Joulukadut avattiin tässä juuri parhaimmilleen, kun ostosparatiisien
aukioloaikoja vapautettiin vuosien taistelun jälkeen. Joulukaupalta
odotetaan kasvua. Jouluna on kaupan myös aineettomiksi ja eettisiksi
mainostettuja ”Toisenlaisia lahjoja”, joiden avulla lahjoitetaan
puuntaimipaketteja, koulupukuja, kanoja ja vuohia kehittyviin maihin.

Ilma on sakeana puhetta eettisestä ja vastuullisesta yrittämisestä ja
kuluttamisesta. Bangladeshin matonkutojapoikien jalat on sidottu
tuotantolaitoksessa, jotta kutominen sujuisi sutjakkaammin. Minun
paratiisi on ostaa heidän kutomansa matto halvalla marketista.
Vastuullisen yrityksen tulee tehdä voittoa, jotta se voisi jakaa osinkoja
ja työllistää jatkossakin edes joitakin ihmisiä. Siksi se siirtää
tuotantonsa pois Suomesta. Pitäisi puhua vaan yritysten
yhteiskuntavastuusta eikä kyynistyä. Miksi näyttää siltä, että menemme
tässä 1. luokassa helvettiin?

Vähäosaiselle, jolle pätäkkä puhuu ymmärrettävää kieltä, on kuluttamisen
etiikan arvioiminen luksusta. Sanojen ja tekojen välillä on
välimatkaa Suomessakin, jossa kaiken ekologisen viherpesun rinnalla
elintasoerot kasvavat ja muutaman vuosikymmenen kestäneet kaiken kansan
peruspalvelut pian rapistuvat. Me tsuhnat, sukujemme ensimmäiset
ylioppilaat tai akateemisesti koulutetut, ostamme sinisilmäisesti,
kuten tsuhnan kuuluukin, hyväuskoisen typerinä. Siinä samalla rikkaat vain
rikastuvat ja varallisuus kasaantuu ja toisessa paikassa kurjuus kasaantuu
ja terveysasema ja lähikoulu suljetaan. Reilun kaupan kahvi on mahtavan
makuista. Samaan aikaan kun verotus siirtyy kohti tasaverotusta,
valtiovarainministeri saarnaa talvisodan hengessä rakkaudestaan
hyvinvointiyhteiskuntaan ja rakkaudestaan lähimmäisenrakkauteen. Kuka
tässä kusettaa ketäkin?

Finanssikriisi muistutti karusti markkinoiden täydellisestä
itseriittoisuudesta ja piittaamattomuudesta yhteiskunnan toisten
toimijoiden suhteen. Mutta, mehän uskomme lähimmäisen rakkauteen ja
markkinoiden vapaaseen toimintaan, koska uskomme yksilön vapauteenkin,
josta kumman kaupalla pitäisi muotoutua vapaaehtoinen uusi yhteisöllisyys,
josta hyvän markkinat puhkeaisivat kukkaan.

YLE Radio 1 tiistaina 24.11. klo 9.05 alkaen vallankumousta ja messiasta odotellessa Hyvän markkinat -kirjan kirjouittaja Johanna Pentikäinen, ylioppilaskunta-aktiivi ja juuri julkaistun Immateriaalinen talos -kirjan kirjoittaja Otto Bruun ja TT-säätiön asiamies Johannes Koroma etsivät eettisen ja vastuullisen
kuluttamiselle sijaa majatalosta keskeltä liljain ja ruusujen.

Tänään juhlimme Lasten oikeuksien päivää oikein olan takaa, kun YK:n lasten oikeuksien julistus täyttää kokonaiset 20 vuotta. Kyllä, lapsille saatiin erilliset ihmisoikeudet vasta 1989, nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun yleiset ihmisoikeudet hyväksyttiin YK:ssa.

Lasten pitäminen muina kuin pieninä aikuisina ei muutenkaan ole aivan kauhean vanha ilmiö. Lasten oikeuksia ajavia artikkeleita ja järjestöjä alkoi Euroopassa ilmestyä vasta 1800-luvun loppupuolella. Toisaalta tuon ajan oloissa, joissa n. 300 lasta tuhannesta kuoli alle viisivuotiaana, suhtautuminen ei olekaan voinut olla yhtä erityistä kuin vaikkapa nykyään, kun vastaava luku esimerkiksi Suomessa on 4,9.

Lapsia uhkaavat maailmalla yhä sellaiset taloudellisesta epäoikeudenmukaisuudesta johtuvat asiat kuin ihmiskauppa, joutuminen riistetyksi lapsityövoimaksi tai lapsiarmeijan jäseneksi. Meillä kehittyneempinä pidetyissä maissakaan ei kuitenkaan eletä ilman uhkia. Usein lapset ovat – usein taloudellisista syistä – vaarassa joutua henkisesti heitteille ja itsenäistymään liian varhain. Joskus tuntuu, että yhteiskuntamme muutenkaan ei ole suunniteltu lapsia varten.

Yksi YK:n lapsen oikeuksista sanoo, että lapsella on oikeus tulla kuulluksi ja osallistua. Tätä varten jokaisen lapsen pitää oppia puhumaan. Tänään pohdimme, miten lapsi oppii tuon taidon. Oppiiko joka lapsi sen geeniensä määräämänä ilman ulkopuolista vaikutusta? Hidastaako lapsen liikkuminen puhumaan oppimista? Auttaako television ja tietokoneen ruudun katselu lapsen ilmaisun tasapainoista kehitystä? Kysytään vuorovaikutustutkijalta ja Jyväskylän yliopiston professorilta Marja-Leena Laaksolta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomea pidetään yhtenäisenä kansana, mutta itä-länsi –jakoakin jyrkempi on jako kaupunkilaisten ja maaseudun asukkaiden välillä, ainakin lehtiä ja keskustelupalstoja seuratessa. Viime vuosina suosituin valituksen aihe on ollut Itämeren pilaantuminen maatalouden lannoitteiden vuoksi. Harva muistaa, että avokätisen lannoituspolitiikan syynä on saattanut olla yritys tuottaa kaupunkilaisille halvempia elintarvikkeita ja näin vastata vuosikymmenien ”Suomi on Euroopan kallein maa” –itkuvirteen.

Ei ihme, että monenlaisen paineen alla menevät joskus kielikuvat sekaisin. MTK:n johtaja kirjoitti kesällä Maaseudun tulevaisuudessa maatalouden tukitilanteesta näin:

Kansallinen tuki on ainoa pelastusrengas, mutta sitäkin on määrätietoisesti rapautettu.

Nimimerkki Kielikuvataiteen rakastaja pohtii ilmiannossaan, että ”Jos pelastusrengas rapautuu, sen materiaali lienee jotakin muuta kuin kumia, betoniako?”

Saattaa olla, että tukiaisilla elävä elinkeino on lopultakin betoninen pelastusrengas, mutta näin komea tulkinta lienee optimismia. Kyseessä on mitä ilmeisimmin lievä fraasirikos, jollaisia syntyy, kun latomerenkulun käsitteistöön tottunut suu lainaa merenkulun käsitteitä. Tuomitsemmekin MTK:n kipparin latomerenkulkuopiston täydennyskurssille nimeltään ”avomerenkurkkulaivurin merihenkiset sanonnat sekstantilla tarkasteltuna”.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

YK:n lasten oikeuksien julistus ei ole pelkkää juhlavaa tekstiä. Se on ensimmäinen kansainvälinen juridisesti sitova alle 18-vuotiaiden oikeudet määrittelevä asiakirja. Sopimusta pidetään YK:n yksimielisimmin ja nopeimmin hyväksyttynä ihmisoikeusasiakirjana ja jotain syvällistä maailman menosta kertoo se, että sopimuksen ulkopuolella on ainoastaan kaksi maata, Somalia ja Yhdysvallat.

Lasten oikeuksien sopimuksessa on 60 artiklaa ja kolme lisäpöytäkirjaa. Lisäpöytäkirjat kieltävät alle 18-vuotiaiden osallistumisen sotatoimiin ja kriminalisoivat lapsikaupan, lapsiprostituution ja lapsipornografian.

Muutenkin sopimuksen sävy on se, että pahimmin lapsia uhkaava asia on aikuiset, mikä tietysti pitää paikkansa. Mutta on sopimuksessa valoisakin kohtansa:

Tämän yleissopimuksen sopimusvaltiot (...) tunnustavat, että lapsen tulisi persoonallisuutensa täysipainoisen ja sopusointuisen kehityksen vuoksi kasvaa perheessä onnellisuuden, rakkauden ja ymmärtämyksen ilmapiirissä (...)

Siinähän se on: YK:n asiakirjan pykälä, jossa kaikki maailman lapsiperheet sitoutuvat olemaan onnellisia! Ja oikeassahan sopimus on: mukavintahan lasten on kasvaa onnellisessa ympäristössä, ja myös aikuisten lapsia kasvattaa! Tarvitaanko enää muita sopimuksia? Ei tarvita, joten olkaamme siitä onnelliset!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus terävät aivot voivat löytyä yllättävästä paikasta. Polkupyöräilyn maailmassa liika terävyys puhkaisee renkaat helposti ja ehkä siksi tämänkertainen terävä sitaatti löytyykin amatööripyöräilijän sanomisista.

Syyskuussa Ilta-Sanomat otsikoi mielenkiintoa nostattavasti:

Mestaripyöräilijä piikitti dopingselittelijöitä.

Hämmentynyt lukija ilahtuu, kun juttu ei kerrokaan, miten mestaripyöräilijä on annostellut injektiospruutalla hormooneja dopingin harrastajien elimistöön. Piikittäminen on ollut henkismoraalista laatua: Tour de Helsinki -pyöräilykilpailun voittaja Kimmo Kananen nimittäin kantoi kisan läpi pyöränsä päällä kylttiä, jonka toisella luki "ei urheilija voi tietää kaikkea" ja toisella "löysin ne metsästä". Nämä kaksi kommenttiahan ovat urheilun seuraajille tuttuja kahden dopingista epäillyn atleetin selittelyistä kuluneen vuoden ajalta.

Kiitos kuulijallemme Ju-kka:lle tästä positiivisesta urheilijan kielenkäytön näytteestä, otsikonlaatijaa unohtamattakaan. Viikon kirjapalkinto on sivistyksen virstanpylväs nimeltään Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata ja se singahtaa Ju-kkalle kaikin tuomariäänin, ole hyvä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Siperiassa, Baikalin eteläisellä rannalla, sijaitsee Gurbulikin kylä. Kylä on vaatimaton muutamista puutaloista koostuva yhdyskunta. Ajoimme kylää kohden nelivetoisella armeijan rekalla. Noin 20 kilometriä ennen kylää, tie johti upottavaan suohon. Kuljettaja ei hätkähtänyt. Takakontista otettiin käyttöön vanha moottorisaha. Uusi ”tie” valmistui suo-osuuden viereen vajaassa tunnissa. Tie sai tällöin täysin uuden merkityksen. Enää en valita pahimmastakaan suomalaisesta roudasta sokkeloisilla sorateillä. Perille pääsee vaikka vähän hitaammin.

Manailin syviä Hyrynsalmen korvessa kannettavan kanssa. Ruudun alalaitaan ilmestyi pieni luku 53.6 kbps. Langattomilla linjoilla oltiin, mutta toivottoman hitailla. Synkkä hiljaisuus laskeutui orastavan myrskyn lailla mieleen, kun kone ilmoitti välttämättömästi tarvitsevansa päivityksen toimiakseen kunnolla. Arvioitu tiedoston latausaika oli seitsemän tuntia. Odotellessa korjailin seinässä olevaa virtapistokkeen muoviosaa. Koteloa liimatessa ihmettelin, miksei dataa voisi siirtää tännekin Jumalan selän taakse virtajohtoja pitkin. Piuha kun piuha. Hieman vielä puutteellinen internet tiedonsiirto komponentti, mutta se olisi jo melkein kaikkialla Suomen soisessa ja karussa maassa. Vai olisiko piuha sittenkin väärä tähän tarkoitukseen? Korven kiroilut muistuivat mieleen tuotekehityspäällikön puhuessa. Piuha ei ole väärä, mutta ajoneuvo johdossa on yhtä kätevä, kuin sähköauto moottoritiellä. Ei kuitenkaan yhtä toivoton, kuin nelivetorekka Siperian upottavassa suossa.

Heikki Niskanen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Datasähkö

Arvoisat valtakulttuurin edustajat, oletteko koskaan pysähtyneet pohtimaan, mikä on edustamanne maailmankuvan oleellisin ominaisuus? Siis tämän keskiluokkaisen, keski-ikäisen, keskipainoisen ja ennen kaikkea keskinkertaisen elämänkatsomuksen tärkein juttu?

Ei, se ei ole se, että suhtautumalla kaikkeen keskiarvoasenteella te ette itse asiassa suhtaudu mihinkään mitenkään. Umpitavallisen keskitien valtakulttuurin huomattavin arvo on se, että koska se on niin laajalle levinnyttä, niin suunnattoman passiivista ja niin vallitsevaa, se on itse asiassa lakannut olemasta yhtään mitään. Se on kuin valtava, näkymätön sateenvarjo, jonka suojissa lukemattomat alakulttuurit kukoistavat.

Kuten esimerkiksi tyttöjen kulttuuri. Ei pidä olla naiivi ja kuvitella, että tytöt ilman muuta tekisivät mieliksi keskinkertaisuudelle ja sopeutuisivat sen ahtaisiin raameihin. Ei pidä olla ylimielinen ja epäsensitiivinen ja hokea, että tuo nyt on noita tyttöjen juttuja ja että oikeastihan tekin haluatte olla samanlaisia kuin kaikki muutkin.

Jos tytöt tahtovat tehdä toisin kuin pojat tai eri tavalla kuin kaikki muut tytöt, sallikoot samanlaisuuteensa alistuneet aikuiset sen heille ja toivokoot, että pystyisivät itse samaan. Harmaan massan keskiarvoja ei uhkaa, että joku pintamuodin sijaan kokee pukea päälleen muhkean mekon tai mustaa muovia. On naurettavaa kuvitella, että toisten rohkeus persoonallisuuteen jotenkin vaarantaisi toisten pelkuruuden.

Omintakeista tai omaehtoista olemustakin koskee tästä huolimatta samat säännöt kuin massaan sulautumista. Vaikka toinen olisi laittautunut miten silmiä hivelevän ihanaksi, vain hänellä itsellään on määräysvalta omaan ihanuuteensa. Erilaisen ihmisarvoa ja intimiteettiä on kunnioitettava aivan yhtä absoluuttisesti kuin samanlaisen. Jos haluat katsoa, katso, mutta älä kuvittele, että saisit puuttua.

Lähestulkoon jokainen suomalainen on tällä hetkellä peloissaan ilmastonmuutoksesta. Kaikenlainen "viherpesu" tuntuukin menevän mukisematta läpi: kierrätys ja jätteiden lajittelu tapahtuu jo automaattisesti ja sen uskotaan pienentävän ekologista jalanjälkeä huomattavasti. Tavalliset hehkulamput on pyöräytetty energiaa säästäviin - siitäkin huolimatta, että lamppujen valaisuteho ei välttämättä ole niin hyvä kuin tavallisten hehkulamppujen ja eipä taida hyötykään olla kovin suuri, jos uusia tutkimuksia on uskominen.

Kysymys herääkin, että huijataanko meitä ympäristöaatteen nimissä?

Keskustelu jatkuu YLE Radio 1:ssä torstaina 19.11. klo 9.05 alkaen, kun paikan päälle saapuvat Tiede-lehden freetoimittaja Marko Hamilo, joka on jutuissaan
kritisoinut ilmastopolitiikan keinoja, Greenpeacen energiavastaava Lauri Myllyvirta, joka puolestaan sanoo: "yksinkertainen tosiasia on, että sähkön
tuottamiseen käytettävät hiilivoimalat levittävät ympäristöön
huomattavasti enemmän elohopeaa ja energiansäästölamppujen sisältämä
elohopea saadaan pääosin talteen. Mukana on myös tekniikan tohtori Esa Eranti, joka puolestaan kommentoi viherpesua näin: "valtaosassa tapauksia ollaan tekemisessä mitättömien ympäristövaikutusten kanssa. Kysymys on hurskaltelusta, joka sopii ihmisiä syyllistävälle ympäristöbyrokraattiselle valtakoneistolle ja monille syyllistämistä hyödyntäville tahoille. Jos jätetään ilmastonmuutoksen riski keskutelun ulkopuolelle, mitään ekokatastrofia ei Suomessa ole näköpiirissä.

Osallistu keskusteluun!

Teatterissa ei huudeta enää iskulauseita, mutta se ei tarkoita, etteivätkö teatterintekijät yhä tekisi mielestään poliittista taidetta.

Dramaturgi-ohjaaja Katariina Nummisen mielestä taiteen tehtävä on kyseenalaistaa ja horjuttaa vallitsevaa todellisuutta. Nummisen mielestä poliittista on vaikkapa talouskriisiin liityvien mantrojen kyseenalaistaminen teatterin lavalla. Keinoja tähän voivat olla esimerkiksi parodia, stereotypioilla leikkiminen tai asioiden esittäminen uudessa yhteydessä.

Taiteen vaikuttavuutta on hankala todentaa. Nummisen mukaan teatteri ei vaikuta laajoihin joukkoihin vaan pimeään teatterisaliin kokoontuneisiin katsojiin suoraan ja syvälle. "Teatteri vaikuttaa tihkumalla", hän sanoo.

Ennakkoluuloja YLE Radio 1:ssä torstaina 19.11. klo 13.40. Toinen lähetys perjantaina 20.11. klo 18.00. Toimittajana on Janne Junttla.

Vain pieni kommentti.

Viime sunnuntaina Arto Nyberg haastatteli ohjelmassaan TV1:ssä Timo Koivusaloa vastavalmistuneen Täällä Pohjantähden alla -elokuvan johdosta. Nyberg oli perehtynyt aiheeseensa hyvin. Hän oli katsonut sekä Edvin Laineen pohjantähtiversion että Koivusalon uutuuden. Se mistä hän ei mitään puhunut, tai tiennyt, oli parhaillaan radiossa menevä 21-osainen Täällä Pohjantähden alla -sarja.

On selvää, että kun puhutaan Pohjantähti-elokuvasta ei puhuta radiosarjasta, mutta olisi luullut että Nybergin aiheeseen valmistautumiseen olisi kuulunut myös oman talon radiosarjan tunteminen (ei tietenkään välttämättä sen kaikkien jaksojen kuunteleminen). Se olisi saattanut antaa juontajalle vielä jotakin lisänäkemystä aiheeseensa. Koivusalolta ei tietenkään olisi tarvinnut mitään kysyä radiosta, aihehan oli hänen elokuvansa eikä mikään muu. Kun puhuttiin pitkästä, kolmen tunnin mittaisesta elokuvasta, olisi voinut muistaa että radiosarja on n. 16 tuntia pitkä. Myös sekä elokuvan että radiosarjan muutama henkilövalinta sattuu olemaan sama: räätäli Halme - Heikki Nousiainen ja Otto Kivivuori - Esko Roine.

Radio näkymättömänä välineenä ohitetaan helposti. Tämä vain muistutuksena, että Linnan trilogian kolmas osa eli radiosarjan jaksot 15 - 21 ovat lähteneet käyntiin. Näiden jaksojen dramatisointi on Hannu Raittilan ja ohjaus Sakari Kirjavainen.