Kuusikymmentä vuotta sitten ranskalaisessa Pilote –lehdessä alkoi ilmestyä sarjakuva nimeltään Asterix, josta sittemmin on tullut rakastettu kaikkialla maailmassa. Sarjan tekijät käsikirjoittaja René Goscinny ja piirtäjä Albert Uderzo olivat tuolloin hiukan yli 30-vuotiaita ja heillä oli kokemusta jo monenlaisesta sarjakuvasta. Varsinkin Coscinnyn ura on muutenkin merkittävä pala ei vain ranskalaisen vaan eurooppalaisen sarjakuvan historiaa.

René Coscinnyn vanhemmat olivat puolalaissiirtolaisia, jotka tapasivat Pariisissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vähän Renén syntymän jälkeen perhe muutti Argentiinaan ja niinpä tuleva sarjakuvalegenda vietti toisen maailmansodan vuodet Buenos Airesin ranskalaiskoulussa. Perheen pään kuoltua Coscinnyt muuttivat New Yorkiin, josta René kävi suorittamassa asepalveluksen Ranskassa.

Palattuaan Yhdysvaltoihin hän tutustui amerikkalaisen sarjakuvan tuleviin suurmiehiin, Mad-lehden perustajiin Will Elderiin, Jack Davisiin and Harvey Kurtzmaniin. New Yorkin tuttavuuksia oli myös hänen maanmiehensä Maurice de Bevere eli Morris, jonka luomaa Lucky Lukea hän alkoi muutama vuosi myöhemmin käsikirjoittaa.

World Press –lehtitoimiston johtaja houkutteli hänet vihdoin Pariisiin yhtiön konttorin johtajaksi ja siellä hän vihdoin aloitti yhteistyön Albert Uderzonkin kanssa. Parivaljakko teki sarjakuvia naistenlehtiin, lastenlehtiin ja kollegojensa kanssa perustaman Édifrance/Édipresse -sarjakuvasyndikaatin lehtiin.

Vuonna 1959 Édifrance/Édipresse perusti oman sarjakuvalehden nimeltään Pilote. Lehdestä tuli sittemmin koko eurooppalaisen klassisen kauden sarjakuvan pioneeri, suunnannäyttäjä ja menestystarina, mutta alkuvaiheissa se piti rahavaikeuksien vuoksi myydä ranskalais-belgialaiselle Dargaudille, joka tunnettiin naisille suunnattujen romaanien ja Tintti-sarjakuvien kustantajana. Coscinnystä tuli lehden päätoimittaja seuraavaksi neljäksitoista vuodeksi ja hän myös käsikirjoitti paljon lehden tuotannosta.

Pilotésta tuli kuin tuli menestys, ilmestyihän lehdessä sellaiset meilläkin tutut sarjakuvaklassikot kuin Jean Giraudin Blueberry, Jean-Claude Mézières´n Valerian ja Laureline, Coscinnyn ja Jean Tabaryn Ahmed Ahne ja Fredin Philemon. Ja tietenkin Asterix, joka alkoi ilmestyä myös albumimuodossa jo vuonna 1960.

Tarinan mukaan 51-vuotias Coscinny meni lääkärintarkastukseen vuonna 1977. Lääkäri määräsi ylipainoisen käsikirjoittajan rasitustestiin polkemaan kuntopyörää. Vähän aikaa poljettuaan mies sai sydänkohtauksen ja kuoli. Tuohon mennessä ilmestyneen 24:n yhdessä tehdyn Asterix-albumin jatkoksi sarjan toinen luoja ja piirtäjä Uderzo on jatkanut albumien tekemistä tähän asti yhdeksällä teoksella.

Kohderyhmä-ajattelu ei merkinnyt Pilotén sukupolvelle kovinkaan paljoa, heidän sarjakuvansa kelpaavat niin vasta lukemaan oppineille kuin älykkäille aikuislukijoille. Tämä pätee myös Asterixin seikkailuiden suomentajien, Outi Wallin ja Jorma Kaparin työhön: he ovat tuoneet sarjakuvan vivahteet ja sanaleikit nautittavasti esille siitä lähtien, kun Asterix ja Kleopatra julkaistiin ensimmäisenä suomeksi vuonna 1969.

Tänään keskitymme Asterixia tutkineen Keijo Karjalaisen kanssa Asterixin kylän asukkaiden nimiin. Mitä tarinoita nimien taakse on ladattu? Mikä on Idefixin pakkomielle? Mitä on Akvavitix englanniksi? Otetaanpa selvää.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tietokoneiden kilpavarustelu kiihtyy. Prosessoreissa fysiikan laki lausuu jyrkän vastalauseen nopeammalle suorituskyvylle. Tuotekehittelijät löysivät kuitenkin todellisuudesta porsaanreikiä tupla, tripla, dodekaedri-ytimistä. Pelit vaativat muutamia dvd-levykkeitä asennukseen, kovalevynä täytyy olla vähintään sata petatavua. Näytönohjaimen komponentit hehkuvat tulipunaisena, kun uusimman pelin grafiikka pyörii viidenkymmenenkahdeksan tuuman taulutelevisiossa. Monipisteaudioelementit jyrisevät ja kirisevät sävyttäen virtuaalitaistelua hurmokseen saakka. Tuhannet käyttäjät ympäri maailman kokevat yhtäaikaista haltioitumisen tunnetta. Pieni mainos alalaidassa kiinnittää huomiota. Ensikuussa pelin kuudestoista versio on markkinoilla lokakuun kahdeksannesta lähtien.

Lohtua kilpavarusteluun tuo yllättäen Facebook. Veljentyttäreni on aika haka eräässä pelisovelluksessa, joka näyttää epäilyttävän paljon Tetrikseltä. Addiktiivisuudessaan peli on yliveto. Aikaa kuluu törkeän paljon pisteitä keräillessä. Kaiken lisäksi sovellusta voi käyttää lähes missä tahansa koneessa, joka on valmistettu edes tällä vuosisadalla. Idea on tärkein. Ylikorostetulla grafiikalla ja äänitehosteilla voidaan yrittää korvata sisältöä, mutta hyvin nopeasti onttous tylsistyttää jääräpäisimmänkin pelaajan. Tietotekniikkaa kierrätetään. Sovelluksissa on jo syntynyt klassikkoja, joille riittää vaatimattomammatkin puitteet. Kaiken lisäksi vanhoilla koneilla voi yllättäen tehdä jotain hyödyllistäkin. Ja ihan yhtä nopeasti.

Heikki Niskanen

Rakkaat lapset, hyvät vanhemmat, sallikaa minun lausua teille muutama latteus: ”Ei koulua, vaan elämää varten”. ”Mitä isot edellä, sitä pienet perässä”. ”Joukossa tyhmyys tiivistyy”.

Kuulostiko tutulta? Entä paikkansapitävältä? Niin arvelinkin. Kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat totta. Ne kertovat ihmisten välisistä suhteista jotain oleellista. Te kaikki siellä ja minä, me tiedämme, ettei koulua käydä siksi, että sellainen nyt on satuttu perustamaan. Sitä käydään siksi, että oppisimme olennaisia asioita maailmasta. Tätä oppimista on pidetty jopa niin arvokkaana asiana, että oikeudesta siihen on säädetty ihmisoikeussopimuksissa ja laeissa.

Hyvä. Koulu on siis, ainakin periaatteessa, yhteiskunnan suojeluksessa. Mutta entä ihmiset koulun sisällä? Ottaako kukaan tosissaan huomioon, että koulu on kuin pelikenttä, jossa voimakkaat sosiaaliset jännitteet ohjaavat oppilaiden välisiä suhteita. Jos oppilas x haluaa käyttää valtaa ja alistaa oppilasta y, hän saattaa samalla sinetöidä tämän koko kouluajan kohtalon. Kiusattu, ressukka, päähän potkittu, kaikkien hylkäämä.

Entä ottaako kukaan tosissaan huomioon, että koulun sosiaaliset jännitteet eivät vaikuta vain koulussa, vaan kaikkialla, missä koulua käyvät lapset ja nuoret liikkuvat ja vaikuttavat. Uhkauksia saatetaan esittää illalla nuorisotalon nurkalla, niitä saatetaan tekstata öisin kännykkään tai ujuttaa irc-gallerian kommentteihin. On myös täysin mahdollista, että uhkauksien kohde ei suurin surminkaan pukahda niistä aikuisille mitään.

Siksi aikuisten on tajuttava, että on kyse kasvamisen suojelemisesta. On kliseistä sanoa, että ”ne muut nyt vaan meni sen Marko-Anteron mukaan, kun se vähän sitä Jyri-Petteriä höykyytti”. Sen sijaan on sanottava, että ”höykyyttäminen loppuu nyt, ja sillä uhkailu samoin”. Sekä Jyri-Petterillä että Marko-Anterolla on oikeus käydä koulua rauhassa, oikeus opetella ihmiseksi rauhassa. Koulua on suojeltava, ja ihmisiä sen sisällä on suojeltava kaksin verroin.

Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat lähes toistensa kaltaisia. Tätä mieltä ovat paitsi monet äänestäjät myös tuore Tampereen yliopistossa tehty tutkimus, jonka mukaan puolueet ovat suurissa poliittisissa kysymyksissä miltei identtisiä. Mikä sitten on Vihreiden ja Vasemmistoliiton ero?

Omat kantansa yhteneväisyydestä ja eroista tuovat ilmi YLE Radio 1:ssä torstaina 12.11. klo 9.05 työministeri Anni Sinnemäki, joka on porvarihallituksessa pahimmassa mahdollisessa pestissä ja Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki, joka puolestaan heittelee ehdotuksia oppositiossa.

Monen poliitikon tuttavapiiriin tarttuu helposti muiden maiden edustajia, vakoilijoitakin. Poliitikko voi usein - viran puolesta - luoda ns. suhteita.

Niissä merkeissä minäkin olen tutustunut muutamiin - pohjoismaisesta näkökulmasta - pienikokoisiin mutta muuten isokenkäisiin kiinalaisiin kommunistimiljardööreihin.

Kiina on valtiokapitalistinen markkinatalousmaa, jota hallinnoi kommunistinen puolue. Kiinassa puolueen ukot ovat kaikkivoipaisia.

Syksyn alussa isokenkäinen tuttavani halusi edistää kauppasuhteita Suomeen ja kyseli suomalaisesta ympäristöteknologiasta. Minä innoissani asiaa edistämään mielessä synnyinmaan kaupallinen etu. Suureksi yllätyksekseni kuitenkin jouduin havaitsemaan, ettei meillä ole erityisosaamista tällä maailman nopeimmin kasvavalla alalla: vihreässä raudassa.

Me olemme ympäristöystävällisen teknologian takapajula. Suomalaiset vientiyritykset ovat jääneet liikkuvasta junasta, eikä meiltä löytynyt edes kiinnostusta, saati myytävää.

Tältä osin yritysjohtajat, nuo työttömyyden apostolit ja omistajien isäntärengit, ovat häpeäksi kanssasuomalaisille neuvottomuudessaan, aloitteettomuudessaan ja osaamattomuudessaan. Tuoreiden verotilastojen mukaan heille vielä maksetaan siitä hyvin, ja monet ovat verojäniksiäkin verotuksen vapaamatkustajina.

Esimerkiksi helposta rahasta käy Fortum Mikael Liliuksineen.

Yhtiö on lopettanut tutkimustoiminnan alalla, joka on maailmantalouden keskiössä: energiantuotannossa. Fortum tuottaa ilman omaa ansiotaan jättiläisvoittoja, niin suuria, että kaikkia se ei edes kehtaa jakaa osinkoina ulos ulkomaisille omistajilleen, joille - eikä omille kansalaisilleen - Suomen valtio järjesti osakkeiden privatisointialennusmyynnin. Niinpä osa meidän Fortumin kassaan kilahduttamistamme miljardeista on käytetty venäläisen energiayhtiön ostamiseen kaukaa Uralilta. Se näyttää samanlaiselta hukkainvestoinnilta kuin ovat olleet metsäyhtiöiden amerikkalaiset paperitehtaat, joiden kattiloissa on poltettu suomalaisia miljardeja. Sen rahan polton monet Suomen paikkakunnat maksavat metsäteollisuutemme alasajona.

Se, että Fortumilla on millä mällätä, ei ole sen omaa ansiota. Sähkön EU-hinnoittelu nimittäin tuottaa sille sen itsensä ansaitsemattomia voittoja. Sähkön hintahan ei riipu sen tuotantokustannuksista vaan sen tukkupörssihinnoista. Fortum myy sähkön meille kuluttajille - satoi tai paistoi - aina kaikkein kalleimman pörssihinnan mukaan. Se panee siihen vielä päälle EU:n pakolliseksi määräämien päästöoikeuksien hinnan, vaikka suurin osa Fortumin sähköstä on päästötöntä vesivoimaa ja atomisähköä.

EU on Fortumin märkä uni, mutta suomalaisten sähköntarvitsijoiden painajainen. Kun Bryssälä harmonisoi sähkömarkkinoita, meidän halpasähkömme hinta nousee, kun taas muissa maissa meitä kalliimman sähkön hinta laskee - meidän kustannuksellamme. Sähkön siirrollekin on EU määrännyt sellaisen mallin, että se nostaa suomalaisen sähkön hintaa perusteettomasti. Sähköverkkoja hallinnoivan Fingridin omistajat ovat jo lähettäneet tarjouspyynnöt verkko-osakkeidensa myynnistä ulkomaisille keinottelijoille. Teon alla on sama virhe kuin oli Yleisradion lähetysverkon myynti - kokoomuspoliitikkojen päsmäröidessä päälle - monopoliksi ranskalaiselle Digitalle. Kyseisen yhtiön liikevaihdosta 40 % on voittoa, jonka maksavat suomalaiset televisionkatsojat.

Meidän maastamme puuttuu yhteisöllinen, kansallismielinen porvaristo - eikä suomalainen oikein voi näissä asioissa luottaa yhteiset työeläkevarat ja omat rahansa ulkomaille pörssittäneeseen (ay-)vasemmistoonkaan.

Esko Seppänen

Ajankohtainen Ykkönen 10.11.2009 / YLE Radio 1

Tradio – kolme viikkoa kansanmusiikkia, mutta mitä sen jälkeen
Pakina: Hannu Tolvanen

"kansa soitteli miehet kertovat"

Miltä tuntuisi ajatus radiokanavasta, josta kuuluisi kansanmusiikkia aina kun avaisit vastaanottimen? Mahdotontako? Ei todellakaan!

Muutama vuosi sitten pääkaupunkiseudulla toimi kuukauden ajan paikallisradio, joka lähetti 60-70-lukujen legendaarisen ääniteyhtiön Love Recordsin tuottamaa musiikkia, ja jossa oli paljon keskusteluja ja muita asiapitoisia ohjelmia. Silloin päässäni naksahti ja tajusin, että tässähän on mainio malli jonkun aikaa muhineelle ajatukselle kansanmusiikkiradiosta. Tähtäimessä oli silloin Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston neljännesvuosisadan juhlistaminen eli vuosi 2008. Muuten kaikki oli hyvin, mutta vain tekijät, ohjelmat ja koko tekniikan rakentamisen taustavoima - raha - puuttuivat. Lopulta rahaa kertyi eri tahoilta, niin että ohjelmakartan ideointia voitiin huoletta jatkaa ja ohjelmia alkaa tilata eri puolilta. Varojaan hyvään asiaan antoivat erityisesti Sibelius-Akatemian kehittämiskeskus ja Suomen kulttuurirahasto – ja juuri päättyneen lokakuun kolmena viimeisenä viikkona tavoite saatiin toteutettua. Syntyi Tradio.

Kolmen viikon ajan soi kansanmusiikki kellon ympäri, se kuului pääkaupunkiseudulla eetterissä ja internetissä maailmanlaajuisesti. Sellaista ei ollut ennen koettu.

Ja se kokemus oli hieno: asiantuntijoiden mainioita ohjelmia, arkistojen aarteita, pitkiä, levollisia keskusteluja kansanmusiikista, ja paljon musiikkia. Ja arkikin saatiin vielä liitettyä juhlaan taitavien toimittajien makasiiniohjelmilla suorissa lähetyksissä. Vaikka vähän jäävi olenkin arvioimaan, niin tuloksena oli oikea kulttuurikanava, jota jaksoi kuunnella koko päivän. Kuuntelijapalautetta tuli ympäri Suomen, kaukaisimmat kirjeet tulivat Yhdysvalloista ja Australiasta. Jollakin oli läppäri auki kellon ympäri, ettei vain jäisi mitään kuulematta, toiselle tuli joulu jo syksyllä, kolmannelle Tradio oli lähinnä taivasta mihin voi hengissä päästä. Kolme viikkoa huumaa - ja nyt ovat kuulemma monille iskeneet pahat vieroitusoireet.

”Kyllä kansa tietää”

Miten sitten tästä eteenpäin? Kansanmusiikkiväki osoitti valtavaa yhteistyöhalua Tradion rakentamisessa. Tärkeimmät instituutiot olivat riemumielellä mukana ja ihmiset tekivät talkoilla töitä paremman huomiseen eteen. Yhteinen tahto on kova, mutta kestävää ratkaisua ei ihan talkootyöhön voi rakentaa.

Tällaisen kansanmusiikkikanavan ylläpito olisi mitä luonnollisimmin Yleisradion tehtävä. Helpoimmin sen saisi aikaan nettiin. Internetin maailmassa on tuhansia webbiradioita, joissa soitetaan paljon myös kansanmusiikkia, mutta maailmassa ei liene yhtään kanavaa, joka keskittyisi suomalaisen kansanmusiikin esittämiseen. Kuulen jonkun sanovan ettei sellaista tarvitakaan. Mutta miksipä ei? No, ehkä kanava, jossa olisivat laajasti esillä koko maailman kansanmusiikit, olisi kestävämpi ratkaisu, mutta kuitenkin sellainen jonka pääpaino olisi kotimaisessa musiikissa.

Ja se musiikki ei ainakaan loppuisi kesken: kun rakensimme Tradion musiikkitietokantaa, pääsimme viimeisenä päivänä teosmäärään 4434 - ja silti siitä puuttui vielä tuhansia julkaistuja sävelmiä. Yksin tänä vuonna on ilmestynyt viitisenkymmentä cd:tä, eli erillisiä sävelmiä julkaistaan varmaan kuutisen sataa, ja epäilemättä sama vauhti jatkuu tulevina vuosina. Lisäksi erilaisia konserttitaltiointeja on satoja tai tuhansia tunteja Kansanmusiikki-instituutissa ja Sibelius-Akatemiassa, ja jos kanava olisi osa Yleä, mukaan tulisivat ne tuhannet tunnit, jotka odottavat esille pääsyä Ylen arkistoissa.

Kun Yleisradiossa nyt kaavaillaan järjenvastaisesti kansanmusiikin, jazzin ja uuden musiikin vähentämistä Yle Radio 1:n ohjelmistossa, pitäisi tehdä juuri päinvastoin: lisätä näiden muilla kanavilla vaiettujen musiikkien lähettämistä. Pitäisi oikeastaan perustaa uusi kanava, jossa juuri nämä musiikit pääsisivät esille, tai vaikka useita kanavia.

Miten sitten naapurissa? Ruotsin radiolla on useita webbikanavia, joissa soi muukin kuin listapoppi. Kaikenmaailman musiikkeja soittavat Sveriges Radio Atlas ja Världen ovat esimerkkeinä – ja niistä poimitaan aina silloin tällöin ohjelmia valtakunnan P2-verkkoon. Kuitenkaan niissä ei soi ruotsalainen kansanmusiikki, enkä ole löytänyt naapurista muutakaan kanavaa, missä näin olisi. Voisiko Suomi ja Yleisradio olla kerrankin naapuria edellä, ja voisimmeko voittaa nämä kulttuurin edistämisen kisat? Silloin voisi todella ylpeydellä pyytää: ’Pasila ”Porilaisten marssi"’.

Hannu Tolvanen 10.11.2009
Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto
Tradion päätoimittaja oto

Huolenpito ikääntyneistä on nyt meillä kehnompaa kuin koskaan.
Sukupolvet elävät erillään, ja vanhat on työnnetty syrjään, yksin kotiin tai laitoksiin.
Tältä tuntuu kun syksyn mediakeskustelua seuraa.
Mikä on maassa muuttunut?
Onko 2000-luvun Suomi välinpitämätön ja kylmä yhteiskunta maamme vaurauden rakentajia kohtaan?
Kysymystä miettivät ikäihmisten palveluista vastaava päällikkö, geriatrian dosentti Harriet Finne-Soveri Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta ja toimittaja Jukka Arvassalo Ennakkoluuloja -ohjelmassa YLE Radio 1:ssä torstaina 12.11. klo 13.40. Toinen lähetys perjantaina 13.11. klo 18.00.

Suomea on yritetty brändätä vaikka kuinka pitkään. Mutta, mikä on tulos?
Tarjoamme turisteille kahta mainoslausetta: "The land of Tousand Lakes"
ja "We have a shitload of trees".

Suomeen ei haluta turisteja, eikä turistien tuomia rahoja. Koska, eihän meillä saa rakentaa edes hotelleja. Ei Helsingin keskustaan, eikä minnekään muuallekaan. Sen sijaan, silloin kun me matkustamme ulkomaille vaadimme parasta.

Toista se on, kun suomalainen matkustaa, silloin kaiken pitää olla parasta.
Kaupunkilomalla hakeudumme hotelleihin, jotka ovat mahdollisimman lähellä keskustaa. Rantalomalla haluamme mieluiten asua hotellissa, joka on viiden metrin päässä rantaviivasta. Me vaadimme tällaisia palveluja ulkomaalaisilta, mutta itse emme vastaavia palveluja tarjoa kenellekään. Yöpykööt ne vierasmaalaiset laavussa tai metsähallituksen kämpässä!

Brändää nyt tällaista maata sitten.

YLE Radio 1 keskiviikkona 11.11. klo 9.05 - 10.00.

Matkustin monet kerrat S-Bahnilla Savignyplatzilta tai Zoolta Friedrichstrasselle, jossa oli rajanylityspaikka. Itse asiassa rajanalituspaikka. S-Bahnin Friedrichstrassen asema, tuolloinen pääteasema Länsi-Berliinistä tullessa, oli ja on edelleen katutasoa korkeammalla. Asema oli tullivapaata aluetta. Siellä oli pieni kioski, jossa myytiin suklaata ja alkoholia. Asemalaituri oli täynnä länsiberliiniläisiä alkoholisteja, jotka olivat tulleet S-junalla asemalaiturille ostamaan halpaa itäviinaa, ”Honeckerspritä”.

Jotta päästiin ”Tränenpalastiin”, jossa oli tarkastus ja jossa piti vaihtaa jokin määrä länsivaluuttaa, oli mentävä suhteellisen kapeaa käytävää myöten kellarin ja kadunalituksen kautta maahantuloaulaan. Siellä oli tulli- ja rajamiesten lisäksi vastassa ystävällinen kyltti, jossa toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi Berliiniin Saksan demokraattisen tasavallan pääkaupunkiin. ”Hezlich Willkommen in der Hauptstadt der Deutshen Demokratischen Republik.” Tränenpalast oli lasinen, tyly rakennus Friedrichstrassen aseman kyljessä, jossa rajamuodollisuudet hoidettiin. ”Kyynelpalatsi” se oli siksi, että siellä länsi- ja itä-berliiniläiset hyvästelivät toisensa. Tietenkin vain länsi-berliiniläiset pääsivät kulkemaan sen kautta. Itä-berliiniläiset eivät kulkeneet.

Käytännössä rajamuuri kyllä ylitettiin jo ennen Friedrichstrassea, heti lännen puolen viimeisen aseman Lehrter Bahnhofin jälkeen (jossa muuten nyt on Berliinin päärautatieasema). S-bahnhan kulkee korkealla katujen yläpuolella, muurin yli mentiin usean metrin korkeaudelta. Raja-alue näkyi hyvin. Jos osasi katsoa näki Reichstagin, joka oli lännessä ja sen takana Brandenburger Torin, joka oli idässä.

Friedrichstrasselle tultaessa junan ikkunaan jo näkyi Berliner Ensemble –teatteri Schiffbauerdammilla. Eikä pitkä matka ollut Deutsches Theateriin eikä Kammerspieleen, jotka sijaitsivat vierekkäin. Maxim Gorki –teatteri oli myös lähellä, ja oopperat Unter den Lindenillä. Lännestä oli helppoa tulla itäpuolelle katsomaan teatteria. Tai vain istumaan kneipeen nauttimaan puoli-ilmaista Radeberger-olutta, 50 saksandemokraattista-penniä taisi olla lasillisen hinta.

Muuri halkaisi Potsdamer Platzin. Se oli idän puolella rajavyöhykettä, sotilaiden vahtipaikka ja satojen kaniinien temmellyskenttä. Länsipuolella siellä seisoi muurin vieressä jo parhaan työkykynsä menettäneitä ilotyttöjä vahdissa.

Idän puolen näyteikkunoissa korostettiin joka paikassa: ”Berlin die Hauptstadt der DDR”, jotta olisimme tajunneet, mikä osa Berliiniä oli pääkaupunki ja mikä vain länsisektori. Lännessä saattoi kävellessään tulla jossakin kadunkulmassa kuluneen kyltin luo, jossa luki: ”You are now leaving the American Sector”, ja sama venäjäksi ja ranskaksi ja pienellä myös saksaksi. Ja seuraavassa kyltissä toivotettiin tervetulleeksi ranskalaiselle sektorille.

Finnair sai lentää vain Itä-Berliiniin, Schönefeldin lentokentälle, josta oli lentokenttäkuljetus länsipuolelle. Se kesti koko tovin, koska bussi tutkittiin rajalla hyvin tarkkaan. Jos lännen puolelle halusi Suomesta lentokoneella, piti vaihtaa esim. Hampurissa Pan Amin, British Airwaysin tai Air Francen koneeseen. Vain länsiliittoutuneet saivat lentää länsisektorille eli Länsi-Berliiniin.

Elämä muurin eri puolilla näytti täysin erilaiselta. Idän elintaso, tavarat, kaupat, ravintolat, autot, talot, vaatteet, kaikki vaatimattomampaa kuin länsipuolella. Mutta molempien puolten saksalaiset vaikuttivat samanlaisilta. Se vain ettei tiennyt, kuka urkki ja kuka ei (molemmilla puolilla oli heitä). Tapasin tietysti teatteri-ihmisiä enimmäkseen. He analysoivat ja keskustelivat samalla tavalla perusteellisesti ja filosofoiden muurin molemmin puolin: onko Brechtillä enää mitään sanottavaa, miten Heiner Müller tulisi ymmärtää tai miten Goethen Faust tai Kleistin Homburgin prinssi olisi tänä päivänä tulkittava.

Berliini oli konkreettistakin konkreettisempi muistutus toisesta maailmansodasta, maailman jakautumisesta leireihin, aina 1990-luvun alkuun saakka. Se oli kuin näyteikkuna, jossa molemmat järjestelmät olivat vierekkäin ja vertailtavissa. Se kertoi tarinaa ideologioista. Marxismi, sosialismi, yksityisomistus, kapitalismi, V-efekti, eläytyminen. Siinä näkyi, jos vain halusi katsoa, myös ihminen näiden järjestelmien tuotteena ja ylärakenteena.

Nyt huomaan ikäväkseni, ettei tämä ”die Mauer”, muuri, eikä ”der Mauerfall”, muurinmurtuminen, koskaan realisoitunut suomalaiseksi kuunnelmaksi. Olisihan minulla ollut tuhannen taalan paikka.

Miksi erilaisuuden hyväksyminen on niin vaikeaa meillä ja muualla? Esimerkit Ruotsista, missä kirkko vihkii homoja avioon ja naisia piispoiksi, ja Saksasta, missä Günter Wallraff naamioitui jälleen, tekeytyi tällä kertaa somaliksi ja paljasti mitä arkipäivän rasismi on.

Ohjelmassa kuullaan lisäksi 10 oikaistua ennakkoluuloa sikainfluenssasta ja sen hoidosta

Viikon kolumnisti on Esko Seppänen.