, jopa
vastenmielistä, luopua omasta kulutuksestani. Voin osallistua
”säästämeidänihanaajaainutlaatuistaluontoamme” –kampanjoihin, mutta vain,
jos se tarkoittaa sitä, että voin helpottaa omaatuntoani ostamalla. Vaikka
nyt sitten energialamppuja.

En tahdo osallistua niihin (luontotalkoisiin) sillä tavalla, että joutuisin
luopumaan eduistani. Vaikka suoristusraudasta. Tai kananmunankeittimestä
(jota minulla ei oikeasti vielä ole, mutta toivon sellaista joululahjaksi
- ja onnea: joulupukki on näin alustavasti luvannut, että sellainen on
luvassa…). Sitä paitsi kananmunankeitin säästää energiaa. Nyt keitän
kananmunani sähkölevyllä, kattilassa ja vedessä. Eikös se kananmunankeitin
kuitenkin säästä energiaa?

Ihmiset pitävät kotieläimiä, tarkoitan nyt kissoja ja koiria.
YTV:n tutkimuksessa ilmeni, että ihmiset joilla on kissa, he tuottavat
enemmän jätettä. Ei jätöksiä, vaan jätettä. Uussiseelantilainen professoripariskunta totesi, että yksi keskikokoinen koira rasittaa ilmastoa saman verran kuin yksi katumaasturi. Koiria ja kissoja ja hamstereita piiketetään, jotteivät eläimet tuntisi tarpeetonta tuskaa.

Minulla on ehdotus: Mitä jos piikittäisimme suosiolla ja joukolla kaikki
koirat, kissat ja hamsterit jotteivät ihmiset tuntisi tarpeetonta tuskaa?

Jotkut asiantuntijat ovat jo niin väsyneitä nettikeskustelujen uhkailuihin, että kieltäytyvät antamasta haastatteluja perinteisiin medioihinkaan. Kenen haltuun nettien keskustelupalstat ovat luisuneet? Lisäävätkö ne sananvapautta vai rajoittavatko demokratiaa?

Studiossa julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen, yhteisöllisen viestinnän asiantuntija Petja Jäppinen ja YLE.n A-tuubin toimitussihteeri Pasi Peiponen.

Ruotsissa valmistaudutaan torstaisiin Nobel-juhlallisuuksiin, mutta naapurimaassa ei keskitytä pelkkien leninkien vertailuun. Nobel-juhlaviikko toimii myös tehokkaana Ruotsi-kuvan vahvistajana. Osaako ne siis juhliakin fiksummin ?

Viikon kolumnisti: puhemies Sauli Niinistö.

(YLE Radio 1 tiistaina 8.12.2009 klo 12.15 -13.00, toinen lähetys klo 17.20)

Kuunnelma syntyi radion synnyn myötä n. 90 vuotta sitten. 90 vuotta on taiteenlajien historiassa silmänräpäys. Ja kuunnelma erittäin nuori ilmiö. Mutta kun mediamaailma, radio siinä mukana, muuttuu huimaa vauhtia, on kuunnelmaa alettu sanoa vanhanaikaiseksi lajiksi. – Miksi ihmeessä?

Kuunnelma on radion synnyttämä taiteenlaji ja ohjelmamuoto. Ja sen suunnat ja muodot ovat olleet kiinnni siitä, minkälaisilla kanavilla kuunnelmia on lähetetty. Kanavien profiilit ja niiden kuulijakunnat ovat määritelleet myös kuunnelman aseman, arvostuksen, ilmiasun ja monen muun seikan. Tässä katsannossa kuunnelma on aina vertautunut kaikkiin muihin radio-ohjelmien muotoihin. Uutisia, ajankohtaisohjelmia, asia-, puhe- ja kulttuuriohjelmia, hartausohjelmia, musiikkiohjelmia on aina käsitelty yhdessä kuunnelmien kanssa, kun kanavien kokonaisilmettä on määritelty.

Kuunnelmien tekijät eivät kuitenkaan yleensä ole uhranneet turhia ajatuksia sille, millaisessa ”ympäristössä” heidän kuunnelmansa lähetetään ulos. Heille tärkeintä on ollut teos, jonka he ovat tehneet ja yhteisessä erilliskuuntelussa hyväksi todenneet. Minun kokemukseni mukaan erittäin harvinaista on, että kuunnelmien tekijät kuuntelisivat teoksiaan radiosta silloin kun ne tulevat. Heillä on siis aika huono käsitys siitä radiomaailmasta, mihin heidän teoksensa sijoittuvat. Ja tämä on ymmärrettävää. Tekijät tekevät. Eri henkilöt ovat sitten ne, jotka asettavat teokset kuulijoiden ulottuville radio-ohjelmistoon.

Kuunnelmien eli radiodraaman, tai audiofiktion kuten nykyään yhä useammin sanotaan, pääasiallisin lähetyskanava on ollut ns. kultuurikanava, joka nyt on nimeltään Yle Radio 1. Kuunnelmalle on traditionaalisesti annettu suhteellisen pitkä kesto, niin että kuunnelma on voinut kertoa jonkin tarinan, kehittyvän prosessin vaiheineen ja mutkineen. Tämä kesto on merkinnyt sisäänrakennettuna sitä ajatusta, että tätä lajia kuunnellaan keskittyneesti alusta loppuun jokainen repliikki ja äänellinen detalji huomaten. Väkisinkin kuunnelman sisäiskuulija istuu nojatuolissaan, häiriöttämässä tilassa vastaanottamassa teosta korkatasoisin laittein.

Mediamaailman pirstoutuminen, visuaalisen viestinnän päällekaatuminen ja radiomaailman sähäköityminen ja musikalisoituminen on synnyttänyt sen harhakuvan, että kuunnelma olisi jäänyt vanhanaikaiseksi, että aika olisi ajanut sen ohi. Näin ei ole. Kuunnelma on aina ollut monimuotoinen. Ja erityisesti viime vuosina monin eri lajityypein hakeutunut perinteiseltä kanavaltaan ulos ja myös sillä kanavalla etsinyt uusia ilmenemistapoja.

Itse olen mm. ohjannut 90 kappaletta minuutin mittaisia kuunnelmia Radio 1:lle ja ollut mukana tilaamassa ja suunnittelemassa Juha Vuorisen kanssa hänen Juoppohullun bonusraita- ja Kaksipäisen vekaran varjossa –draamasarjojaan iPod-jakeluun. Täällä Pohjantähden alla –radiosarjakaan ei ole vanhanaikainen: se etenee kertojattomasti, nopein leikkauksian kohtauksesta toiseen laulullisen ja tunnelmaa luovan äänellisen ambienssin kera. Ja sitä lähetetään kolmella eri radiokanavalla.

Vanhanaikainen ei ole kuunnelma itse, vaan vanhanaikainen on kuunnelman vastaanottotapa eli sen reseptiokonsepti. Niitä radionkuuntelunojatuoleja enää harvalla on. Televisio toimii monen ihmisen radiona. Mutta onneksi tekniikka ja pikapuoliin ehkä myös tekijänoikeussopimukset sallivat audiodraaman lataamisen omalle laitteelle ja näin muodoin kuuntelemisen milloin se itselle sopivinta on. Ja tämä vapauttaa tuottajat pyytämään tekijöiltä entistä useammanlaisia draamoja ja draamaformaatteja.