Kuten tiedämme, totuus on usein tarua ihmeellisempi. Joskus kuitenkin tapahtuu niin harvinaisesti, että totuus on täsmälleen yhtä ihmeellinen kuin taru.

Näin kävi Ilta-Sanomien mukaan joulukuisessa Kuusamossa. Lehden mukaan kuusamolainen perhe oli palannut viikonlopun riennoista kotiin sunnuntain vastaisena yönä ja löytänyt makuuhuoneen sängystä nukkumasta vieraan miehen. Ilta-Sanomat otsikoi tarunhohtoisesti:

Humalainen teki "kultakutrit" Kuusamossa.

Aivan, kuten muistamme, Kultakutri-sadun päähenkilö kultakutri eksyi metsässä, meni nälissään ja väsyneenä karhujen taloon ja kävi nukkumaan syötyään puuroa. Samalla kun ihailemme iltapäivälehden satumaista ilmausta, toivokaamme, että kultakutrien tekemisestä ei tule humalaisten miesten uutta muotivillitystä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kuulijamme Jussi Helsingistä on kiinnittänyt huomionsa kiinnostavaan arkielämän ristiriitaan. Miksi kotiin kutsutaan vieraita, kun taas baarissa käydään tapaamassa tuttuja?

Totuushan on aivan toisenlainen. Emme kutsu kotiimme iltaa viettämään aivan keitä tahansa, heidän on oltava paljon tutumpia kuin ne ystävämme, joiden tapaamiseen puolueeton baarin ilmapiiri on paras vaihtoehto. Baarissa seuraa voi vaihtaa mutkattomasti, kun keskustelu tuttavan kanssa on käyty. Kun kutsumme ihmisiä kotiin, sitoudumme nauttimaan heidän seurastaan koko illan ja oletamme, että he nauttivat meidän seurastamme yhtä kauan.

Yksi ratkaisu Jussin ongelmaan sisältyy sanaan vieras. Suomen kielessä sana tarkoittaa sekä kutsuttua vierasta että tuntematonta vierasta. Ruotsissa kutsutaan gäster tai inbjuden ja tuntematon taas on främmande. Suomen kielessä vieras tulee vieressä olemisesta, joka tavallaan viittaa tuttuuteen, mutta vielä vahvemmin vieraan vieressä olo viittaa sivullisuuteen. Suomessa vieraiden vieraus ilmeisesti kertoo siitä, että tuttuja ja ystäviä ei ole tarvinnut kutsua vieraaksi, koska he ovat tulleet käymään muutenkin.

Aristoteleen kantapään sitaattivinkki ei usko voivansa muuttaa yhden vanhan ja keskeisen sanan merkitystä muuksi, mutta voimme kehottaa kuulijoita jättämään väliin baari-illan sekä siihen kuuluvan puolitutuille karjumisen tympeän musiikin ylitse ja sen sijaan kutsumaan viikonloppuna kotiin vieraaksi muutamia tuttuja, ja viettämään heidän kanssaan rattoisan illan!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Vaikka ihminen pyrkii monin tavoin hallitsemaan elämäänsä, kahteen perusasiaan meillä ei ole valtaa: emme voi valita vanhempiamme emmekä nimeämme. Toisissa ammateissa halu määritellä oma minä on kuitenkin niin suuri, että niiden harjoittajat pitävät vanhempansa, mutta ottavat käyttöön uuden nimen.

Meille kaikille on tuttua se, miten kevyen musiikin taiteilijat pyrkivät tehostamaan taiteellista profiiliaan valitsemalla niin sanotun taiteilijanimen. Taiska on oikeasti Hannele Kauppinen, omaa sukua Suominen. Hector on oikeasti Heikki Harma.

Myös näyttelijöiden keskuudessa on tavallista omaksua napakka omaan tyyliin sopiva nimi, etenkin jos oma nimi on liian tavallinen tai hankala omasta tai agentin mielestä. Norma Jean ei kelvannut filmimaailmalle, mutta Marilyn Monroe kelpasi. Marion Morrison taas pyrki olemaan elokuvarooleissaan tyly tyyppi, mutta tajusi nimensä olevan siihen hommaan liian pehmo ja niinpä me ja miljoonat muut pidämme John Waynea machon karjapaimenen perikuvana.

Salanimellä on alkuperänsä toisaalta uskoontuloon liittyvässä uudelleen kastamisessa — nyrkkeilijä Cassius Claysta tuli muslimina Muhammed Ali — ja ranskan armeijan vanhassa, 1700-luvulla alkaneessa käytännössä antaa värvätylle sotilaalle sotanimi, nom de guerre. Sotilaiden sukunimi annettiin ainakin osittain joukko-osastojen mukaan, jotta heidän tunnistamisensa ja sijoittamisensa olisi helpompaa. Siviiliin päästyään sotilaat veivät nimen monasti mukanaan ja ne siirtyivät heidän vaimoilleen ja lapsilleen.

Myöhemmin sotanimestä on ollut hyötyä etenkin monen sortin maanalaisille armeijoille. Peitenimellä on hämätty valtaapitäviä, turvattu oma henkilöllisyys, suojeltu sukulaisia ja luotu oman asian ympärille mystifioivaa sädekehää. Jo Robin Hood oli pseudonyymi, oikeaksi nimeksi veikkaillaan 1200-luvulla eläneitä Robert Fitzoothia tai Robert of Locksleyta. Toisessa maailmansodassa taas saksalainen Herbert Ernst Karl Frahm pakeni Norjaan ja taisteli siellä natseja vastaan nimellä Willy Brandt. Myöhemmin koko Eurooppa oppi tuntemaan hänet Länsi-Saksan liittokanslerina nimenomaan tällä sotanimellä.

Myös kirjallisuudessa salanimet ja nimimerkit ovat olleet aina yleinen käytäntö. Aivan oma lukunsa on esimerkiksi William Shakespeare, jonka epäillään olleen joko yksi henkilö, salanimi jollekulle viidestä mahdollisesta oikeasta kirjailijasta tai kaikkien heidän yhteinen salanimensä. Niinikään 1500-luvun tapaus on François Rabelais, jonka salanimi Alcofribas Nasier on tyypillinen esimerkki salanimestä, joka on anagrammi oikeasta nimestä. Salanimen Molière takana oli ristimänimi Jean-Baptiste Poquelin, absurdisti Daniil Harms oli pietarilaisen Daniil Ivanovich Yuvachevin salanimi, kun taas Eric Arthur Blair tuli tunnetuksi George Orwellina.

Monen salanimen takana on muuttoliike. Miljoonat ihmiset ovat omaksuneet uudessa kotimaassaan paikalliselta kuulostavan uuden nimen. Tämä ilmiö on monen kirjallisenkin salanimen takana. Englannissa kolmikymppisestä saakka asunut merikapteeni-kirjailija Joseph Conrad oli syntyjään puolalainen Józef Teodor Nalécz Konrad Korzeniowski ja New Yorkissa 20-luvulla siirtolaisperheeseen syntynyt Salvatore A. Lombino tuli myöhemmin tunnetuksi poliisiromaaneistaan nimellä Ed McBain.

Suomalaisillakin kirjailijoilla on aina ollut salanimiä. Kun lukee Maija Hirvosen kokoamaa järkälemäistä opusta Salanimet ja nimimerkit, ei voi kuin ihmetellä etenkin menneisyyden kirjailijoiden kymmeniä salanimiä ja nimimerkkejä. On pakko kysyä Hirvoselta, miksi, milloin ja millaisia.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kuten me nykyajan ystävät hyvin muistamme, se oli jotakuinkin 1600-luvun lopulla, kun käsitys siitä, että kaikki vanha ja klassinen ovat jäljittelemisen arvoisia, alkoi vaihtua käsitykseksi siitä, että jos jokin on uutta, sen on pakko olla hyvää. Tämä uutuudenviehätys on väkevä voima, jota ilman vaikkapa nykyaikainen kulutusyhteiskunta olisi mahdoton.

Joskus uutuuden ihannointi menee toimittajaltakin niin sanotusti överiksi. Kuulijamme Juha U. S. Petroskoista kuunteli joulukuussa Yleisradiota keskiaaltotaajuudella, kun toimittaja haastatteli Helen Gyllingiä liikalihavuusasioista. Painavan asian käsittelyn lomassa toimittaja ehätti lausumaan seuraavanlaisen kiehtovan lauserakennelman:

Se tiedetään, että Yhdysvallat laukkaa etuhännässä lihavuuden suhteen.

Kuulijamme Juha U. S. kertoo hiljentyneensä pohdiskelemaan mainitun ruumiinosan hahmoa huvittuneena. Myös Aristoteleen kantapään fraasirikostutkijat ovat viettäneet unettomia päiviä koettaessaan selvittää, mitä toimittaja on halunnut sanoa. Hevosen häntä ja sen etuosa eli etuhäntä ovat aivan ilmeisesti hevosen takaosassa, eivätkä siis edusta kovin verrattomasti tilanteessa etsittyä edistyksen sanomaa, etenkään jos hevonen laukkaa takaperin. Etunenässä laukkaaminen voisi olla jotenkin ymmärrettävää, vaikka hevosilla, jotka yleensä laukkaavat, ei nenää olekaan vaan turpa, ja etuturvassa laukkaaminen ei ole sen ymmärrettävämpi kielikuva.

Fraasirikostuomioistuimemme määrääkin toimittajan 30:ksi päiväksi hevostalleille harjaamaan poneja ja tutkimaan niiden anatomiaa ennen kuin palaa mikrofonin ääreen kehittelemään laukka-aiheisia vertauskuvia.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Vanha suomalainen sananlasku sanoo, että jokainen on oman onnensa seppä. Vaikka sananlasku sivuuttaa valitettavan kevyesti ympäristötekijät sepän ympärillä, sillä on monia kannattajia.

Toiset taas ovat valmiita takomaan uusiksi jopa länsimaista kulttuuriperinnettä. Tällaisen esimerkin meille toimitti kuulijamme Veikko joulukuisesta Mestareiden liigan jalkapalloselostuksesta TV2:ssa. Toimittaja kysyi kommentaattori Juha Maliselta, miltä tuntuu palata valmentamaan Ouluun. Malinen vastasi näin:

Kukaan ei ole seppä omalla maallaan.

On todella valitettavaa, että urheilukommentaattorit eivät lue Luukkaan evankeliumia kunnolla ennen otteluita. Luukashan kertoo, miten Jeesus aloitteli julistamistyötään kotikaupungissaan Nasaretissa. Kuulijat olivat kuitenkin epäuskoisia, jolloin messias joutui toteamaan, että totisesti, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Saman tien hän loukkasi kuulijoittensa israelilaisia kansallistunteita ja nämä olivat heittää Jeesuksen alas jyrkänteeltä, kuin todistaakseen miehen sanat oikeaksi.

Vaikka syytetyn puolustus haluaisikin korostaa Malisen version rakentavaa synteesiä oman maan ympäristötekijöiden ja oman onnen sepän geneettisen oman käden oikeuden välillä, Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin suosittelee, että luodaan tätä tarkoitusta varten ihan omat sanontansa. Ja valmentaja Maliselle lyömme kouraan keltaisen kortin epäurheilijamaisesta kielenkäytöstä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Moni kuuntelija on varmaan huomannut, miten ajan kuluminen muuttaa asioita aivan toisenlaisiksi. Jos jokin oli joskus jonkinlaista, jonkin ajan kuluttua se onkin aivan toisenlaista. Erinomainen esimerkki tästä on 28 vuotta sitten maamme kulttuuripiireissä virinnyt humoristinen joukkoliike, jonka vaatimuksena oli Keskiolut R-kioskeihin. Hankkeen oli masinoinut hilpeä kulttuurilehti Uusi Laulu ja pian siinä oli mukana laajat joukot taiteilijoita, punkkareita ja muuta hyvän vitsin ymmärtävää porukkaa.

Myös pilalehti Pahkasika oli liikkeessä mukana. Pahkiksen päätoimittaja Markku Paretskoin mukaan "Keskiolut R-kioskeihin oli vallankumouksellinen ajatus 80-luvun alussa. Se oli niin mieletön ja täysin fantasiamaailmasta kuin vain voi olla. Itse asiassa olisi niissä oloissa ollut realistisempaa vaatia sitä, että maapallon kiertosuunta muutettaisiin päinvastaiseksi."

Vaan niin siinä vaan kävi, että Maan pyörimissuunta ei muuttunut, mutta vuonna 1995 Suomi liittyi EU:hun ja alkoholilakia harmonisoitiin niin, että keskiolutta sai kioskilta. Uusi Laulu muuttui Alohaksi ja kuihtui 80-luvulla, Pahkasika lopetti ilmestymisen vuonna 2000. Nyt nuoriso tallaa kadulla kaljapullo kourassa ja mäyräkoirien pahvit ovat harmaan katukuvan ainoa väriläiskä. Sloganissa Keskiolut R-kioskeihin ei ole enää mitään hauskaa.

Viime syksynä kustantamo Johnny Kniga julkaisi jo toisen koosteen Pahkasian parhaita tarinoita massiivisena albumina. Ilmestymisen kunniaksi painatettiin t-paitoja, joiden teksti on erittäin hauska. Se kuuluu näin:

Keskiolut pois R-kioskeista!

Siinäpä kampanja, johon Aristoteleen kantapääkin voisi osallistua! Mutta tätä kaljamarssia odotellessamme voimme vain ihmetellä, miten erilaiset lauseet ovat eri aikoina hauskoja.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Luonnontieteiden tekeminen on niin tarkkaa touhua, että siihen ei aina kirjaimet riitä vaan täytyy ottaa numerot mukaan. Mutta kaikkia asioita ei luonnontieteilijäkään voi ilmaista kahden desimaalin tarkkuudella. Tämä käy konkreettisesti ilmi kuulijanimimerkkimme Abenin hätkähdyttävästä ilmiannosta.

Ylen internetsivut uutisoi viime marraskuussa 91-vuotiaan vainajan ruumiinavauksesta seuraavasti:

Tutkimuksissa yhdestä vainajasta on löydetty myös tappava määrä morfiinia. Helmikuussa kuolleen 91-vuotiaan naisen verestä analysoitu morfiinimäärä oli lähes 50-kertainen normaaliin verrattuna.

Aristoteleen kantapää yhtyy nimimerkki Abenin ihmettelyyn siitä, mikä on ihmisen veren normaali morfiinipitoisuus. Voihan olla, että patologeilla on omat keinonsa työssä jaksamisen edistämiseksi, mutta toivomme että ainakin kuulijoiden elämä tarjoaa päivittäin ilon aiheita ilman normaalia morfiiniannostakin.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Siitä lähtien kun ihminen on antanut paikoille nimiä, myös niiden välisiä reittejä ja polkuja on kutsuttu omilla nimillään. Aluksi reittien nimet olivat käytännöllisiä kuten stadionille vievä tie ja Akharnain tie. Antiikin Roomassa
tiet nimettiin aluksi niiden päätepisteen mukaan, kuten Gabinaan vievä tie Via Gabina tai tien käyttötarkoituksen mukaan, kuten suolatie, Via Salaria.

Ennen vanhaan nuorille suomalaisille opetettiin poliittisesti korrektia kielenkäyttöä sanomalla, että yksikin kirosana vielä, niin sinun suusi pestään saippualla. Menetelmät ovat muuttuneet, mutta sama henki elää yhä. Talouskeskeiselle ajallemme tyypillisesti kielellisen kasvatuksen syynä eivät nykyään ole hyvät tavat tai moraali vaan taloudelliset näkökulmat.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin ei ole kiinnostunut ihmisten uskonnollisista taipumuksista tai suuntauksista. Niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä ollut, heillä on ollut myös jonkinlaisia uskontoja, joten uskominen johonkin uskontoon kuuluu ihmisyyteen vahvasti.