Suomenkin kieli on täynnä hassuja asioita ja sanontoja. Kuulijamme Antti lähetti meille kysymyksen eräästä tällaisesta kiinnostavasta ilmauksesta. Antti kysyy:

Mistä sanonta "kiireestä kantapäähän" juontaa juurensa?

Niinpä, kiirehän on se kun on hoppu, ja kantapää taas on jalan osa – miten ne liittyvät toisiinsa? Kirjoja tutkimalla selviää, että vastaus on yksinkertainen: sana kiire ei tarkoita hoppua vaan päälakea. Näin sanonta on aivan ilmiselvä: päälaelta kantapäähän sisältää tosiaankin koko ihmisen.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, että hoppua merkitsevä sana kiire ja päälakea merkitsevä harvinaisempi sana kiire ovat rinnakkaiset ja aivan eri sanat; kummallakin on oma merkityksensä mutta sama hahmo. Kumpikin juontuu itämerensuomalaisista kielistä ja esimerkiksi myös virossa kiire merkitsee hoppua ja kiire päälakea, niskaa. Kyseessä ei siis ole se tavallinen ilmiö, että jonkin sanan merkitys muuttuu ajan myötä muuksi.

Onko siis kysymys siitä, että ilman päässä sijaitsevia aivojamme meillä ei olisi kiirettäkään? Tätä jäämme pohtimaan, jos muilta puuhiltamme vain ehdimme.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Jokin aika sitten julistimme, että J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta –kirjan pelottavat örkit ovat kirjan suomentajien keksintöä. Pian postiluukkuumme kolisi Marjukka Kirakan viesti. Marjukka kirjoitti näin:

"Aloitin Espoossa yleiskaavoittajana maaliskuussa 1989 ja Pohjois-Espoon nimistöön tutustuessani törmäsin Örkkiniitty-nimiseen paikkaan. Tolkien-harrastajiin kun kuuluin, aloin ottaa selvää mistä nimi johtui. Silloinen nimistönsuunnittelija Marja Viljamaa-Laakso kiisti lainanneensa sitä Sormusten herrasta. Kyseinen paikannimi pohjautuu johonkin vanhaan, mahdollisesti ruotsinkieliseen tilannimeen. Asiaa selvittäessäni kävi myös ilmi, että Sormusten suomentajalla Kersti Juvalla oli ollut kesäpaikka Espoossa, tosin joidenkin kilometrien etäisyydellä Örkkiniitystä."

Kääntäjä Tero Valkosen avulla löytyi kontakti Kersti Juvaan, joka kommentoi näin:

"Olen tosiaan keksinyt sanan örkki suomennokseksi englannin sanalle orc. Pitkään luulin ettei sellaista sanaa suomenkielessä ole. Kuulin Örkkiniitystä 1990-luvulla, silloin selvisi myös ettei se perustu keksimääni sanaan vaan on johdettu muuta kautta. Nämä kaksi örkkiä ovat siis syntyneet eri lähtökohdista."

Nyt piti kysyä asiaa Espoon nimistösuunnittelija Kaija Mallatilta, joka kertoi näin:

"Örkki-alkuiset nimet perustuvat 1700- ja 1800-luvuilla asiakirjoissa esiintyviin nimiin Örke ja Örkekärret. Nimen alkuosa on hämärä, mutta on arveltu, että siihen saattaisi sisältyä notkoa merkitsevä murresana orko."

Näin siis selvisi, että örkit tavallaan olivat Espoon notkoissa jo samoihin aikoihin kuin Tolkienin suku muutti Saksasta Englantiin, vaikka Kersti Juvan pitikin heidät 1970-luvun alussa uudestaan keksiä. Kiehtovia ovat sanojen retket!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Helsingin Sanomien tiedesivujen kolumnisti Osmo Pekonen kirjoitti viime vuonna kolumnissaan seuraavasti:

Tähtitieteen perusteita tuntematon luonnontieteilijä on yhtä epäuskottava kuin latinaa taitamaton humanisti. Mutta Suomessa molemmat käyvät kuin väärä raha.

Tämä ilmiö on jokaiselle koulua käyneelle suomalaiselle tuttu. Pisa-tutkimuksissa koululaisemme ovat Euroopan huipputasoa, mutta yliopistosta valmistuneen tavallisen maisterin klassinen yleissivistys on huonompi kuin tavallisen ylioppilaan sata vuotta sitten, oli hän humanisti tai ei. Nykyään ei tarvitse osata erottaa rauskua rouskusta, saahan sen selville sitten kun sitä tarvitsee.

Niinpä olemme nykyään siinä tilanteessa, että klassisen yleissivistyksemme olemme saaneet Asterix-sarjakuvia lukemalla. Niinpä on paikallaan kysyä: millaisen kuvaa antiikista Asterix meille välittää? Tätä kysymme hetken kuluttua latinisti, humanisti ja professori Teivas Oksalalta, joka pyynnöstämme tutustui Asterixien välittämään sivistykseen lukemalla Asterixeja ja oululaisen tietokirjailijan Reijo Vallan sanakirjaa nimeltään Quid? Asterix-latinan alkeita.

Minä puolestani lupasin lukea Gaius Julius Caesarin klassisen sotakirjan Gallian sota, joka oikeastaan kertoo siitä, mitä tapahtui ennen Asterixien tapahtumia. Vuodesta 59 ennen ajanlaskun alkua vuoteen 51 eaa. Caesar sotajoukkoineen säntäili pitkin Galliaa nujertaen kapinoivia heimoja. Heimojen määrä ja nimet lyövät laudalta Asterix ja gootit –albumin ilakoinnin eri goottiheimoilla. Galliassa asuivat biturigit, aedut, parisit, tolosatit, elusatit, lingonit, bellovacit, karnutit, piktonit, menapit, eburonit ja kymmenet muut sotaisat ja itsepäiset heimot.

Periaatteessa sotiminen loppuu vuonna 53 eaa. Alesian piiritykseen, jonka jälkeen Asterixin alkusivulta tuttu kapinapäällikkö Vercingetorix antautuu roomalaisille. Vercingetorix toimi aikoinaan Asterixin ix-päätteisen nimilinjan innoittajana, mutta Galian sota kertoo, että tuo pääte oli varattu vain gallien johtajille.

Gallian sota antaa perusteellisen kuvan roomalaisesta sotimisesta ja Caesarin taktisesta psykologiasta, mutta myös galleista. Jokaisessa heimossa druidi eli Asterixin tietäjä Akvavitixia vastaava henkilö oli tärkeä uskonnollispoliittinen hahmo. Druidit opiskelivat laajat uskontoa, parantamista ja erilaisia tieteitä koskevat oppinsa Britanniassa. Opiskelumenetelmänä oli ulkoa opettelu suusta suuhun, jotta väärät henkilöt eivät olisi päässeet tietoihin käsiksi lukemalla, ja opinnot saattoivat kestää jopa kaksikymmentä vuotta.

Mutta nyt haastateltavamme onkin jo täällä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tiedotusvälineet pitävät itseään neljäntenä valtiomahtina ja valtio-opillisesti se onkin ainoa valtiomahti, jonka jäsenet itse valitsevat itse itsensä ilman demokraattista valvontaa. Kutsumus tämän väen piirissä on kuitenkin voimakas ja joskus journalistit unohtavatkin objektiivisen viileyden ja heittäytyvät tunteella mukaan uutismaailmaan. Tällöin mukaan lipsahtaa sanoja, jotka sisältävät enemmän kuin mitä on tapahtunut. Näin kävi marraskuussa Kalevassa, kun se kirjoitti näin:

(...) Ylijohtaja (...) muilutti Riihi-säätiön tapaa hoitaa korkotukirakentamisen rahankäyttöä Rovaniemen hovioikeudessa keskiviikkona.

Oululaisystävämme Riitta kysyy ilmiantonsa saatteessa, että

”eikö muiluttaminen kuitenkin tarkoita väkivaltaista kyyditystä”

ja on aivan oikeassa. 1930-luvulla Lapuan liike koetti kitkeä maasta kommunismia kyyditsemällä vasemmistolaisiksi katsomiaan poliitikkoja itärajalle. Näissä ikävissä askareissa kunnostautuivat etenkin Muilun veljekset Jussi ja Jaakko, joista tapa sai nimensä.

Aristoteleen kantapään fraasirikoskenttätuomioistuin antaakin vakavan etusormen heilutuksen oululaislehdelle liioiteltujen keinojen käytöstä. Olkaapas siellä Pohjois-Pohjanmaalla varovaisia niiden umpikoppi-Fordien kanssa, ettei homma taas lipsahda käsistä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Antiikin viisaudet ovat monesti päteviä nykyäänkin, tähän perustuu niiden elinvoima. Joskus kuitenkin modernin ajan viisaudet saattavat päteä antiikkiin. Vuonna 1981 sai ensi-iltansa Mel Brooksin katkelmaelokuva Mieletön maailmanhistoria, jonka alkukolmannes sijoittuu Caesarin ajan Roomaan. Brooks itse näyttelee stand-up –filosofi Comicusta, joka eräässä kohtauksessa esiintyy itse keisarille.

Aluksi Comicus saa keisarin ja hoviväen nauramaan vitsailemalla kristityistä. Sitten hän erehtyy laskemaan leikkiä lihavuudesta ja saa ylipainoisen Caesarin hymyn hyytymään. Comicus koettaa nopeasti korjata tilanteen valitsemalla aiheekseen politiikan. Vitsi, joka lopullisesti saa keisarin suuttumaan menee vapaasti muistettuna näin:

Meilläkö muka korruptoitunut hallinto! Pötyä, meillähän on paras hallinto mitä rahalla saa!

Siinäpä latinankielisen lentävän lauseen veroinen totuus, joka valitettavasti pitää paikkansa liian usein. Voisi jopa sanoa Raamatun Saarnaajan tavoin, että nil sub sole novum – ei mitään uutta auringon alla!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vanha viisaus sanoo, että vakavista asioista ei saisi laskea leikkiä. Moderni näsäviisaus sanoo, että eihän leikinlasku onnistu kuin vakavasta asiasta. Tällaisen sisäisen vuoropuhelun tuloksena mikkeliläiset ja muut eteläsavolaiset silmät saivat tammikuussa lukea Länsi-Savo –lehdestä seuraavanlaisen otsikon:

Pika-apua päihdetyön pullonkauloihin Mikkelissä.

Päihdetyöstä vitsailu on Suomessa arkaluontoista hommaa. Toisaalta alkoholin liikakäyttö varjostaa koko ajan tuhansien perheiden elämää. Toisaalta meillä on tapana suhtautua humalaisten törttöilyihin ymmärtävästi naureskellen: uuniin unohtunut pakastepitsa aiheutti palohälytyksen, joten kylläpä kaveri taisikin olla huppelissa!

Länsi-Savon otsikossa voidaan kuitenkin nähdä muodon ja sisällön liitto niin harmonisessa valossa, että iloitkaamme sattuvasta sanonnasta ja nostakaamme malja sille, että päihdetyön pullonkauloista päästäisiin pian eroon!
_ _ _
aristoteles(at)yle.fi

Talviolympialaisia mitellään parhaillaan Vancouverissa Kanadassa. Olympialaiset ovat saaneet nimensä muinaisen kreikkalaisen Olympian kaupungin mukaan, eivät siis Olympus-vuoren mukaan. Olympia sijaitsee Peloponnesoksen niemimaalla Länsi-Kreikassa, kun taas Zeuksen ja muiden antiikin jumalten asuinpaikka Olympus lepää Kreikan itäpuolella Aigeianmeren Thermaikoksen lahden yllä.

Vaikka jumalat asuivatkin satojen kilometrien päässä Olympian kisapaikasta, mittelöillä oli uskonnollinen taustansa: kisat käytiin ylijumala Zeuksen kunniaksi. Joka neljäs vuosi olympialaisia käytiin sen vuoksi, että helleeneillä oli kolme muutakin panhelleenistä kisaa, jotka vuorottelivat olympialaisten kanssa.

Kierto meni näin: ensin olivat vuorossa Olympian kisat. Seuraavana vuonna kisattiin Zeuksen kunniaksi Nemeassa ja Poseidonin kunniaksi Isthmiassa eri kuukausina. Kolmantena vuonna kisailtiin Pythiassa Apollonin iloksi. Sen jälkeisenä vuonna kaikkien kaupunkivaltioiden urheilijat ja huilunsoittajat kokoontuivat taas sekä Nemean että Isthmian kisoihin ja sitten vuoden kuluttua taas Olympiaan. Niinpä talviolympialaisten esikuvana ovat oikeastaan neljän vuoden välein kahden vuoden päässä olympialaisista käydyt Pythian kisat.

Pythian kisojen perustaja oli itse Apollon, joka halusi niillä muistuttaa sitä, miten hän oli tappanut hirviö Pythonin. Python oli maan jumalattaren Gaian synnyttämä hirviö, jonka tehtävä oli vartioida Delfoin oraakkelia. Sitten paikalle saapui Apollon, joka oli oppinut selvänäkemisen taidon Panilta ja tappoi Pythonin ottaakseen pyhäkön hallintaansa.

Mutta nyt muinaisesta Kreikasta muinaiseen Suomeen. Nyt kun suomalaiset urheiluselostajat ovat lopettelemassa vilkasta olympialaissesonkia, muistelemme jyväskyläläisten urheilututkijoiden Hannu Itkosen ja Antti Laineen kanssa, mistä ja kenestä suomalainen urheiluselostaminen onkaan alkanut.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ajanlasku on vaikeaa hommaa, sen tietää muinainen egyptiläinenkin. Maailman kansat ovat kokeilleet kuukalentereita, aurinkokalentereita ja vihdoin alkuaine cesiumin atomin värähtelyihin perustuvan sekunnin pituuden mukaan määräytyvää ajanlaskua.

Eikä sitä vieläkään osata. Uusi vuosituhat tuottaa tragikoomista kieltä joka puolella. Tamperelainen yliopistolehti Aikalainenkin haksahti taannoin kirjoittamaan näin:

Latauskertojen laskurit (...) asennettiin (...) 2000-luvun puolivälissä.

Kuulijamme Arto kirjoittaa ilmiantonsa mukana:

”Se tarkoittaisi siis aikaa n. 2500 jKr. Tämä merkitsisi anakronistisesti etukäteen toteutunutta futurologiaksi muuntuvaa historiaa eli yksinkertaisesti sanottuna irrationaalista temporaalista paradoksia. Jos on tarkoitettu 2010-luvun puoliväliä, eli vuotta 2005, on tietenkin ilmaistava, mistä kymmenluvusta on kysymys: '2010-luvun puolivälissä'.”

Arto on oikeassa, ja Aristoteleen kantapään fraasirikosvaltakunnan syyttäjä määrääkin kirjoittajalle ”irrationaalisesta temporaalisesta paradoksista” kauhean rangaistuksen: piruparka tulkoon liitutaululle laskemaan, paljonko on puolet vuosituhannesta!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tänään päivitämme taloustieteellistä sanavarastoamme. Liikkeenjohdossa ja maailman manageroinitialallahan tärkeät sanat ja sitä kautta tosiolevaisen hahmotuksen mallit vaihtuvat lähes kuukausittain, joten kiirettä pitää, jotta ehtii uudet surinasanat ottaa käyttöön ennen kuin ne vanhenevat.

Kun Suomeen vihdoin on saatu innovaatioyliopisto, kukaan tienraivaaja eli kellokas ei enää puhu innovaatioista. Nyt puhutaan serendipiteetistä. Sana tulee englannista, johon se ilmeisesti on tullut persialaisesta tarusta Serendipon Kolmesta Prinssistä. Sen merkitys viittaa onnettomuuteen, joka lopulta ilmeneekin onnenpotkuksi.

Kuten parhaat itsestäänselvyydet, joita meille myydään uutuuksina, serendipiteettikin on meille kaikille tuttu asia arkielämästä. Kolumbus etsi Intiaa mutta löysi Amerikan. Fleming viljeli bakteereja, kun home tuhosi yhden viljelmän ja Fleming keksi penisilliinin. Ja kukapa meistä ei olisi kaatanut vahingossa perintökaappikelloa, jonka säpäleiden seasta löytyykin edesmenneen pihin isosedän rahakätkö.

Serendipiteetti on lohduttava käsite meille härmän huippuosaajille: vaikka se, minkä kanssa verisesti ponnistelemme vuosia ei onnistuisikaan, ehkä sen sivutuotteena syntyy jotain hyvää. Niinpä alammekin mitä pikimmin puuhata Suomeen serendipiteettiyliopistoa, jossa opiskellaan kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta sellaisia merkityksettömiä aineita kuin kirjallisuutta, sosiologiaa, nokkahuilunsoittoa ja estetiikkaa – ennen pitkää serendipiteetti tekee meistä rikkaita!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kovat ajat vaativat kovaa kieltä. Keskustapuolueen puheenjohtajan Matti Vanhasen yllättävä ilmoitus jättää puheenjohtajuus ensi kesänä on saanut kiihkeyden valtaan myös muut kuin etelän median sopulilaumat.

Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti tammikuussa puolueen vaikeista valinnoista lehden ja puolueen perinteet kauniisti huomioon ottaen otsikolla Laukan vaara näin:

Paula Lehtomäen vetäytyminen ja viime viikkoina aktivoituneen kansanedustajakuusikon kriittiset kannanotot ovat oireita aivovuodosta, joka voi uhata, mikäli keskustan hevoselle syötetään liikaa menneisyyden kauraa ja laitetaan turhan paksut laput silmille.


Tämä saattaa olla silkkaa hölynpölyä katuja tallaaville juurensa unohtaneille city-ihmisille, mutta me poliittisen kielen osaajat nyökkäilemme tietävän näköisesti: menneisyyden kauran ja turhan paksujen silmälappujen kanssa kannattaa olla varovainen!
– – –
aristoteles(at)yle.fi