Pilkkusäännöt ovat ikuinen tuskailun, elämän mittaisen uudelleenoppimisen ja vanhojen asioiden uudelleenlöytämisen ilon aihe meille äidinkielen käyttäjille. Ja niin kuin päälauseissa, alisteisissa sivulauseissa ja pronominiviidakossa ei olisi tarpeeksi, pilkut aiheuttavat huolia myös numeroiden yhteydessä. Kuten kuulijanimimerkkimme ”Ihan väärässäkö olen?” kirjoittaa:

Olen oppinut, että desimaaliluvuissa on pilkku. Nykyisin kuulee ja näkee hyvin usein käytettävän pistettä. Onko käytäntöön tullut uusi ohje, jota en ole huomannut. Entä mikä on desimaalinolla? Helsingin Sanomat vertasi viime vuoden lopulla Pääministeri-elokuvaa ja brittien tekemää elokuvaa Margaret Thatcherista näin: "Brittien budjetit ovat muutamaa desimaalinollaa isompia kuin suomalaisten."

Rakas nimimerkki ”Ihan väärässäkö olen?”. Nimimerkkisi on väärässä, sinä et. SI-järjestelmän mukaan desimaalit erotetaan joko pisteellä tai pilkulla. Euroopassa luvuissa käytetään pilkkua. Pisteen käyttäminen desimaaliluvuissa on anglo-amerikkalainen tapa, jota meillä noudattavat vain jotkut harvat transatlanttisuusinnon hairahduttamat poloiset koettaessaan saada luvuistaan NATO-yhteensopivia. Suomalaisiin lukuihin kuuluu pilkku, aivan niin kuin sauna kuuluu vihtomiseen.

Desimaalinolla taas on vihoviimeinen mukamatemaattinen keksintö, jonka kirjoittaja on ilmeisesti joku numeroista piittaamaton äärihumanisti, jonka Aristoteleen kantapään pilkunviilausosasto määrääkin heti jatkamaan lukujaan lukujen parissa!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Terveydenhuollossa kuohuu. Omalääkärikokeilun lisäksi olemme saaneet todistaa yllättävää valelääkärikokeilua. Lääketieteellisistä kokeista tunnemme termin lumelääke, mutta lumelääkäreistä ei sentään näiden pseudolekurien kohdalla ole puhuttu.

Ystävämme Johanna on ollut oikea lääkäri jo vuodesta 2004. Hän lähestyi meitä kielenhoidollisissa merkeissä:

Ihmetyttää, miksi on pitänyt keksiä ihan uusi sana kuvaamaan huijareita, jotka ovat harjoittaneet lääkärin tointa ilman asianmukaista pätevyyttä.
Puoskareita on ollut maailman sivu - eikö olisi syytä palauttaa tämä mainio sana takaisin käyttöön?

Johannan diagnoosi on aivan oikea, puoskareitahan nuo potilaittensa hengillä leikkineet valhesäkit ovat! Vaihdetaan siis valelääkärit puoskareihin ja jos tämä ei tehoa, niin tulkaa parin viikon kuluttua uudestaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tänään aloitamme juhlimalla sitä, että meidän vanhojen sananlaskujen ystävien pelimme ei vielä ole menetetty! Vielä elää vanha viisaus, vaikka välillä tuntuukin, että sen on korvannut nuori tyhmyys ja ironiset muunnelmat.

Mehän tiedämme perinteisen suomalaisen sanonnan pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, joka on tunnettu kaikkialla maailmassa muinaista Persiaa myöten. Sanonta kuvaa sitä, miten se, joka sanoo toista hulluksi on itse hullu, kuten toinen sanonta sanoo.

Sanonnat ovat vanhoja, mutta ilmiö ei ole kadonnut mihinkään. Tammikuun lopulla saatoimme lukea Helsingin Sanomista, näin:

Googlen pata soimaa Kiinan kattilaa.

Voiko sattuvammin sananvapauskeskustelua kuvata! Miten hienoa, että meillä täällä Suomessa sentään on sanan- ja sananparrenvapaus!
– – –
aristotyeles(at)yle.fi

Howdy pardners! Tänään lähdemme rapakon eli Atlantin valtameren yli jenkkeihin eli Amerikkaan eli Yhdysvaltoihin. Jenkkilä on millekään Pohjois-Amerikan osalle harhaanjohtava nimi, koska se viittaa lähinnä Yhdysvaltojen koillisosiin. Yhdysvallat viittaa liittovaltion olemukseen, mutta mistä tulee sana Amerikka? Markku Henriksson on Amerikkojen tutkimuksen tutkijakoulun johtaja ja hän on tutkinut luonnollisesti myös Amerikan nimiä. Maanosan nimen historia ei hänen mukaansa olekaan aivan yksiselitteinen juttu.

Vanhin Amerikan etymologia lähtee liikkeelle firenzeläiskauppias Amerigo Vespuccista, joka omien sanojensa mukaan oli mukana Kristoffer Kolumbuksen kolmannella matkalla 1493 ja omin päin nykyisen Brasilian rannikolla 1497. Vaikka monet epäilevät näitä tarinoita, saksalainen kartantekijä Martin Waldseemüller ilmeisesti uskoi Vespuccia ja kirjoitti vuoden 1507 karttaansa maininnan maasta, ”jonka oli löytänyt Americus”.

Kuusi vuotta myöhemmin kartanpiirtäjä oli jo muuttanut mieltään ja Etelä-Amerikan kohdalla luki “Mundus Novus”, uusi maailma. Mielenmuutos oli kuitenkin myöhäistä, ensimmäisen kartan suosio levitti nimeä muihinkin karttoihin ja näin maanosan nimi vakiintui Amerikaksi.

Mutta yleensähän paikat nimetään sukunimien mukaan, ei etunimien mukaan. Amerikan eurooppalaisen asuttamisen alkuvaiheista löytyykin yksi sopiva sukunimi: Richard Amerike oli bristolilainen seriffi, joka oli yksi John Cabot –nimisen löytöretkeilijän vuonna 1497 tapahtuneen Amerikan-matkan rahoittajista.

Kolmas vaihtoehto on se, että intiaanien kielellä jokin vuoristo tai muu asia oli nimeltään jotain sanaan amerikka viittaava, ja semmoinenkin mahdollisuus on, että nämä kaikki kolme teoriaa pitävät paikkansa.

Harvinaisen epäselväksi jää siis noinkin merkittävän maanosan etymologia. Näin ei voi sanoa suurimmasta osasta Pohjois-Amerikan paikkoja, monasti niiden nimet suorastaan huutavat selitystä. Ja aika usein tuo selitys löytyy Euroopasta.

Onko USA siis vain sattumanvarainen Euroopan paikannimien ja historian kuvajainen, tätä kysymme nyt Yhdysvaltain tutkimuksen McDonnell-Douglas –professori Markku Henrikssonilta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tietoyhteiskunnan harmillinen sivuvaikutus on se, että kun päähän tulvii uutta tietoa, joskus vanha tieto putoaa päästä huomaamatta pois. Näin voi käydä vaikkapa vanhalle tiedolle Sergei Prokofjevin laatimasta lastensadusta ja musiikkiteoksesta Pekka ja susi, kun aivosolukkoa altistetaan uudelle ja sinänsä tärkeälle tiedolle ilmastonmuutoksesta.

Näin kävi toimittajien ammattilehden Journalistin toimittajalle viime marraskuussa, kun hän kirjoitti seuraavasti:

Maailmanloppua kirkuvilla otsikoilla saavutetaan hyvin nopeasti Pekka ja susi -efekti. Pian lukijaa ei enää hetkauta mikään.

Toimittajalta eivät ole menneet sekaisin puurot ja vellit vaan Prokofjevit ja Aisopokset. Aisopoksen paimenpoika oli se, joka huuteli huvikseen vääriä hälytyksiä sudesta ja kun susi lopulta tuli, kukaan ei enää kiinnittänyt huutoihin huomiota. Musiikkisatu Pekka ja sudessa Pekka taas kiusasi kotieläimiä, nappasi pihapiiriin eksyneen suden kiinni köydellä ja järjesti sen elävänä eläintarhaan.

Aristoteleen kantapää heristääkin vanhaa ja viisasta sormeaan: älkää hyvät ihmiset opetelko liikaa uusia asioita, etteivät ne tuupi vanhoja asioita mäkeen!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Käytämme viestinnässä kahta merkkijärjestelmää: latinalaisia kirjaimia ja arabialaisia numeroita. Koska kirjaimet ovat aina epätarkempia kuin numerot, meillä on joskus halu lainata numeroiden maailmasta ja matematiikasta tarkkuutta lisääviä elementtejä.

Tämän on huomannut ystävämme matematiikan emerituslehtori Heikki:

Minua häiritsee sanonnan "mahdoton yhtälö" käyttäminen sellaisissa yhteyksissä, joihin ei matemaattinen käsite yhtälö millään tavalla liity. Juuri äsken uutisissakin sanottiin, että ”Haitissa potilaiden hoito on mahdoton yhtälö”. Matematiikassa ei ole mahdottomia yhtälöitä, on vain ratkeavia ja ratkeamattomia yhtälöitä.

Näistä esioletuksista saamme aikaan seuraavanlaisen helpon kaavan:

Jos asiayhteys x ei liity mitenkään matematiikkaan, älä käytä sen yhteydessä yhtälöä y.

MOT – mikä oli todistettava!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Urheilu on sen verran fyysistä hommaa, että omiin pikkuhaavereihinsa tottuneiden tavallisten ihmisten on mahdoton kuvitella sportin harrastamisesta aiheutuneita vammoja.

Otetaan nyt vaikkapa Raimo Summasen viime syksynä valmentaman sveitsiläisen jääkiekkoseuran menestyksestä kertonut urheilu-uutinen viime joulukuisesta Helsingin Sanomista. Se valaisee hiukan, millaisten vammojen kanssa urheilun ammattilaiset joutuvat päivittäin tekemisiin:

Summanen hoiti pukukoppitulehdusta huudolla ja henkilökohtaisuuksiin menevällä kritiikillä.

Suomalaisvalmentajan tapaa parantaa pukukoppitulehdusta ei ilmeisesti Sveitsissä arvostettu, koska Summaselle annettiin lopputili.

Tästä opimmekin, että tulehduksen hoidossa ensiarvoisen tärkeää on puhdistaa ilmaa, vaati se sitten koviakin sanoja tai jopa perusteellista tuuletusta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tänä vuonna muistelemme Runebergin päivän kunniaksi sitä, kun kerran istuin Tampereen Pispalassa sijaitsevan Rajaportin yleisen saunan edustalla perjantai-iltana. Saunasta poistui paikallinen punaposkinen saunamajuri ja kysyi haastavasti: tiedätkö mitä Molotov on suomeksi? En tiennyt, oikea vastaus oli vasara. Tästä mies innostui lisää ja kysyi naama saunomisesta höyryten: mitä on suomeksi Stalin? Tämän tiesin, se on suomeksi tietenkin teräs.

Vanha neuvostoliittolainen diktaattori Stalin on siis suomalaisen kirjallisen sankarin Vänrikki Stålin kaima, tarkoittaahan myös ruotsin sana stål terästä.
Samaa sukunimikaimojen sarjaa edustaa jääkärikapteeni ja kirjailija Jalmari Karan käyttämä nimimerkki Kapteeni Teräs, mutta onko se viittaus vänrikki Ståliin, jää arvailujen varaan.

Sen sijaan Vänrikki Stålin rivien vaikutukset kieleemme ovat yhä koko ajan kuultavissa. Ihmiset, jotka eivät välttämättä ole konsanaan Vänrikkiään lukeneet, saattavat päivittäin lainata jotain kielemme fraseologisesta aarrearkusta ammentamaansa Vänrikki-sitaattia.

Mitä nuo Vänrikin kuuluisimmat lentävät lauseet ovat? Kuka ne sanoo, missä tilanteessa? Lainataanko niitä oikein? Onko ne edes käännetty suomeksi oikein? Professori Teivas Oksala on urakoinut Runeberginsä kanssa innokkaasti. Hän on suomentanut pari vuotta sitten ilmestyneen Vänrikin lisäksi Hirvenhiihtäjät, Fjalarin, Hannan sekä Idyllejä ja epigrammeja, kaikki kaksikielisinä julkaisuina ja tutkinut mm. Runebergin suhdetta antiikkiin ja klassiseen perintöön. Kysytään häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tiedotusvälineiden mahdista on puhuttu viime vuosina paljon. Etenkin poliitikot ovat joutuneet toimittajien erityisen huomion kohteeksi. Toimittajat ovat alkaneet pitää kaikkia poliitikkoja lähtökohtaisesti korruptoituneina ennen kuin he todistavat lahjomattomuutensa, ja tämäkin todistus viedään käräjille.

Vallanpitäjien tarkkailu on vanha ja arvokas lehdistön tehtävä, joka on olennainen osa demokratiaa. Puhutaan vallan vahtikoirasta. Esimerkiksi Journalisti-lehti kirjoitti viime vuoden lopulla siitä, miten:

Vallan vahtikoira voi oikein hyvin.

Mutta hetkinen, ketä vallan vahtikoira vahtii? Jos herra Virtasella on vahtikoira, puhutaan Virtasen vahtikoirasta, jonka tehtävä on pitää herra Virtasen tontilta vieraat pois eikä suinkaan vahtia herra Virtasen toimia. Niinpä vallan vahtikoira on sellainen, joka takaa vallanpitäjille rauhallisen yöunen pitämällä tunkeilijat kaukana.

Aristoteleen kantapään fraasirikosministeri vaatii vallan vahtikoira –termin siis kiinnipidettäväksi rankkurin uhalla!

Jollei sitten siitä juuri ole kysymys: jospa toimittajien paljastukset sittenkin ovat vain hämäystä sille, että oikeat rötösherrat saattavat hallita meitä konnamaisesti? Tästä pitäisi tehdä juttu...
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan ja tänään todistamme erästä käytännön esimerkkiä, joka vahvistaa tuon upean sanonnan paikkansapitävyyttä. Aristoteleen kantapää saa laadukkailta kuulijoiltaan postia joka kerran, kun ohjelmassa käytetään sanaa suureellinen. Aina joku tarkkakorva muistaa muistuttaa, että oikea muoto on suurellinen, kahdella e-kirjaimella suureellinen viittaa fysiikan suureisiin.

Ja aivan oikein, näinhän sanakirja sanoo. Mutta onneksi Aristoteleen kantapään pompöösi kielikorva ei ole suureellisensa kanssa yksin. Samaa mieltä on kielikorvan kotiväki.

Ja kun teemme modernin pikaäänestyksen internetin Google-hakurobotin avulla, muoto suureellinen voittaa 7 130 maininnalla suurellisen 2 570 osumaa vastaan. Kiinnostavaa on se, että hakukoneyhtiön käännösrobotin mielestä kummallakin muodolla on oma englanninkielinen vastineensa: suurellinen on pretentious ja suureellinen grandiose, kumpikin jotakuinkin samaa liioittelevuutta merkitseviä englannin sanoja.

Tilanne on tuttu: kielitoimiston korrekti muoto vastaan enemmistön käyttämä väärä muoto. Salomonin tuomio olkoon siis: välttäkäämme pompöösiä loistokkuutta ja harrastakaamme vaatimattomuutta, niin emme mene metsään!
– – –
aristoteles(at)yle.fi