Työpaikkademokratia on tehnyt tuloaan työpaikoillemme jo kauan, mutta paljon työtä on vielä tekemättä ennen kuin työpaikkademokratiasta voidaan jokaisella työpaikalla puhua. Joskus työpaikkademokratian huono hoito uhkaa jopa varsinaista työntekoa. Näin on pakko päätellä heinäkuisesta Kulttuuriuutisten jutusta, joka kysyi huolestuneena näin:

Kuuluuko näyttelijän ääni teatterissa?

Aina siis ei ole teatterisalin akustiikan tai näyttelijäkoulutuksen vika, kun näyttelijän puhetta ei kuule tai siitä ei saa selvää. Kyseessä saattaakin olla tilanne, jossa ohjaajat ja dramaturgit ovat ottaneet näyttelijän ruumiin ja tahdon muokattavakseen.

Aristoteleen kantapää toivookin, että työpaikkademokratian asteesta huolimatta näyttelijät eivät silti huutaisi ja kiroilisi näyttämöllä koko aikaa, kyllä sitä viinanjuontia ja tappelua näkee normaalina viikonloppunakin aivan tarpeeksi!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Näin Vatikaanin kansallispäivän alla on paikallaan kunnioittaa tuon piskuisen valtion toista virallista kieltä, latinaa. Tuossa roomalaiskatolisen kirkon keskuspaikassa italia on luonnollisesti pääasiallinen puhekieli, mutta osa valtion dokumenteista tehdään latinaksi ja Paavin istuimen vuoksi muinainen kieli elää siellä vahvempana kuin monessa muussa paikassa.

Latina on ajankohtainen kieli siksikin, että tänä syksynä tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä kun Suomessa alettiin kuulla radiossa säännöllisiä latinankielisiä viikkokatsauksia. Nuntii latinii on harvinainen ilmiö, missään muualla maailmassa ei ajankohtaiskatsauksia toimiteta valtakunnan verkossa latinaksi.

Suomi on siis yksi maailman latinamyönteisimpiä maita, vaikka suomen kieli ei ole mitään sukua latinan kielelle. Helsingin yliopiston latinan kielen dosentti ja Nuntii latiniin pitkäaikainen laatija Reijo Pitkäranta näkee läheiseen suhteeseen monta syytä. Latinan kieli on ensinnäkin sijamuotokieli, jossa kielelliset suhteet ilmaistaan enimmäkseen sijapäättein samalla tavalla kuin suomessakin. Tämä johtaa siihen, että kummassakin kielessä on suhteellisen vapaa sanajärjestys. Latinaa ja suomea yhdistää myös äänteiden vokaalivaltaisuus ja lopulta se, että kummankin kielen ääntäminen vastaa läheisesti kielten kirjoitusasua.

Mutta jos maailmassa on valtio, jonka toinen kieli on latina, sinne matkaajien täytyy opiskella käytännön turistilatinaa. Niinpä laadimme Reijo Pitkärannan kanssa lyhyen ja ytimekkään käytännön turistilatinan alkeiskurssin, jonka nyt tarjoilemme teille, jotta saisitte matkastanne enemmän irti. Kielikurssin lomassa keskustelemme hiukan siitä, miksi latinasta tuli se, mitä siitä on tullut. Tervetuloa kielikurssillemme!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Sanasto (käännökset: Reijo Pitkäranta)

Hyvää päivää. – Salve!
Hyvää huomenta. – Ave!
Hyvää iltaa. – Bonum vesperum!
Hyvää yötä. – Bene dormias!
Mitä kuuluu? – Quid agis?
Kiitos, hyvää. – Suaviter, ut nunc est.
Näkemiin. – Vale(te)!

Kiitos. – Gratias!
Ole hyvä. – Sis
Kyllä. – Etiam
Ei. – Non
Anteeksi (huomion herättäminen) – Heus!
Anteeksi (anteeksipyyntö) – Ignosce mihi!

Puhutteko latinaa? – Loquerisne Latine?
En ymmärrä, voitteko toistaa. – Non intellego, potesne repetere?
Eikö täällä ole ketään, joka puhuisi latinaa? – Estne hic aliquis, qui Latine loquatur?
En puhu latinaa. – Latine non loquor.
Puhuuko kukaan täällä suomea? – Loquiturne hic aliquis Finnice?

Missä on lähin rautatieasema? – Ubi est proxima statio ferriviaria?
Missä on lähin postikonttori? – Ubi est proxima officina postalis?
Missä on lähin apteekki? – Ubi est proxima apotheca?
Missä on lähin lääkäri? – Ubi medicum invenire possum?
Missä on lähin pizzeria? – Ubi est proxima taberna placentaria?
Voitteko ottaa meistä valokuvan? – Potesne fieri, ut nos photographes?

Voitteko auttaa minua? – Potesne me adiuvare?
Voitteko näyttää minulle tuota? – Monstra, quaeso, mihi illud.
Se on liian kallis. – Nimis care constat.
Se on liian suuri. – Iusto maius est.
Se on liian pieni. – Iusto minus est.
Voitteko näyttää minulle vielä jotain muuta, jotain parempaa, jotain halvempaa? – Potesne mihi aliud / aliquid melius / aliquid vilius monstrare?
Paljonko tämä maksaa? – Quanti hoc constat?
Entä tuo? – Et illud?
Pidän siitä. – Id mihi placet.

Kutsun poliisin. – Publicos arcessam.
Saanko käyttää puhelintanne? – Licetne mihi telephono tuo uti?
Apua! – Succurrite!
Varo! – Cave!
Poliisi! – Publici!
Tarvitsen apuasi. – Auxilio tuo mihi opus est.
Nyt on hätä. – Nunc angustiis premor.
Olen eksynyt. – In itinere deerravi!
Laukkuni katosi. – Peram amisi.
Lompakkoni katosi. – Crumenam amisi.
Olen kipeä. – Aeger sum.
Olen loukkaantunut. – Laesus sum.
Tarvitsen lääkärin. – Medico mihi utendum est.

Mistä saan taksin? – Ubi taxiraedam inveniam?
Viekää minut tähän osoitteeseen. – Vehito me, quaeso, ad hunc locum!
Paljonko se maksaa? – Quanti constat?
Minulla on kiire. – Mihi festinandum est.
Ajakaa hitaammin. – Deminue, quaeso, velocitatem!

Haluaisin vuokrata auton. – Autocinetum conducere velim.
Missä on lähin huoltoasema? – Ubi est proxima statio benzinaria?
Tankki täyteen, olkaa hyvä. – Repleto, quaeso, bemzinarium!
Tarkistakaa öljy. – Inspice, quaeso, petroleum!
Tarkistaisitteko renkaat? – Velim canthos inspicias!

Voitteko näyttää minulle kartalta missä minä olen? – Potesne mihi, ubinam sim, tabula monstrare?
Olette väärällä tiellä. – Tota via erravisti.
Menkää takaisin... – Revertere, quaeso …
Ajakaa suoraan eteenpäin. – Directo iter perge!
Kääntykää vasemmalle/ oikealle. – Flecte iter sinistrorsum / dextrorsum!

Hyvää iltaa. Haluaisin pöydän kahdelle. – Salve! Mensam ad duos reservare velim.
Saanko ruokalistan? – Velim indicem ciborum habere.
(Saanko tuhkakupin?)
Haluaisin alkupalavalikoiman. – Velim aliquam promulsidem.
Onko teillä kanakeittoa? – Habetisne ius gallinaceum?
Haluaisin kalaa. – Velim piscem edere.
Haluaisin naudanlihaa. – Velim bubulam habere.
Haluaisin lammasta. – Velim ovillam sumere.
Haluaisin porsaanpaistia. – Velim porcinam edere.
Verisenä. – Crudam
Puolikypsänä. – Semicoctam
Hyvin paistettuna. – Bene coctam
Onko teillä tuoreita hedelmiä? – Habetisne fructum recentem?
Saanko yhden oluen? – Velim unum cantharum cerevisiae.
Saanko vielä yhden oluen? – Apporta, quaeso, alterum quoque cantharum!
Missä on miestenhuone? – Ubi est latrina virorum?
Missä on naistenhuone? – Ubi est latrina feminarum?
Haluaisin pullon viiniä. – Velim unam lagoenam vini.
Kiitoksia, se oli erittäin hyvä ateria. – Gratias, optime cenavimus.

Mikä sinun nimesi on? – Qui vocaris?
Nimeni on ______ . – Nomen meum est ______
Hauska tavata. – Iucundum visu.
Mihin voisimme lähteä tanssimaan? – Quo saltatum ire possimus?
Haluaisitteko tanssia? – Visne saltare?
Saanko tarjota teille lasillisen? – Licetne mihi tibi poculum offerre?
Odotatteko jotakuta? – Exspectasne aliquem?
Oletteko vapaa tänä iltana? – Erisne libera hodie vesperi?
Missä tapaamme? – Ubi conveniemus?
Saanko saattaa teidät kotiin? – Licetne mihi te domum comitari?
Mikä on puhelinnumeronne? – Quis est numerus tuus telephonicus?
Asutteko yksin? – Habitasne sola?
Hyvää yötä. – Molliter dormias!
Hyvää huomenta. – Salve!

Halusimme aamiaista. – Ientaculum sumere velimus.
Haluaisin keitetyn munan. – Velim ovum gallinaceum coctum.
Haluaisin paahtoleivän. – Panem tostum edere velim.
Haluaisin pekonia. – Lardum habere velim.
Onko teillä kaurapuuroa ja maitoa? – Habetisne pultem avenae cum lacte?

Keskuslämmitys ei toimi huoneessani. – Conclave meum calefactione caret.
Kuumaa vettä ei tule. – Aquam calidam non habeo.
Haluaisin tavata johtajan. – Velim directorem convenire.

Saanko laskun? – Velim rationem nummariam habere.
Meillä on kova kiire. – Nobis festinandum est.
Olemme nauttineet kovasti oleskelustamme. – Hic magna cum delectatione mansimus.

Yksi hyvien tapojen merkki on riitelyn välttäminen ja pyrkimys löytää konfliktien ratkaisuun muita tapoja. Tämä tulkitaan usein väärin niin, että vaikeista asioista ei saisi puhua ollenkaan. Tämä on virhe, kyllä ihmiselämän solmut pitää ratkaista pikimmiten, etteivät ne jää hiertämään sielua kuin hiekansiru simpukkaa.

Ehkä pyrkimys riitojen välttämiseen on aiheuttanut sen, että suoraan puhumisesta käytettävät ilmaukset menevät monilta sekaisin. Kuten nyt heinäkuisessa Ykkösaamussa, joka pohti haastateltavan kanssa ns. vaalirahasotkua. Haastateltava toivoi seuraavaa:

(...) Toivon, että vihdoin muutkin puolueet nostaisivat luurangon pöydälle.

Tiedotusvälineiden vaalirahoituskiihkoon väsynyt kuulija havahtuu toivomuksen äärellä hereille. Haastateltavalta eivät ole menneet sekaisin puurot ja vellit vaan kissan nostaminen pöydälle ja luuranko kaapissa. Siis se, että ikävistäkin asioista puhuttaisiin suoraan ja se, että epämiellyttäviä asioita piilotellaan salassa julkisuudelta.

Kuulija-ilmiantajamme Marjatta kommentoi lausahdusta, että ”no sehän lopettaisi vallitsevan epäilyttävän hiljaisuuden!” Aristoteleen kantapääkään ei usko, että tiedotusvälineet lopettavat moraalinvalvontaansa vaalirahojen äärellä ennen kuin saa ns. poliittisen ruumiin, mutta ei tämänkään asian vuoksi tarvitsisi fraasirikolliseksi alentua.

Niinpä tuomitsemme luurangon pöydälle nostajan itse nostamaan kissan hännän kaappiin ja piilottelemaan sitä siellä kolme kuukautta.

Marjatta taas saa nostaa pöydälle viikon kirjapalkinnon nimeltään Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata, olkaa hyvä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Immensuraabeli. Alibi. Novelli. Useimmat tietävät, mistä näissä mittaamatonta, muualla olemisen todistetta ja keskitetysti esitettyä kirjallista kertomusta tarkoittavissa sanoissa on kysymys: ne ovat sivistyssanoja, joiden merkityksiä esitellään sivistyssanakirjassa.

Näille sanoille on yhteistä se, että ne juontuvat erilaisista vieraista kielistä. Tyypillisesti sivistyssana juontuu kreikasta, latinasta, ranskasta, saksasta, englannista tai ruotsista. Mutta miksi nämä sanat ovat sivistyssanoja, mitä sivistynyttä niissä on? Kielitaito on sivistystä – eli koulutuksen ja kasvatuksen tulosta, kuten sanan sivistys käyttöönottaja Reinhold von Becker sanan määritteli 1822 – mutta sivistyssanojen mekaaninen osaaminen ei ole kielitaitoa. Missään muussa kielessä muualta lainattuja sanoja ei kutsuta sivistyssanoiksi, esimerkiksi englannissa sivistyssana on international word eli kansainvälinen sana. Ovatko suomenkielen sanat siis vähemmän sivistyneitä kuin noiden edellä mainittujen sivistyskielien sanat?

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Taru Kolehmainen valottaa sivistyssana-nimitystä sivistyssanakirjojen nimiä seuraamalla. Vuonna 1920 ilmestyi M. Airilan ja K. Cannelinin toimittama Vierasperäiset sanat. Viisi vuotta myöhemmin A. E. Salmelainen antoi sanakirjalleen nimeksi Kansainväliset kulttuurisanat. Mutta 1924 Otava julkaisi Sivistyssanakirjan ensimmäisen painoksen, ja tämä nimi on säilynyt nykypäiviin saakka.

Kolehmainen muistelee, miten Nykysuomen sanakirjan yhteyteen toimitetun sivistyssanakirjan nimestä väännettiin 1970-luvun alussa kättä. Toimituskuntaan kuulunut Jouko Vesikansa olisi halunnut sivistyssanan tilalle vierassanan, mutta muu toimitus vieroksui nimitystä. Myös kustantaja WSOY halusi ilmeisesti pelata varman päälle ja säilyttää nimessä tavallisemman – ehkä jopa myyvemmän – sanan. Nimeksi tuli siis Nykysuomen sivistyssanakirja ja kirjan alkusanat alkavat näin: "Tämä kirja esittelee nykysuomen kansainvälisiä vierasperäisiä sanoja, joita jokapäiväisessä puheessa kutsutaan sivistyssanoiksi."

Ottakaamme siis opiksi sanakirjan tekijöiltä 40 vuoden takaa, luopukaamme ajattelusta, että muista kielistä tulleet sanat olisivat jotenkin sivistyneempiä kuin omat sanamme ja vaihtakaamme sivistyssanat vierassanoihin – mitä akuutimmin, sen nonchalantimpaa!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Jos jotenkin pitäisi tiivistää viime ajat vallinneen taantuman vaikutukset tiedotusvälineisiin, irtisanomisten ja lomautusten ohella näkyvin ilmiö on estoton ja ilkamoiva lamaan liittyvien kielikuvien käyttö. Painomusteen seasta oikein aistii otsikkonikkareiden riemun, kun he ovat voineet revitellä otsikoissa leikkauksilla, sukeltamisilla ja sanojen lasku ja laskea eri merkityksillä.

Kauppalehden heinäkuinen otsikko noudattaa tätä linjaa, joka ei anna talousvaikeuksien pilata verbaalisen keksimisen iloa:

Finnairilla siipi maassa.

Nimimerkki Siivetönnä toivoo lähettämässä kirjeessään, että ”lentoliikenteen vaikeuksien ei toivoisi johtavan turvallisuuden heikkenemiseen”. Aristoteleen kantapää toivoo samaa ja lisää, että toivottavasti otsikkoviikareilla pysyy hyvä maku keskellä suuta silloinkin, kun kilpailuympäristö koventuu omalla työpaikalla.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on yksi tutkituimpia kirjojamme. Vuosien varrella on tutkittu sen sanastoa, sen kuvaamaa talonpoikaista etelä-hämäläistä elämää ja onpa selvitetty kirjan orgaanisia ihmisen ääniä kuvaavia onomatopoeettisia verbejä sekä niiden unkarinkielisiä käännöksiä. Alexis Stenvallin lyhyeksi jäänyt elämäkin tunnetaan – jollei nyt tunnin tarkkuudella, niin lähes viikon ja joiltain osin jopa päivän tarkkuudella. Mutta yhteen asiaan ei vastausta löydy: miksi seitsemän veljeksen veljeksiä on juuri seitsemän?

Seitsemää pidetään täydellisyyden lukuna ja se esiintyy monissa uskonnollisissa ja mystisissä järjestelmissä. Pohjois-Amerikan intiaaneilta tunnetaan myytti seitsemästä veljeksestä, jotka olivat taivaan jumalia. Vanhin heistä oli ukkosen jumala ja myös vahvin heistä. Näitä voimia pelätessään muut kuusi veljestä kehittivät salajuonen, jolla vanhin veljeksistä saatiin houkuteltua kaukaiselle saarelle. Ja siellä hän jyrisee yhä.

Intialaisessa mytologiassa kauppias Bolandalla ja hänen vaimollaan Yasavatilla oli seitsemän poikaa, jotka uhrasivat Buddhalle päästäkseen jumaliksi. Kreikkalaisessa mytologiassa auringon jumala Helioksella ja Rhodoksella oli seitsemän poikaa. Katolisessa pyhimyskalenterissa on maininta seitsemästä veljeksestä, mutta kyseessä on vain sattumalta samalle päivälle osuneiden seitsemän marttyyrin niputus, ei oikea veljessarja.

Raamatusta löytyy seitsemän luomisen päivää, Kainin seitsenkertainen kosto, Nooan arkin seitsemän paria jokaista eläintä, seitsemän lihavaa ja seitsemän laihaa lehmää, seitsemän karitsaa, seitsemän pasuunaa, seitsemän enkeliä ja vihdoin myös seitsemän veljestä. Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa fariseukset tenttaavat Jeesusta ylösnousemuksesta ja yksi kysymyksistä liittyy seitsemään veljekseen, jotka kaikki ovat vuorollaan naimisissa saman naisen kanssa. Tässä alkaa jo olla aistittavissa tuttua impivaaralaista Venlan haikailun kaikua, mutta kyse on vain viittauksesta, joten ei tässäkään ole sen kummempaa syvyyttä.

Myös muussa kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa seitsemän veljestä on tuttu jengi. J.R.R. Tolkienin Tarussa Sormusten herrassa haltijoilla Fëanor and Nerdanel on seitsemän poikaa. Elokuvaohjaaja John Woo on luonut modernin toimintasarjakuvan nimeltä Seven Brothers. Ja 1950-luvun Hollywood-musikaali Seven Brides for Seven Brothers etsi seitsemää morsianta seitsemälle tukkilaisveljekselle, ja se on rankattu maailman 21:ksi parhaaksi musikaalielokuvaksi.

Seitsemän veljestä on siis tarunhohtoinen nippu, mutta aivan erikoisen vahva maine on seitsemännen pojan seitsemännellä pojalla. Hän on kansanuskomuksissa ja okkultismissa myyttisten hahmojen hahmo, joka osaa lukea ajatuksia, ennustaa sateen, herättää kuolleista ja parantaa sairaita, kuten bluesmies Willie Dixon luettelee kappaleessaan The Seventh Son.

Mikään näistä ei tarjoa suoranaista johtolankaan Seitsemän veljeksen määrään, muuten kuin että seitsemän on klassinen ja harmoninen luku. Unohdetaan siis myytit ja uskomukset ja sukelletaan Aleksis Kiven realistiseen talonpoikaismaailmaan teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurmeen kanssa.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus törmäämme sellaiseen tilanteeseen, että vaikka omassa äidinkielessämme on tuhansia ja taas tuhansia eri sanoja, joku katsoo parhaaksi laittaa peräkkäin kaksi samaa sanaa. Kuulija-ilmiantajamme Nimetön lähetti meille seuraavan tyrmistyttävän esimerkin tästä hämmentävästä ilmiöstä heinäkuun lopun Metro-lehdestä:

Tapahtumahetkellä paikalla oli suurehko joukko muitakin nuoria nuoria, mutta mieskaksikon lisäksi muiden ei epäillä osallistuneen pahoinpitelyyn.

Kuulitte aivan oikein, paikalla oli nuoria nuoria. Lukija putoaa rivit luettuaan tuolilta järkytyksestä ja lukee sieltä kohdan uudelleen. Onko kirjoittaja tässä todellakin halunnut kertoa, minkä ikäisiä paikalla olleet nuoret ovat ja päätynyt kertomaan lukijoille, että nuoret olivat nuoria? Vai onko kyseessä viimeaikoina yleistynyt ns. lastenkielestä lainattu tapa korostaa asioita toistamalla, kuten esimerkiksi tapauksissa: ”vietän lomalomaa” erotuksena sairaslomasta ja ”meillä on autoauto” erotuksena leikkiautosta?

Kummassakin tapauksessa Aristoteleen kantapään fraasirikostuomarin nuija heilahtaa ja kopauttaa turhan toistelijalle oikean rangaistusrangaistuksen: kirjoittajan on toistettava lausetta ”turha toistaminen on turhaa toistamista” kammottavat kaksi kertaa! Kuulija-ilmiantajamme taas saa kourallisen uutta uljasta tietokirjallisuutta nimeltään Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata, ja hokee lopun päivää: "voiko tämä olla totta, voiko tämä olla totta"!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on sikäli poikkeuksellinen kansakunnan kaapin päälle nostettu kirja, että suhteellisen moni tavallinen kirjastonkuluttajakin on sen innolla lukenut. Moni muu merkkiteos kun on kansallinen klassikko vain kulttuurieliitin mielestä, ilman että kirjoja lukeva kansa jaksaisi sitä läpi kahlata.

Niinpä Seitsemän veljeksen lainaukset ovat varsin yleisiä puhekielessämme. Nyt tartumme yhteen tällaiseen sitaattiin ja annamme kielimieslegenda Terho Itkosen selittää, mistä on kyse. Lainaus on tämä Juhanin repliikki:

Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin pakana.

Loiskiva sydän, sepä on hieno kielikuva, ajattelee nykysuomalainen lukija. Mutta nyt olemme joutuneet keskelle sellaista läpeensä tutkittua aihetta kuin Nurmijärven Palojoen murresanasto Aleksis Kiven tuotannossa. Kielimies E. A. Saarimaa kävi jo vuonna 1910 tutkimassa asiaa paikanpäällä ja selvitti Kiven nurmijärveläisyyksiä tuhatsivuisessa mutta keskeneräiseksi jääneessä Aleksis Kiven sanakirjassaan. Saarimaa löysi Kiven teksteistä kymmeniä nurmijärveläisiä murresanoja ja Terho Itkonen on löytänyt niitä myöhemmin sen verran lisää, että arvioi niiden määrän vajaaksi pariksi tuhanneksi.

Loiskia on yksi näistä sanoista, Nurmijärvellä se on merkinnyt hyppimistä. Hyppivä eli pomppiva sydän onkin jo tutumpi kielikuva. Mutta olisiko loiskivassa sydämessä silti enemmän ytyä – kyllä! Lainatkaamme siis nurmijärveläistä puheenpartta ja antakaamme sydämemme loiskia!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kirjoittaminen on jo sinänsä taitoa vaativa laji, mutta erityistä taitoa vaatii se, että osaa valita kirjoittamaansa tekstiin sellaiset sanat kuin aihe vaatii, miten uida aiheen sisään sanavalinnoilla.

Otetaan nyt esimerkiksi nuori yhdysvaltalainen taiteilija Britney Spears. Kohta 30 vuotta täyttävä lapsitähti tunnetaan vähäpukeisista kuvistaan, vihjailevista lauluistaan, huumeongelmastaan, juhlimisestaan ilman pöksyjä ja siitä, että hänellä on oikeuden lupa tavata kahta lastaan kolmasti viikossa. Sanalla sanoen, Britney Spears on itsenäisen nuoren naisen nykyaikainen roolimalli, Brave New Girl.

Miten kirjoittaa vaikkapa neiti Spearsin Circus-kiertueen Suomen konsertista niin, että lukija on heti mukana Britneyn maailmankuvassa ja elämäntavassa? Ilta-Sanomien tekstitaiturit ratkaisivat asian heinäkuussa suvereenisti:

No voi plääh! Britney Spears ei jääkään Suomeen!

Kyllä: No voi plääh! Siinä se on! Onhan yksi Britneyn upeista levyistä nimeltään Oops!... I Did It Again, eli suomeksi jotakuinkin: Hupsista!... Tein sen taas. Plääh sopii tähän verbaaliseen linjaan kuin nenä päähän! Näin huomaamme taas, että joskus yksi sana kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa, joiden julkaisusta taiteilija Spears haluaa muuten päättää itse!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vietämme jälleen Kalevalan juhlavuotta, tänä vuonna tulee kuluneeksi 160 vuotta eepoksen ensi-ilmestymisestä. Vaikka teos on vahvasti tekijänsä Elias Lönnrotin käsialaa, se perustuu hänen ja muiden perinteenkerääjien eri puolilta keräämiin kansanrunoihin ja näin runoelma sisältää aimo annoksen runonlaulajien suullista perinnettä.

Tällä tavalla Kalevala välittääviestejä menneisyydestä. Se koostuu tarinoista, joita ihmiset sukupolvi toisensa jälkeen on kertonut toisilleen, ja niiden kertomiseen on todennäköisesti ollut jokin muukin syy kuin pelkkä viihdyttäminen tai sanataide sinänsä. Koska Lönnrot on lajitellut ja sommitellut tarinoita toisiinsa niin, että ne muodostaisivat yhtenäisen eepoksen, emme voi olla aivan varmoja tarinoiden sanomasta. Mutta kaikki kansat kaikkialla maailmassa ovat kertoneet suullisesti seuraaville sukupolville luonnonlakeja, maailmanselityksiä, yhteisön moraalisääntöjä, soveliaita käyttäytymisohjeita ynnä muuta elämän tiellä opittua erilaisten tarinoiden muodossa, joten miksi suomalaiset runonlaulajat olisivat tehneet tässä poikkeusta.

Suullisuus selittää paljon Kalevalan runojen muodosta. Nyt paperilta luettuna Kalevala vaikuttaa jopa hankalalta luettavalta, mutta runomitta, alkusoinnut ja toistot palvelevat erinomaisesti runojen oppimista ääneen luettuna. Vanhoina aikoina yhteisön tärkeiden asioiden oppiminen onkin ollut varsin toisenlaista kuin nykyään. Tätä voi jokainen kokeilla ja pyytää, että ystävä opettaisi hänelle vaikka Kalevalan ensimmäisen luvun lausumalla.

Kalevalan vaikeudesta osa hälvenee kätevästi ääneen luettuna. Kovaankaan ääneen karjuminen ei kuitenkaan selvitä lukijalle monien sanojen merkitystä. Kuuluisin on tietysti sampo, jolle on esitetty kymmeniä selityksiä. Mutta jo kahdennellatoista rivillä törmäämme sanaan kasvinkumppali. Ei siis kumppani vaan kumppali. Entä mikä on 64:nnen rivin Kimmo? Siellähän kertoja luettelee, että

”viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia”.

Niitä löytyy mm.

“mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan keralla”.

Ja mikä on sommelo, jolle kertoja nuo sanat kerää:

“Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle”.

Sanat ovat tuttuja, mutta niitä käytetään hassussa yhteydessä. Kehyskertomuksen etenemistä saattaa seurata yksittäisten sanojen merkitystä tietämättäkin, mutta melkoisesti oudot sanat hidastavat lukemisen ymmärtämistä. Kalevalasta on toisaalta tehty ansiokas selkokielinenkin versio, mutta siinä runon rytmi ei taas ole yhtä kiehtova kuin alkuperäisessä.

Kielimies ja erilaisia sanakirjoja ennenkin laatinut Raimo Jussila julkaisi alkuvuodesta teoksen, jota tuhannet Kalevalan lukijat meitä ennenkin ovat varmasti kaivanneet. Se on nimeltään Kalevalan sanakirja ja se kertoo mm, että kasvinkumppali on yhdessä kasvanut henkilö, Kimmo on lehmän nimi (!) ja sommelo on tuohikerä.

Nyt kysymme, mitä Raimo Jussila itse oppi Kalevalasta sanakirjaa tehdessään.
– – –
aristoteles(at)yle.fi