Urheilu on sen verran fyysistä hommaa, että omiin pikkuhaavereihinsa tottuneiden tavallisten ihmisten on mahdoton kuvitella sportin harrastamisesta aiheutuneita vammoja.

Otetaan nyt vaikkapa Raimo Summasen viime syksynä valmentaman sveitsiläisen jääkiekkoseuran menestyksestä kertonut urheilu-uutinen viime joulukuisesta Helsingin Sanomista. Se valaisee hiukan, millaisten vammojen kanssa urheilun ammattilaiset joutuvat päivittäin tekemisiin:

Summanen hoiti pukukoppitulehdusta huudolla ja henkilökohtaisuuksiin menevällä kritiikillä.

Suomalaisvalmentajan tapaa parantaa pukukoppitulehdusta ei ilmeisesti Sveitsissä arvostettu, koska Summaselle annettiin lopputili.

Tästä opimmekin, että tulehduksen hoidossa ensiarvoisen tärkeää on puhdistaa ilmaa, vaati se sitten koviakin sanoja tai jopa perusteellista tuuletusta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Luonnon suuri ihmeaitta on nykyihmisillekin kiehtova sanontojen lähde. Joskus kiehtovuus ylittää luonnon omat rajat ja tuloksena on luonnon innoittamaa mystiikkaa, tahatonta taidetta tai modernia arvoitusperinnettä ilman ratkaisua. Vai mitä mieltä olette Iltalehden verkkosivuilla lokakuussa julkaistusta tunnetun yritysvalmentajan haastattelusta, jossa räväkästi laukova hengenluoja kuvaili tilannettaan näin:

Sieraimet ovat veden pinnalla, mutta ei ole syytä kuvitella, että tämä ruutana lähtee uimaan Tenojokeen asti.

Tavallisesti kuvailmaus sieraimet pinnalla tarkoittaa sitä, että veteen tottumaton nisäkäs ei vielä ole aivan hukkunut, vaikka tipalla onkin. Kala kuitenkin hengittää kiduksillaan ja sieraimillaan se vain haistelee. Jos ruutana taas joutuu hapettomaan vesistöön, se selviytyy luomalla alkoholia vereensä.

Tässä ehkä onkin yritysgurun ilmauksen ydin: tämä ruutana on ollut liian kauan hapettomassa vedessä ja nyt humalapäissään se on työntänyt sieraimensa pinnan yläpuolelle ja pohtinut vakavasti uimista Barentsinmeren kautta Tenojoelle. Tällainen suunnitelma onkin aivan juoppohullu, koska ruutana elää mieluiten lämpimissä ja rehevissä vesissä eikä kylmissä ja suolaisissa vesissä.

Voiko siis kauniimmin ilmaista, että ryyppyputki on nyt päällä? Vai onko ruutanalla ryyppyputki päällä? Vähempikin arvoituksellisuus saa lukijan kaipaamaan neuvoa antavaa.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lehdistöllä on voimakas halu pitää itseään niin sanotun yleisen mielipiteen äänitorvena. Tämän lisäksi tiedotusvälineet pyrkivät nykyään toimimaan kollektiivisena omatuntonamme. Tämä papeilta lehtiväelle siirtynyt tehtävä näkyi vaikkapa viime kesän vaalirahakohussa: lehdet olivat paisutelleet otsikoita jo kolmen kuukauden ajan ennen kuin edes ensimmäisestä rikosepäilystä saatettiin raportoida; siihen saakka oltiin pelkkien moraalifilosofisten pohdintojen ja vihjailevien otsikoiden varassa.

Konkreettisimmin omatuntona oleminen näkyy iltapäivälehtien sivuilla. Koska niiden täytyy joka päivä keksiä myyvät otsikkonsa, moraalinvartiointi tiivistyy niissä usein moralisoinniksi. Samalla levikkiä pitää kuitenkin pitää pystyssä keinoista vanhimmalla: paljaalla pinnalla. Tähän iltapäivälehdistön jakomieliseen olemukseen iskee ilmiantaja-kuulijamme Lari äskettäisellä lainauksella Ilta-Sanomien nettiotsikosta. Lari kysyy:

"Iltapäivälehdetkö kaksinaismoralistisia? Mitä sanotte tästä otsikosta:"

Pidä ne rintasi piilossa, Amy Winehouse! – katso kuvat!

Aristoteleen kantapää onnittelee Ilta-Sanomien toimitusta siitä, miten he ovat saaneet mahdutettua samaan otsikkoon sekä yleisen omantunnon moraalisen sormenheristelyn että tirkistelynhaluun vetoavan kehotuksen. Onko kyse tekopyhyydestä vai siitä, että koetetaan miellyttää sekä nais- että mieslukijoita, sen saa päättää itse kukin sydämessään lehtikioskilla, kun miettii antaako omantuntonsa arvon muodostua vapailla markkinoilla.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lehdistön sivuilta on nykyään turha etsiä pakinoita, noita erilaisten nimimerkkien kirjoittamia hauskoja lyhyitä kirjoituksia ajankohtaisista asioista. Niiden paikan ovat vallanneet kolumnit. Kolumnien kirjoittajat kirjoittavat omilla nimillään, usein oman kuvansakin kanssa, ja aiheet ovat sen myötä henkilökohtaisempia ja käsittely vapaamuotoisempaa. Tämä tarkoittaa, että aina kirjoituksessa ei tarvitse olla edes ideaa.

Joskus kolumnikin voi toimia niin kuin pakina ja suhtautua kieleen luovasti. Kuulija-ilmiantajamme M toimitti meille äskettäin pätkän Kotimaa-lehden vakiokolumnistin Anna-Kaisa Hermusen taannoisesta kolumnista:

...monet meistä ovat henkisesti kuin rikkihapon syömiä keskiajan raakalaisia.

Aristoteleen kantapää jättää nyt viisastelematta, miten rikkihappo söi tai ei syönyt keskiajan ihmisiä, jotka eivät välttämättä olleet raakalaisia. Sen sijaan ylistämme kolumnisti Hermusen rohkeaa ja turhia faktoja kaihtamatonta otetta kielikuvien arkaluontoiseen maailmaan ja kehotamme kaikkia tekstinikkareita varovaisuuteen sen vihtrilliöljyn kanssa: ensin vesi, sitten happo, muuten tulee käteen rakko!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Viikon sitaatti on mojova ja kaikin puolin ansiokas kielenkäytön uroteko viikon varrelta. Tätä hokee mielellään kavereilleenkin!

Missä ovat aikaisemmat vihjeet?
Aikaisemmin annetut sitaattivihjeet löytyvät täältä!

Anna meille vihje Viikon sitaatiksi (kommentoi/vastaa)!

Suomalaiseen itsenäisyyden juhlintaan kuuluu jopa hiukan omituisen määrätietoinen viime sotien muistelu. Nyt muistelemme noiden sotien kiehtovinta kielellistä sovellutusta, josta tähän mennessä on vaiettu. Saimme viime keväänä seuraavanlaisen kirjeen:

”Äskeisessä sananmuunnosohjelmassa haastateltavanne sananmuunnostieteilijä Jussi X. Hämäläinen esitti idean, että sananmuunnostekniikkaa käytettäisiin salasanomien koodaukseen esimerkiksi puolustuslaitoksessa. Idean toimivuuden todistaa historia; sitä on jo käytetty tositoimessa.

Edesmennyt isäni osallistui jatkosodassa moniin taisteluihin tykistön tulenjohdon viestitehtävissä. Aina kiivaissa taistelutilanteissa ei tulenjohdon puheviestejä ehditty koodata minkään virallisen koodin mukaan. Oli kuitenkin suuri riski, että vihollinen kuunteli puhelinlinjoja. Silloin kenttäpuhelimessa käytettiin salakielenä risakieltä ja kontinkieltä, joiden koodiavain oli suomalaisen viestimiehen päässä luonnostaan, eikä venäläinen hevin ymmärtänyt mitään – ainakaan ilman vaivalloista dekoodausta.

Risakielessähän jokaisen sanan jälkeen lisätään ”risa” ja sitten tehdään sananmuunnos. Kontinkielessä taas lisätään ”kontti”. Vihollinen lähestyy on siis kontinkielellä ”kohollinen vintti kohestyy läntti”.

Kiitämme kuulijaamme Heikkiä tästä kiehtovasta paljastuksesta upealla tietoniteellä Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata ja kohotamme maljat kontinkielelle – koppis kintti!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus terävät aivot voivat löytyä yllättävästä paikasta. Polkupyöräilyn maailmassa liika terävyys puhkaisee renkaat helposti ja ehkä siksi tämänkertainen terävä sitaatti löytyykin amatööripyöräilijän sanomisista.

Syyskuussa Ilta-Sanomat otsikoi mielenkiintoa nostattavasti:

Mestaripyöräilijä piikitti dopingselittelijöitä.

Hämmentynyt lukija ilahtuu, kun juttu ei kerrokaan, miten mestaripyöräilijä on annostellut injektiospruutalla hormooneja dopingin harrastajien elimistöön. Piikittäminen on ollut henkismoraalista laatua: Tour de Helsinki -pyöräilykilpailun voittaja Kimmo Kananen nimittäin kantoi kisan läpi pyöränsä päällä kylttiä, jonka toisella luki "ei urheilija voi tietää kaikkea" ja toisella "löysin ne metsästä". Nämä kaksi kommenttiahan ovat urheilun seuraajille tuttuja kahden dopingista epäillyn atleetin selittelyistä kuluneen vuoden ajalta.

Kiitos kuulijallemme Ju-kka:lle tästä positiivisesta urheilijan kielenkäytön näytteestä, otsikonlaatijaa unohtamattakaan. Viikon kirjapalkinto on sivistyksen virstanpylväs nimeltään Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata ja se singahtaa Ju-kkalle kaikin tuomariäänin, ole hyvä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tasa-arvoasiat ovat viime vuosikymmenten aikana olleet länsimaissa ahkeran keskustelun kohteena. Naisten asema on ollut niin eriarvoinen miehiin verrattuna, että naisasialiikkeellä on ollut ja on yhä paljon työtä tehtävänä löytääkseen ja kyseenalaistaakseen yhteiskunnasta ne mekanismit, joissa alistamista tapahtuu.

Viime vuosina naisliikkeen rinnalle on alkanut nousta miesliike. Aluksi sovinistiselta huumorilta kuulostanut hanke on nostanut esiin asioita, jotka osoittavat, ettei kurjuus ole naisten yksinoikeus. Kun vaikkapa naisten euro on 80 senttiä, miehet sen sijaan kuolevat nuorempina ja näin heidän elämänsä on vain 92 prosenttia naisten elämästä.

Kuitenkin se, että ääriliikkeen rinnalle perustetaan toinen ääriliike, ei välttämättä kuulosta muulta kuin kinastelun jatkamiselta. Nyt Helsingin yliopisto on ottanut rohkean askeleen kohti tasapuolisempaa kielenkäyttöä. Opinahjo ilmoitti syyskuussa seuraavaa:

Lähes 20 vuotta naistutkimuksena tunnettu oppiaine kulkee alkavasta lukuvuodesta lähtien Helsingin yliopistossa nimellä sukupuolentutkimus.

Oppiaineen sisältö ei nimenmuutoksen yhteydessä muutu mihinkään. Lopultakaan kyse ei oikeastaan ole siitä, onko sukupuolentutkimus tasapuolisempi nimi kuin naistutkimus, vaan siitä, että uusi nimi on osuvampi ja täsmällisempi. Joten hyvät sukupuolet ja henkilöt: kumuloituvaa tieteentekoa ja emansipatorista päivänjatkoa itse kullekin!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Aina kun suomalainen tapaa ulkomaalaisen, hän kysyy, mitä mieltä vieras on Suomesta ja suomalaisista. Nyt kysymykseen löytyy tieteellistä vastausta. Kyseessä ei ole tietenkään kaikkien maailman ulkomaalaisten keskuudessa tehty mielipidetiedustelu, vaan Oulussa asuvan antropologi Edward Duttonin analyysi maastamme. Dutton kirjoittaa kirjassaan The Finnuit – Finnish Culture and the Religion of Uniqueness, että me suomalaiset olemme kohottaneet myytin omasta ainutlaatuisuudestamme uskonnon asemaan. Tähän myyttiin kuuluvat vaikkapa suositut väitteet siitä, että suomi on maailman vaikein kieli ja että Suomi on välittäjä idän ja lännen välillä.

Ainutlaatuisuutemme hurmiossa olemme Duttonin mukaan kuin japanilaiset, mutta vielä parempi vertailukohta löytyy Grönlannista: "Suomi on laimennettu Grönlanti, tai Grönlanti on liioiteltu Suomi". Kumpikaan kansa ei ole sopeutunut moderniin maailmaan ongelmitta, joita ovat liiallinen alkoholinkäyttö, melkoiset itsemurhaluvut ja menneisyyden ihannointi. Niinpä hän kutsuu suomalaisia Grönlannin inuiitteja mukaillen finuiiteiksi.

Huraa! Enää meidän ei tarvitse selitellä ulkomaalaiselle suomalaisten sisua, joulupukkia ja sotakorvausten tunnollista maksamista, riittää kun sanoo, että olemme finuiitteja! Haittana saattaa olla se, että kaikki luulevat meidän asuvan igluissa, mutta niinhän kaikki luulevat nykyäänkin!

Viikon kirjapalkinto, hohdokas tietolipas Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata, meneekin Ouluun hra Duttonille, you are welcome!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Työpaikkademokratia on tehnyt tuloaan työpaikoillemme jo kauan, mutta paljon työtä on vielä tekemättä ennen kuin työpaikkademokratiasta voidaan jokaisella työpaikalla puhua. Joskus työpaikkademokratian huono hoito uhkaa jopa varsinaista työntekoa. Näin on pakko päätellä heinäkuisesta Kulttuuriuutisten jutusta, joka kysyi huolestuneena näin:

Kuuluuko näyttelijän ääni teatterissa?

Aina siis ei ole teatterisalin akustiikan tai näyttelijäkoulutuksen vika, kun näyttelijän puhetta ei kuule tai siitä ei saa selvää. Kyseessä saattaakin olla tilanne, jossa ohjaajat ja dramaturgit ovat ottaneet näyttelijän ruumiin ja tahdon muokattavakseen.

Aristoteleen kantapää toivookin, että työpaikkademokratian asteesta huolimatta näyttelijät eivät silti huutaisi ja kiroilisi näyttämöllä koko aikaa, kyllä sitä viinanjuontia ja tappelua näkee normaalina viikonloppunakin aivan tarpeeksi!
– – –
aristoteles(at)yle.fi