Luonnon suuri ihmeaitta on nykyihmisillekin kiehtova sanontojen lähde. Joskus kiehtovuus ylittää luonnon omat rajat ja tuloksena on luonnon innoittamaa mystiikkaa, tahatonta taidetta tai modernia arvoitusperinnettä ilman ratkaisua. Vai mitä mieltä olette Iltalehden verkkosivuilla lokakuussa julkaistusta tunnetun yritysvalmentajan haastattelusta, jossa räväkästi laukova hengenluoja kuvaili tilannettaan näin:

Sieraimet ovat veden pinnalla, mutta ei ole syytä kuvitella, että tämä ruutana lähtee uimaan Tenojokeen asti.

Tavallisesti kuvailmaus sieraimet pinnalla tarkoittaa sitä, että veteen tottumaton nisäkäs ei vielä ole aivan hukkunut, vaikka tipalla onkin. Kala kuitenkin hengittää kiduksillaan ja sieraimillaan se vain haistelee. Jos ruutana taas joutuu hapettomaan vesistöön, se selviytyy luomalla alkoholia vereensä.

Tässä ehkä onkin yritysgurun ilmauksen ydin: tämä ruutana on ollut liian kauan hapettomassa vedessä ja nyt humalapäissään se on työntänyt sieraimensa pinnan yläpuolelle ja pohtinut vakavasti uimista Barentsinmeren kautta Tenojoelle. Tällainen suunnitelma onkin aivan juoppohullu, koska ruutana elää mieluiten lämpimissä ja rehevissä vesissä eikä kylmissä ja suolaisissa vesissä.

Voiko siis kauniimmin ilmaista, että ryyppyputki on nyt päällä? Vai onko ruutanalla ryyppyputki päällä? Vähempikin arvoituksellisuus saa lukijan kaipaamaan neuvoa antavaa.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi kielikuvastomme suuri ja rakas osa ovat kotitaloustarvikkeiden kautta ilmaistavat asiat. Milloin miestä viedään kuin litran mittaa, milloin kuulemme jonkun heittäneen lusikan nurkkaan.

Miehet ovat viime vuosina ilahduttavasti alkaneet osallistua perheiden keittiötoimiin, mutta aina ei keittiötarvikkeisiin liittyvä kuvakieli vieläkään suju heiltä ihan sukkana. Kuulija-ilmiantajamme nimetön välitti meille otteen Ilta-Sanomien verkkoliitteestä, jossa erään suosikkisarjan näyttelijä kertoi hänet yllättäneestä työttömyydestään näin:

Tämän kokoisessa maassa ei ole varaa sylkeä kuppiin, varsinkaan viiden lapsen
isänä.

Nimimerkki Nimetön pohtii työttömän näyttelijän tilannetta:

”Tähän saakka sanonta ei sylje kuppiin on merkinnyt henkilöä, jolle viina maistuu hiukan liiankin hyvin. Aikooko näyttelijämme nyt aloittaa kunnon törpöttelyputken? Onko se ainoa tapa löytää töitä tässä maassa näyttelijänä? Mikä on maamme kulttuurielämän tila?”

Aristoteleen kantapää toivoo näyttelijän ja tämän perheen vuoksi, että kyseessä on fraasirikos, josta tuomitsemmekin fraasirikollisen sylkemään loppuvuoden ajan kuppiin kaiken sen, minkä sylki suuhun tuo!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Talven suuri juhla lähestyy. Kaikkialla joulua viettävässä maailmassa ihmiset valmistautuvat kunnioittamaan talven suurta juhlaa, valon juhlaa ja kristikunnan suurta juhlapäivää. Mutta kuten tiedämme, tämä ei päde Suomeen. Meillä kansa valmistautuu kiihkeästi joulusaunaan. Kyllä, suomalaiselle joulu on saunomisen suuri juhla, lahjat ja ruoat ovat vain ylimääräistä muodollista lisuketta itse pääasian ympärillä.

Jos tämä väite tuntuu liioitellulta, koettakaa ajatella suomalaista joulua ilman saunaa. Harva enää kaipaa joulukirkkoa, monessa perheessä joulukinkusta on luovuttu aikoja sitten eikä joulukuuseton kotikaan ole harvinainen. Joulupukkiakaan ei tarvita joulumielen rakentamiseen läheskään joka savussa. Mutta kuka voisi luopua joulusaunasta? Ajatus on aivan mahdoton.

Suomalainen saunoo arkena ja juhannuksenakin, joka on toinen tärkeä saunomisen kunniaksi vietettävä juhlapäivä. Joulusauna eroaa kuitenkin juhannussaunasta monella tavalla: se on perhekeskeisempi ja siellä pyritään hiljentymään. Juhannussauna taas on saunan sosiaalisempi ilmentymä, jossa pikemminkin pyritään yhteyteen luonnon kanssa kuin tutkiskellaan omia ajatuksia.

Tänään valmistaudumme tähän keskitalven saunomisen suureen juhlaan keskustelemalla saunatutkija JP Puron kanssa siitä, mitä saunassa puhutaan ja mistä siellä voi puhua. Puro tutki saunojen kommunikaatiota joitain vuosia sitten saunomalla erilaisissa yleisissä saunoissa ja haastattelemalla suomalaisia saunojia. Tulokset kertovat siitä, miten saunomisessa säilyvät ikivanhat perinteet modernissakin maailmassa.

Ja sitten saunaan JP Puron kanssa!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Maailmamme on yhä eriytyneempi. Ulkoistamme yhä enemmän omasta sivistyksestämme ulkopuolisille palveluille ja omasta muististamme aivojemme ulkopuolisille laitteille. Ei ihme, että samalla kun ihmisten muistihäiriöt ovat yleisempiä kuin koskaan, kaikkien tietoteknisten laitteittemme muistikapasiteetti on suurempi kuin milloinkaan. On vain ajan kysymys, milloin kokonaisnäkemyksen puute aiheuttaa kriisin.

Saimme kuulijaltamme Vesalta kirjeen, joka osoittaa, että kriisi on jo täällä. Vesa kirjoittaa meille yhdestä sanasta, jonka käyttö menee pieleen alituisesti vain siksi, että kukaan ei enää pelaa shakkia, mutta haluaa kuitenkin käyttää shakkitermiä. Tämä termi on pattitilanne. Vesa kirjoittaa:

”Patti-tilanne on shakkipelin tilanne johon peli päättyy, päättyy lopullisesti eikä voi jatkua. Mielestäni ei pitäisi sanoa esimerkiksi TUPO-neuvottelujen olevan pattitilanteessa, jos neuvotteluja vielä jatketaan joskus.”

Miten sitten pitäisi sanoa? Jos sanaa pattitilanne haluaa käyttää, pitää sanoa, että neuvottelut päättyivät pattitilanteeseen. Tämä on niin selvää puhetta, että Aristoteleen kantapää on aivan matti siitä, että Vesa saa ilmiantopalkinnoksi upean tietokirjan Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata, touché!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lehdistöllä on voimakas halu pitää itseään niin sanotun yleisen mielipiteen äänitorvena. Tämän lisäksi tiedotusvälineet pyrkivät nykyään toimimaan kollektiivisena omatuntonamme. Tämä papeilta lehtiväelle siirtynyt tehtävä näkyi vaikkapa viime kesän vaalirahakohussa: lehdet olivat paisutelleet otsikoita jo kolmen kuukauden ajan ennen kuin edes ensimmäisestä rikosepäilystä saatettiin raportoida; siihen saakka oltiin pelkkien moraalifilosofisten pohdintojen ja vihjailevien otsikoiden varassa.

Konkreettisimmin omatuntona oleminen näkyy iltapäivälehtien sivuilla. Koska niiden täytyy joka päivä keksiä myyvät otsikkonsa, moraalinvartiointi tiivistyy niissä usein moralisoinniksi. Samalla levikkiä pitää kuitenkin pitää pystyssä keinoista vanhimmalla: paljaalla pinnalla. Tähän iltapäivälehdistön jakomieliseen olemukseen iskee ilmiantaja-kuulijamme Lari äskettäisellä lainauksella Ilta-Sanomien nettiotsikosta. Lari kysyy:

"Iltapäivälehdetkö kaksinaismoralistisia? Mitä sanotte tästä otsikosta:"

Pidä ne rintasi piilossa, Amy Winehouse! – katso kuvat!

Aristoteleen kantapää onnittelee Ilta-Sanomien toimitusta siitä, miten he ovat saaneet mahdutettua samaan otsikkoon sekä yleisen omantunnon moraalisen sormenheristelyn että tirkistelynhaluun vetoavan kehotuksen. Onko kyse tekopyhyydestä vai siitä, että koetetaan miellyttää sekä nais- että mieslukijoita, sen saa päättää itse kukin sydämessään lehtikioskilla, kun miettii antaako omantuntonsa arvon muodostua vapailla markkinoilla.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Hyvää, sanoi Aristoteleen kantapää, pakinoitsija Ollin syntymän 120-vuotispäivää! Ollihan on se, mitä meille tulee ensimmäisenä mieleen sanasta pakina ja Ollista taas tulee mieleen Mustapartainen mies ja hänen perinteisen sanamuodon rikkova toivotuksensa: hyvää, sanoi Mustapartainen mies, päivää.

Nimimerkki Ollin takana Väinö Nuorteva kirjoitti pakinoita uskomattoman määrän, ensin Ylioppilaslehteen, sitten Uusi Päivä –lehteen, Iltalehteen ja viimein Uuteen Suomeen yli 40 vuotta. Joku on laskenut pakinoiden saldoksi 17 000 kirjoitusta, ja niistä koottiin aikoinaan kaksikymmentä pakinakokoelmaa.

Kuten Pekka Tarkka huomauttaa Suomen kirjallisuus VIII:ssa, suurin osa tuollaisesta materiaalista ei ole kestänyt aikaa. Monet sanoilla leikittelyt vaikuttavat nykykatsannossa jopa lapsekkailta, mutta parhaissa pakinoissa kokonaisuus, kehittely ja yksityiskohdat toimivat yhä kristallinkirkkaasti.

Ei ole yllätys, että verbaalivirtuoosi Nuorteva oli koulutukseltaan suomen kielen maisteri, mutta se, että hän oli syntyjään ruotsinkielinen ja muutti nimensä Nybergistä Nuortevaksi vasta 30-vuotiaana, asettaa pakinoitsijaklassikon sivistyneen mutta railakkaan ennakkoluulottoman suhteen suomen kieleen ja sen mahdollisuuksien tutkimiseen – jopa moukarointiin – uuteen ja kiinnostavaan valoon.

Yksi Ollin pakinoiden tapahtumapaikoista on Eturientolan pikkukaupunki, jonka erikoisuuskirjeenvaihtajan uudisoinneissa perisuomalainen – tai ehkä jopa peri-inhimillinen – pikkusieluisuus, alemmuudentunne ja nurkkakuntaisuus asettuivat viiltävän lempeään valoon. Taustaa tähän Nyberg-Nuorteva-Olli oli varmaan imenyt apteekkarin poikana Mäntsälässä, mutta myös työssään sanomalehdessä. Hänen tehtävänään Uudessa Suomessa oli nimittäin selata päivittäin maakunta- ja paikallislehdet ja seuloa niistä valtakunnallisesti kiinnostavia uutisia. Samalla hänelle avautui näköalapaikka provinsiaaliseen elämään ja tyhjänpönäkkään journalismiin.

Nyt juhlimme Ollia pohtimalla, missä pakina nykyään luuraa. Sukellamme ensiksi suomalaisen pakinan juurille hyvässä seurassa, väittelihän oppaamme kirjailija Kirsti Manninen itsensä aikoinaan tohtoriksi aiheesta Ylioppilaslehden pakinat.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Modernissa maailmassa kirves ei ole enää niin keskeinen työkalu kuin mitä se oli vuosituhannet kivikaudesta aina viime vuosisadan lopulle. Talojen rakentaminen on nyttemmin automatisoitu ja teollistettu niin, että kirveen käyttöön erikoistunut rakennusammatti, kirvesmies, ei välttämättä enää ole niin näkyvä ja tuttu ilmiö kuin se oli isillemme ja äideillemme.

Kirveellä on aina ollut kuitenkin myös vähemmän rakentava rooli yhteisössä. Sen avulla on purettu patoutunutta vihaa niin humalassa kuin ns. henkilökohtaisen viidentuulen hatun vinouttamassa mielentilassa. Niinpä onkin ymmärrettävää, muttei hyväksyttävää, että helsinkiläinen Vartti-lehti harhaantui elokuussa sekoittamaan kirves-terminologian täydellisesti seuraavassa otsikossa:

Kirvesmies riehui keskustassa – yksi loukkaantui.

Ei, tarina ei kerro rakennustyömiehen riehumisesta vaan ns. jokamiehen perjantaisesta hillumisesta paitsi kirveen, myös miekan kanssa Helsingin keskustassa. Otsikollaan lehti tärvelee kunnioitettavan kirvesmiehen ammatin harjoittajien uutteraa mainetta aivan vastuuttomasti, joten Aristoteleen kantapään fraasirikosviranomainen lätkäisee vastaajalle yksipuolisena tuomiona ulkoa opiskeltavaksi Reino Kavajan vastailmestyneen tietojättiläisen Rakennuksen puutyöt.

Ilmiantajanimimerkkimme Järkyttynyt taas järkyttyy iloisesti, kun posti tuo hänelle kirjapalkinnoksi tekstinrakentamisen oppikirjan nimeltään Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata, s´il vous plait!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ollin pakinoiden kielellisen irrottelun takana oli intohimoinen asenne suomen kieleen. Monet Ollin pakinoista ottivat kantaa aikansa kielellisiin kysymyksiin, uudissanoihin ja oikeakielisyyspohdintoihin.

Uudissanat kiinnostivat kielenvääntelijää. Sana uutisoida on alunperin Ollin pakinoiden hupi-ilmauksesta uudisoida arkikieleen vakiintunut sana. Samalla tavalla normaaliksi on muodostunut sanan huomioida siirtyminen huomioiden tekemisestä merkitsemään huomioon ottamista. Tämä oli aikoinaan hyvin paheksuttu asia ja sai Ollinkin pakinoimaan aiheesta. Vuoden 1953 pakinassaan Olli antaa huomioimiselle periksi. Hän lisää:

Vuoroaan jää (...) odottamaan sellaiset (ilmaukset) kuin ottaa vaarin: vaarioida.

No mutta! Vaarioida! Siinäpä oiva uudissana moderniin suomalaissuuhun! Ottakaamme vaari Ollin vuosien takaisesta ehdotuksesta ja alkakaamme kaikki joukolla vaarioida kun on aika tarttua tilaisuuteen ja ottaa vaari!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lehdistön sivuilta on nykyään turha etsiä pakinoita, noita erilaisten nimimerkkien kirjoittamia hauskoja lyhyitä kirjoituksia ajankohtaisista asioista. Niiden paikan ovat vallanneet kolumnit. Kolumnien kirjoittajat kirjoittavat omilla nimillään, usein oman kuvansakin kanssa, ja aiheet ovat sen myötä henkilökohtaisempia ja käsittely vapaamuotoisempaa. Tämä tarkoittaa, että aina kirjoituksessa ei tarvitse olla edes ideaa.

Joskus kolumnikin voi toimia niin kuin pakina ja suhtautua kieleen luovasti. Kuulija-ilmiantajamme M toimitti meille äskettäin pätkän Kotimaa-lehden vakiokolumnistin Anna-Kaisa Hermusen taannoisesta kolumnista:

...monet meistä ovat henkisesti kuin rikkihapon syömiä keskiajan raakalaisia.

Aristoteleen kantapää jättää nyt viisastelematta, miten rikkihappo söi tai ei syönyt keskiajan ihmisiä, jotka eivät välttämättä olleet raakalaisia. Sen sijaan ylistämme kolumnisti Hermusen rohkeaa ja turhia faktoja kaihtamatonta otetta kielikuvien arkaluontoiseen maailmaan ja kehotamme kaikkia tekstinikkareita varovaisuuteen sen vihtrilliöljyn kanssa: ensin vesi, sitten happo, muuten tulee käteen rakko!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Viikon sitaatti on mojova ja kaikin puolin ansiokas kielenkäytön uroteko viikon varrelta. Tätä hokee mielellään kavereilleenkin!

Missä ovat aikaisemmat vihjeet?
Aikaisemmin annetut sitaattivihjeet löytyvät täältä!

Anna meille vihje Viikon sitaatiksi (kommentoi/vastaa)!