Tämän viikon sitaattivinkki tulee 80-vuotiaan Agnesin äidiltä. Agnes on yksi vanhuksista, joita Fredrik Colting, Carl-Johan Gadd ja Karin Davidson haastattelivat hauskaan kirjaseensa nimeltään Elä, kuolet kumminkin, joka on hiljattain ilmestynyt suomeksi.

Kirjassa on paljon viisaita ajatuksia kypsiltä ihmisiltä, vaikka opusta hiukan häiritseekin eksotisoiva ja hiukan huvittunut asenne vanhojen ihmisten puheita kohtaan. Nyt emme kuitenkaan välitä siitä vaan lainaamme Agnesin äidin ajatusta kuolemisesta. Agnes kertoo:

Äidilläni on ihana elämänasenne mitä tulee kuolemaan. Aina kun joku kuolee hän sanoo: ”Jaaha tässäkin on yksi juttu, josta me emme tiedä mitään, mutta hän tietää”.

Ja mitäpä tuohon on lisäämistä! Muuta kuin että vanhemmat ihmiset ovat usein yksinäisiä, joten keskusteleminen heidän kanssaan kannattaa kaksinkertaisesti: nuorempi saa viisautta ja vanhempi juttuseuraa.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Nyt kun ilmastonmuutos on jo pilannut ilmastomme, kaikki ovat viimeinkin kiirehtineet torjumaan sitä. Jopa valtiovarainministeri Jyrki Katainen on ehättänyt lanseeraamaan termiä järkivihreä, vaikka kyseessä on oikeammin jälkivihreys.

Verbaalivauhdikkuus on notkeakielisellä savolaisministerillämme silti hyvässä hoidossa. Helmikuussa hän punnitsi Helsingin Sanomien haastattelussa energiaratkaisuja ja ilmoittaa täräytti sellaisen vesivoimakannanoton, että Vuotoksen asukaskin sen ymmärtää:

Vesivoiman lisärakentaminen on jäissä tällä hallituskaudella.

Hauskaa sutkauksessa on ilmeisesti se, että tänä talvena vain harvat vesistöt ovat olleet kovin tuhdissa jäässä. Onnea siis vaan ministereillekin ilmastotalkoissa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Pääsiäinen on kristinuskon ja kuoleman perusjuhla. Uskonnot syntyvät, kun ihminen koettaa selvittää kuoleman mysteeriä. Kristinuskossa ja pääsiäisessä kuolemaan liittyvät myös elämän aikana tehdyt synnit, joten pääsiäisessä selvittelemme isoja asioita: elämää, mitä teemme eläessämme toisillemme ja kuolemaa, kuolemanjälkeistä elämää ja ylösnousemista.

Ihmisen suhtautuminen kuolemaan esitetään yleensä ikiaikaisena yhdistelmänä surua, pelkoa peruuttamattoman edessä ja kaipausta haudan äärellä. Niinpä on valaisevaa lukea ranskalaisen historioitsijan Philippe Ariés´n tutkimusta eurooppalaisen kuoleman historiasta. Ariés tunnetaan parhaiten hänen lapsuuden historiaa käsittelevästä tutkimuksestaan ja oikeastaan kuoleman historia on jatkoa sille: kumpikin liittyy siihen, miten ihminen on eri aikoina kokenut perheen ja itsensä.

Ariés´n lähtökohta on arkinen: hän miettii ihmisten vaellusta hautausmaille pyhäinpäivänä ja olettaa sen olevan ikivanha tapa, ehkä jopa pakanallista perua. Eurooppalaisten hautausmaiden historiaa tutkiessaan hän törmää nopeasti kuitenkin siihen, että tavallisten ihmisten hautoja ei ole palvottu kovin kauaa. Keskiajalla ja aiemmin hautausmaita uudistettiin varsin suruttomasti ja luita kasattiin pyhäkköihin melko piittaamattomasti. Hän hämmästyy tätä muinaisten elävien välinpitämättömyyttä vainajiaan kohtaan ja jatkaa tutkimuksiaan ikivanhojen testamenttien, rakkauskirjeiden, asemakaavojen, hautakivien, rikosraporttien, sanitaatioselvitysten ja uskonnollisten rituaalien parissa pitkin Eurooppaa ja Venäjää.

Lopulta Ariés´lla on noin tuhannen vuoden ajan kattava hahmotus siitä, miten kuolemaan on eri aikoina suhtauduttu. Karkeasti ottaen voidaan puhua neljästä vaiheesta.

Sivistyksen alkuaikojen tiiviissä yhteisöissä kuolema on ollut liian tavanomainen asia pelättäväksi. Perhe, suku, klaani ja kylä on ollut tärkeämpi kuin yksi ihminen ja hänen henkensä. Alkeellisen terveydenhoidon vuoksi kuolema oli myös koko ajan läsnä. Varhaiskeskiajalla asetelma alkoi muuttua, ihminen alettiin käsittää enemmän yksilönä ja kuolema muunakin kuin yhteisön heikentymisenä. Ja koska yksilön olemus alkoi korostua, myös pelko siitä, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen ja viimeisellä tuomiolla alkoi kasvaa.

Seuraava muutos tapahtui Ariés´n mukaan keskiajan lopulla, 1500-1600 luvuilla. Tällöin kuolemaan asennoitumisen painopiste muuttuu jälleen. Perhe on jo yhteiskunnan vahva perusyksikkö ja nyt korostuu suru poismenneen jäsenen vuoksi. Romantiikan ajan suhde kuolemaan piehtaroi tunteissa.

Neljäs vaihe länsimaisen kuoleman muutoksessa on se, mitä nyt elämme. Kuolema on käytännöllisesti katsoen kadonnut näkyvistä. Kuolemalle ja kuolleille on omat ammattilaisensa, eikä tavallinen ihminen näe kuolemaa tai kuollutta välttämättä koko elämänsä aikana. Tämä mutkistaa suhdettamme tuohon pelottavaan asiaan ja kuolemasta onkin tullut Ariés´n mukaan kesyttämätön.

Elettiin mitä historian vaihetta tahansa, kuollutta surraan monin tavoin. Yksi suomalainen hieno perinne on lehtien kuolinilmoitukset. Kaikissa maissa kuolinilmoituksia ei ole ja esimerkiksi Islannissa ne ovat pikemminkin lyhyitä elämänkertoja kuin hartaita hautakivimäisiä ilmoituksia niin kuin Suomessa.

Oululainen metallimuusikko Sami Lopakka tutki hiljattain sanomalehti Kalevassa vuoden aikana ilmestyneitä kuolinilmoituksia. Mitä ne kertovat suomalaisten suhtautumisesta kuolemaan?
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kristinusko on niin sisäänrakennettu länsimaiseen kulttuuriin, että raamatulliset vertauskuvat elävät kielenkäytössämme jopa huomaamattamme. Siksi noita viittauksia tulee joskus vahingossa käytettyä vääristyneessä muodossa. Tällainen tahaton vääntely ei ole rikos, mutta hankaloittaa ilmaisijan ajatusten ymmärtämistä.

Kuulijamme Nimetön jyrisee, että ainakin uskonnon ammattilaisten tulisi viitata Raamattuun tarkemmin kuin Yleradio Yhden helmikuisen aamuhartauksen vetäjä. Aamun hartauttaja kun kertoi, että:

Pietari otti Jeesuksen erilleen ja nuhteli tätä. Se hengellisyyden viitekehys, jonka Pietari oli rakentanut, oli uppoamassa kuin Jerikon muurit.

Ja aivan totta, Joosuan kirjassahan tuo seisoo: eivät Jerikon muurit mihinkään uponneet, ne sortuivat, kun Joosua joukkoineen kiersi niitä seitsemän päivää sarvipasuunoihin puhaltaen! Näin siinä käy, kun valitsee väärän sanan, kuulijan ajatus lipsahtaa harhapolulle ja itse asia jää sivuseikaksi.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomari antaa kuitenkin armon käydä oikeudesta parempien esikuviensa mukaisesti. Niinpä emme tällä kertaa murskaa radion Aamuhartaustoimitusta salamoilla, heinäsirkoilla ja vitsauksilla seitsemänteen polveen vaan määräämme kaikki aamuhartauksien vetäjät lukemaan Joosuan kirjan uudelleen ja kuuntelemaan samalla pasuunamusiikkia, esimerkiksi Glenn Millerin koko tuotannon.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Harva kaduntallaaja lienee eri mieltä siitä, onko Minna Canth ansainnut oman liputuspäivänsä. Jostain syystä kuitenkin tuntuu siltä, että suurin osa meistä pitää tätä ensimmäisen oman liputuspäivän saanutta suomalaista naista etäisenä ja antiikkisena historian hahmona. Niin kuin kuivia suurhenkilöitä pidetään: ansiokas omana aikanaan, mutta nyt jo vanhentunut.

Etenkin Minna Canthin kohdalla tämä on ikävää, koska jo hänen elämäkertansa lukeminen antaa tuhdin annoksen niin sanottua lihaa kansallisen suurhenkilön luiden ympärille. Hänestä tuli maamme ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija ja merkittävä näytelmäkirjailija, vaikka hän ei syntynyt oppineeseen luokkaan. Hänen isänsä oli tamperelainen puuvillatehtaan mestari Gustav Vilhelm Johnsson ja äitinsä Lovisa Ulrika oli aiemmalta ammatiltaan kotiapulainen.

Minnan vanhempien ajatuksena oli varmaan kouluttaa tytär hyvää avioliittoa varten porvarilliseen säätyyn. Kaikkien yllätykseksi Minna kuitenkin päätti jatkaa opintojaan kainoutta, käytöstapoja ja ranskan kieltä painottaneen tyttökoulun jälkeenkin. Hän lähti opiskelemaan Jyväskylän seminaariin, jossa koulutettiin tulevia kansakoulunopettajia. Opinnot keskeytyivät kahden vuoden kuluttua, kun hän avioitui seminaarin opettajan Johan Ferdinand Canthin kanssa.

Minna Canthista ei tullut kansakoulunopettajaa, mutta aikamoinen julistaja kuitenkin. Perheeseen syntyi seitsemän lasta, mutta Minna kirjoitti Keski-Suomi ja Päijänne –lehtiin aktiivisesti niin uutisia, poliittismoraalisia kannanottoja raittius- ja naisasioista sekä tietenkin novelleja. Näytelmien kirjoittaminen tuli Canthin repertuaariin mukaan samoihin aikoihin, kun hänen miehensä kuoli vain neljäntoista aviovuoden jälkeen. Suomenkielisistä näytelmistä oli pula ja Canthin esikoisnäytelmä Murtovarkaus kelpasi heti Suomalaisen teatterin ohjelmistoon.

Tässä vaiheessa Canth lapsineen muutti Kuopioon hoitamaan ensin isältään perimäänsä kangaskauppaa ja sitten myös veljensä sekatavarakauppaa. Hän sai ne menestymään ja saattoi nyt vakavaraisena naisena tilata ulkomailta mitä kirjoja halusi ja mikä tärkeämpää, kirjoittaa mitä halusi.

Eikä Canth todellakaan kysellyt lupaa näytelmien aiheisiin kriitikoilta tai keneltäkään muultakaan. Hän kuvasi suorasukaisesti yhteiskunnan vähäosaisimpia ja etsi syitä kurjuuteen sieltä, mistä moni mieskään ei niitä uskaltanut etsiä. Niinpä Canthin näytelmien ensi-illat olivat usein skandaaleja ja vaativatpa valtiopäivämiehet jopa niiden esityskieltoa.

Canthin yhteiskunnalliset teemat ovat hätkähdyttävän epämiellyttävästi tuttuja omasta ajastamme. Yhä tänäkin päivänä joudumme ihmettelemään, mitä tapahtuu, kun hyvinvointi jakautuu yhteiskunnassa liian epätasaisesti, vaikka sitä nykyään kutsutaankin dynaamiseksi palkkarakenteeksi. Ja vaikka tasa-arvon puolesta on taisteltu jo 1800-luvun lopulta, vieläkään emme voi hylätä vanhentuneena Minnan ajatusta siitä, että niin kauan kuin sukupuolten suhde ei perustu tasa-arvoisuuteen, ei voi puhua rakkaudesta, ei oikeusvaltiosta eikä yhteiskunta voi merkittävästi kehittyä.

Minna Canthin jääminen miespuolisten kirjallisten kansallissankareiden varjoon on omituista, mutta toisaalta hyvin ymmärrettävää. Aktiivisen naisen toiminta monella elämänalueella karttaa luokitteluita. Hän taisteli naisten oikeuksien puolesta, mutta hän oli samalla suurperheen äiti. Hän puhui voimakkaasti tieteellisen maailmankatsomuksen ja evoluutioteorian puolesta, mutta silti hän oli vakaumuksellinen kristitty. Hän oli tuottelias omaääninen nerokas kirjailija ja ihmisten kuvaaja, mutta koska hän oli myös kauppias, hänestä ei saa boheemin taiteilijan perikuvaa.

Kaiken kaikkiaan Minna Canth on aivan liiaksi oma itsensä mahtuakseen ahtaisiin stereotypioihin ja kapeitten maailmankatsomuksien keulakuvaksi. Toisaalta kukin maailmanaika löytää Minnan toiminnasta oman kulmansa ja voi juhlia häntä milloin köyhien puolustajana, milloin tasa-arvon puolustajana, milloin radikalismin ja kristillisyyden yhdistäjänä tai tasa-arvoisen koulutuksen ajajana.

Miten nykyajan näytelmäkirjailija Laura Ruohonen näkee Minna Canthin? Siitä kertoo seuraavassa paitsi Ruohonen itse, myös katkelmat hänen kirjoittamastaan näytelmästään Suurin on rakkaus, jossa Minna Canth on yksi henkilöistä. Näytteet on lukenut Erja Manto.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Talousjournalismi on yksi niitä elämän osa-alueita, joilla kustantajat ja toimittajat ajattelevat alan erikoistiedon korvaavan toimittajan kirjoitustaidon. Ja onhan niin, että jos on uhrannut koko elämänsä soinnukkaiden, kristallinkirkkaiden ja tosien virkkeiden sorvaamiseen, ei välttämättä ole ehtinyt syventyä rahoitusinstrumentteihin, rembursseihin tai vipurahastoihin.

Ja toisinpäin. Verkkolehti Taloussanomien It-viikko antoi tästä ilmiöstä mallikkaan esimerkin tammikuussa raportoidessaan Elisan yhtiökokouksen kulkua. Lehti kuvaili suosittua yhtiökokousta näin:

Miesmuistiin ei ole mikään yhtiökokous saanut pienosakkaita yhtä sankoin
rinnoin liikkeelle.

Kuulijanimimerkkimme Nimetön huomasi ajatustensa harhautuvan toimittajan kuvailmauksen vuoksi vakavista asioista sankkoihin rintakarvoihin: en voi olla kuvittelematta sankan rintakarvoituksen omaavaa osakkeenomistajajoukkoa vastustamassa islantilaisten aikeita ja syömässä vuohenjuustopiirakoita.

Nimetön on aivan oikeassa. Jos paljon ihmisiä menee yhtiökokoukseen, heitä menee sinne sankoin joukoin. Aristoteleen kantapään fraasirikostuomari ei edes uskalla ajatella, mistä talouskirjoittaja on keksinyt rinnat kuvailmaukseensa. Ja jotta sitä ei radiossa tarvitsisi ajatellakaan, askartelemme fraasirikerangaistustodistukselle harvinaisen hienon postikuoren, kas näin!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Aristoteleen kantapään sitaattivinkki korjaa tällä viikolla sen huutavan epäkohdan, että aina vaan siteerataan Aleksis Kiveä eikä Minna Canthia juuri ollenkaan. Canthin tuotanto on täynnään rempseitä henkilöitä, tiukkoja tilanteita ja värikästä kieltä. Kyllä sieltäkin arkipäivään sattuvia lausahduksia löytyy!

Tähän asti olemme alkoholinkäyttötilanteissa tottuneet lainaamaan Aleksis Kiven Nummisuutarit-näytelmän Eskoa, joka juo ensimmäistä kertaa viinaa ja hihkuu vaikutelmiaan suutari Antrekselle näin: Tämä on niin lystiä! Taivas ja maa lyövät kupperikeikkaa ja sinä pyörit silmissäni kuin apina markkinoilla ja kuitenkin tahtoisin sinua hellästi suudella!

Myös Minna Canthin tunnetussa näytelmässä Työmiehen vaimo vuodelta 1885 juodaan viinaa ja pyritään naimisiin. Näytelmän keskushenkilö Risto on Nummisuutareiden Eskoon verrattuna hyvin realistinen alkoholinkäyttäjä. Canthin viinaan menevä Risto ei ole lainkaan koominen hahmo. Hän menee näytelmän mittaan naimisiin ja lopulta tappaa nuoren vaimonsa suruun pettämällä tätä nuoruudenrakastettunsa kanssa. Pian rakastajatarkin tajuaa Riston olevan hulttio ja koettaa tappaa miehen ja itsensä, mutta Risto järjestää hänet vankilaan ja lähtee sitten tyynesti ryyppäämään poliisien kanssa.

Kun tämä meille kaikille nykymaailmastakin tuttu raadollinen miehen malli Risto alkaa häissään ryypätä, hän lausahtaa hyräillen: enkös minä häissäni Sais´olla vähän päissäni. Siinäpä oiva lausahdus meille kaikille, kun alamme kallistella lekkeriä: hyräilkäämme: enkös minä häissäni Sais´olla vähän päissäni ja miettikäämme juodessamme kaikkia tuntemiamme ristoja.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

On selvää, että isänmaamme suurmiehistä kertovia artikkeleita pitäisi päästää kirjoittamaan vain kouliintuneimmat isänmaanystävät ja historiantuntijat. Jos asialle päästää kenet tahansa toimittajanplantun, tuloksena voi olla mitä tahansa.

Kuten nyt tammikuun lopulla Helsingin Sanomissa, jossa oli sinänsä ansiokas artikkeli marsalkka Mannerheimin sankarillisesti ampumista tiikereistä ja niiden taljoista. Mutta liekö artikkelin kirjoittajalla ollut mielessään isänmaanvastainen propaganda vai jokin muu suomalaisen selkärangan horjutus, kun hän oli sommitellut artikkelin kuvatekstin seuraavasti:

Intendentti Vera von Fersen iloitsi siitä, että Mannerheimin talja saatiin vihdoin esille.

Aivan! Mannerheimin talja! Kirjoittaja antaa lukijan aivan selvästi ymmärtää, että Mannerheim olisi ollut eläin! Eläin, jolla on talja! Eläin, jonka talja olisi hänen kuolemansa jälkeen nyljetty! Vaikka Mannerheim oli mies ja sotasankari ja naistenmies eikä mikään karvainen ja vaistonvarainen otus!

Myös nimimerkkikuulijamme Kauhistunut kansalainen on huolissaan, siitä, miten maassamme kohdellaan entisiä presidenttejä. Olisikin korkea aika, että jokin puolueeton iltapäivälehti tekisi kiertokyselyn sotaveteraanien keskuudessa siitä, halventaako Mannerheimin väittäminen eläimeksi heidän ponnistelujaan isänmaan hyväksi. Näin saataisiin kuulla totuus tästäkin asiasta!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Sadannenensimmäisen Aristoteleen kantapää-ohjelman kunniaksi on paikallaan kääntää katse yötaivaalle ja miettiä, mitä jos tuolla jollain noista tähdistä onkin planeetta, jolla onkin joku, joka nyt katsoo pimeälle yötaivaalle ja miettii, mitä jos tuolla jollain noista tähdistä onkin planeetta, jolla onkin joku, joka nyt katsoo pimeälle yötaivaalle. Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuus on vuosituhansien ajan ollut alituisen spekulaation aihe ja tänään mietimme, miten kommunikoida tuon mahdollisen elämän kanssa.

Ajatus Maapallon ulkopuolisen elämän olemassaolosta on tieteellisessä mielessä ajankohtaisempi kuin koskaan. Lähes kuukausittain voimme lukea, miten tähtitieteilijät ovat löytäneet kaukaisilta tähdiltä uusia eksoplaneettoja eli oman aurinkokuntamme ulkopuolisia planeettoja. Maapallon ulkopuolisen elämän löytäminen on todennäköisintä tuntemamme elämän kaltaisissa oloissa, joten pitää siis vain löytää jotakuinkin oman Aurinkomme kokoinen tähti, jolla on jotakuinkin Maan kokoinen planeetta.

Virallinen tähtitiede on siis vihdoin samoilla jäljillä, joilla niin sanottu ufotutkimus on ollut jo kymmeniä vuosia. Maailman ensimmäinen ufo-havaintohan tehtiin juhannuksena 1947 Washingtonissa USA:ssa. Kenneth Arnold –niminen mies oli lentämässä pienkoneellaan, kun hän havaitsi kiekkomaisia lentäviä esineitä. Laskeuduttuaan Arnold kuvaili esineitä lautasmaisiksi ja tästä sai alkunsa ilmaus lentävä lautanen.

Lautashavaintoja alkoi kertyä Yhdysvalloissa oikein vauhdilla. Koska toinen maailmansota oli juuri päättynyt ja kylmä sota oli alkamassa, ilmiöt yhdistettiin Neuvostoliiton sotilaalliseen uhkaan. Vasta vuonna 1950 Donald Keyhoe otaksui True -lehden artikkelissaan, että lentävät lautaset ovat ulkoavaruuden olioiden kulkuvälineitä. Ajatus otettiin niin vakavasti, että vuonna 1953 CIA asetti viiden tutkijan muodostaman ns. Robertsonin paneelin pohtimaan, ovatko ulkoavaruuden asukkaat uhka USA:n turvallisuudelle. Vastaus oli: ei ole. Ufohavainnot kuitenkin jatkuivat. Yhdysvalloissa kuumimpaan havaintoaaltoon vuosien 1952 ja 1969 välillä ilmoitettiin viranomaisille 13 000 uforaporttia.

Ajatus elämästä ulkoavaruudessa on kuitenkin paljon vanhempi. Jyrki Siukosen mainiossa kirjassa Muissa maailmoissa, maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria, kerrotaan miten Demokritoksen idea atomeista johti siihen ajatukseen, että maailmoja voi olla olemassa ääretön määrä. Platonin ja Sokrateksen suhde maailmankaikkeuteen perustui kuitenkin hengellisiin lähtökohtiin, ja niihin ei maan ulkopuolinen elämä mahtunut. Heidän voimakas vaikutuksensa tässäkin asiassa tuntui Euroopassa pitkälle keskiajalle saakka, ja kun Maan ulkopuolisten olentojen olemassaolo ei ollut katoliselle kirkollekaan helppo kysymys, asia ponnahti esille voimakkaasti vasta 1600 ja 1700 -luvuilla.

1686 ilmestynyt Bernard Le Bovier de Fontanellen tieteellis-filosofinen nuoruudenteos Keskusteluja maailman moninaisuudesta oli Siukosen mukaan bestseller sadan vuoden ajan ja 1758 julkaistu Emanuel Swedenborgin näynomainen teos Planeetoiksi kutsutuista maailmoista meidän aurinkokunnassamme ja maailmoista tähtitaivaasta, sekä niiden asukkaista ja edelleen niiden hengistä ja enkeleistä, kuullun ja nähdyn perusteella vaikutti pitkään humanoidikuvaamme. Matemaatikko ja tähtitieteilijä Christian Huygens loi 1600-luvun lopulla tieteellistä pohjaa spekulaatioille avaruusolioista järkeilemällä teoksessaan Kosmotheoros mm. että planeettojen asukkaiden koko olisi riippuvainen planeettojen koosta. Voltairen Mikromegas eli vieras avaruudesta vuodelta 1752 taas on hauska siriuslaisen jättiläisen vierailun muotoon kirjoitettu satiiri Maan asioista.

Käsite pienet vihreät miehet on tunnettu jo 1800- ja 1900-lukujen taitteesta saakka. Edgar Rice Burroughs kuvaili ensimmäisessä Mars-kirjassaan Marsin prinsessa marsilaiset vihreiksi. Marsilaisia tarkoittava käsite pienet vihreät miehet löytyy ensimmäisen kerran vuodelta 1908 Yhdysvaltain Mainessa ilmestyneestä Daily Kennebec Journalista.

Ulkoavaruuden asukkaiden tutkiminen on ollut kuitenkin vilkkainta toisen maailmansodan jälkeen. Tuhansien suorien ufo-havaintojen lisäksi erilaisia teorioita käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt satoja. Uutta näkökulmaa antropologiaan ja tähtitieteeseen toivat mm. sveitsiläisen Erich von Dänikenin kiistanalaiset teoriat siitä, että sivistyksen maan päälle toivat avaruusolennot ammoisina aikoina. Tästä todisteena ovat mm. inkojen muinaiset patsaat hahmoista, joilla on selvästi yllään avaruuspuku.

Nyt kun oikeakin tähtitiede valmistautuu Maan ulkopuolisen älyn kohtaamiseen, on aika miettiä, miten kommunikoida humanoidien kanssa. Tähän osaa varmasti parhaiten vastata Suomen ufotutkijoiden yhdistyksen puheenjohtaja Tapani Koivula, joka on viimeisten neljän vuosikymmenen aikana tutkinut kymmeniä ufohavaintoja.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaisten kansallistunto on tällä hetkellä korkeammalla kuin muutamaan vuosikymmeneen. Vaakunaleijona kaulakoruna on nuorten keskuudessa suosittu somiste ja aikoinaan voimakkaasti kritisoitu ruotsinkielinen Venäjän armeijan upseeri Mannerheim on nostettu koko kansan sankariksi.

Hyvässä itsetunnossa ei ole mitään vikaa, mutta silloin älähtää Aristoteleen kantapääkin, kun kansallistunne nousee rikollisen korkealle. Isänmaallisuusinnon huumassa kaikki kansallis-alkuiset asiat tuntuvat hienoilta. Mutta siinä vaiheessa kun sana on tv-visan nimen alkuliitteenä, tyhmempikin tajuaa, että sanan inflaatio on alkanut.

Kansallisuusinto sumensi tammikuussa Yleradio Ykkösen Kultakuumeen toimittajan järjen valon, kun hän intoili kuvailemaan Aleksis Kiven Seitsemän veljestä –klassikkoa kansalliseepokseksi.

Kuulijamme Lauri Enosta kysyy ilmiannossaan huolestuneena, eikö Kalevala enää olekaan Suomen kansalliseepos. Aristoteleen kantapään fraasirikollisuuden torjunnan nopean toiminnan yksikkö vastaa, että totta kai. Kansalliseepoksia syntyi 1800-luvulla pilvin pimein, kun kansallisuusaate levisi maasta toiseen. Kreikkalaisilla on Ilias ja Odysseia, islantilaisilla on Edda, saksalaisilla on Niebelungin laulu ja virolaisilla on Kalevipoeginsa. Kansalliseepoksen pohjalla on yleensä kyseisen kansan kansanrunous, vaikka yksi ihminen sen olisi kokoon kyhännytkin, kuten Lönnrot Kalevalan.

Lähetämme siis jalkapuun tällä kertaa Yleradio Yhden Kultakuumeen toimitukseen, joka löytyykin tuosta aikas läheltä ja säästämme postikulut, kas näin, olkaa hyvät!
- - -
aristoteles(at)yle.fi