Hyvät naiset – köyhät ja rikkaat ja te ihan tavalliset!

Naisella pitää olla oma huone ja rahaa, jotta hän voisi kirjoittaa. Näin linjasi brittiläinen Virginia Woolf teoksessaan Oma huone vuonna 1929, eli tasan 80 vuotta sitten.

Kysymys oman rahan tärkeydestä naiselle ei ole vanhentunut. Silti raha on monien naisten mielestä epäkiinnostava ja kiusaannuttavakin puheenaihe. Eikä ihme, sillä kaikki alkaa jo lapsuudessa: selvitysten mukaan vanhemmat antavat pikkutytöille kaskimäärin 20 prosenttia pienempää viikkorahaa kuin pikkupojille – eli ”naisen euro on 80 senttiä” toteutuu jo lapsuudessa! Mikä vanhempien viesti kasvuiässä oleville tytöille siis on? Että he eivät tarvitse niin paljon rahaa kuin pienet pojat – tai, että he eivät osaa käyttää sitä yhtä hyvin kuin pojat? Että pojat tekevät sijoituksia, mutta tytöt tuhlaavat?

Naisen vaikea suhde rahaan jatkuu aikuisuudessa – nimittäin niin, että monilla naisilla ei tunnu koskaan olevan liikaa, tai edes tarpeeksi, rahaa. Mistä se sitten johtuu? Useimmat naiset käyvät töissä siinä missä miehetkin, eikä useimpien suomalaisten naisten raha kulu pelkästään ruokaan ja muihin perustarpeisiin, vaan rahaa jää yli. Silti naisten raha näyttää vain ikään kuin hupenevan käsistä.

Monien mielestä on epänaisellista olla kiinnostunut rahasta. Naisellista on jättää perheen raha-asiat miehen hoidettavaksi lähtien siitä, kenen vastuulla ovat pankkiasiat ja lainanlyhennykset ja vakuutukset, kuka tekee veroilmoituksen, ja niin edelleen. Epätasa-arvoa on, että koska naiset ansaitsevat miehiä vähemmän, jopa saman perheen sisällä puolisoilla voi olla hyvinkin erilainen elintaso ja henkilökohtainen varallisuus. Tyypillistä on, että perheissä miehet onnistuvat kartuttamaan myös omaa henkilökohtaista varallisuuttaan, toisin kuin naiset, joiden kaikki raha näyttää kuluvan omien ja läheisten, kuten lasten, arkisiin tarpeisiin.

Meidän naisten tulee ymmärtää, mitä raha oikeastaan on. Oma raha on itsenäisyyttä ja riippumattomuutta puolisosta, suvusta tai kenestäkään muusta ihmisestä. Oma raha on sitä, että pärjää, ja hallitsee elämäänsä. Että ei ole kuukausien ja vuosien virrassa ajelehtija, vaan oman aluksensa paras kuviteltavissa oleva kapteeni. Oma raha on vapautta tehdä elämässä mitä haluaa, ja lopulta myös ehkä valita, kuinka paljon työtä tekee ja millaista työtä tekee. Oma raha on valtaa omaan elämään.

Hyvät ihmiset – kyse ei ole siitä, että jokaisen naisen ja jokaisen feministin tulisi pyrkiä rikastumaan roopeankaksi. Kyse ei ole ahneudesta, vaan pientenkin tulojen hyvästä hallinnasta. Mutkattoman ja fiksun rahasuhteen puolesta – basta!

Tänään nostamme kissan pois pöydältä ja alamme odotella sitä modernin kevään merkkiä, että sulavien hankien alta paljastuu haisevia koirankikkareita, joita piittaamattomat koiranomistajat ovat maastoon talven aikana jättäneet. Muistelemme sanontaa koira on ihmisen paras ystävä, joka lienee vanhimpia sanontojamme, koska kivikauden ihmiset alkoivat jo 20 000 vuotta sitten kesyttää susista metsästysapulaisia. Tänään pohdimme näiden parhaitten ystäviemme nimiä.

Mitään tietoa meillä ei ole siitä, annettiinko jo ensimmäisille susista kesytetyille koirille omat nimensä, mutta ilmeisesti jonkinlaisia nimityksiä ihminen on kotieläimilleen antanut aina. Ja jos oletetaan, että koiria on nimetty niin kuin muitakin kotieläimiä, eli ulkoista olemustaan kuvaavasti, koirien nimistö on varmaan ollut muita eläimiä laajempaa, koska koirien ulkoinen olemus voi vaihdella hämmästyttävän rajusti. Tämä johtuu niistä parista prosentista koiran geenejä, jotka vaikuttavat hauvojen ulkoiseen olemukseen ja ovat vastuussa siitä, että vaikkapa sekä chihuahua että tanskandoggi ovat saman eläinlajin edustajia. Rotukoirien esittely koiranäyttelyissä on vasta alle kaksisataa vuotta vanha harrastus, jota alunperin harrastettiin lähinnä yläluokan keskuudessa, mutta fossiililöytöjen mukaan eri seutujen koirat ovat poikenneet toisistaan hyvinkin paljon jo tuhansien vuosien ajan.

Suomalaiset perinteisimmät koirannimet ovat luultavasti Musti ja Peni.
Musti on alunperin johdos sanasta musta, ja sitä on siis aluksi annettu nimeksi tummille koirille. Peni taas on ikivanha suomensukuisista kielistä tavattu koiraa tarkoittava sana. Peni on antanut kieleemme myös sanat penikka eli koiranpentu ja peninkulma eli se noin kymmenen kilometrin etäisyys, josta koiran haukunta on keskimäärin kuultavissa.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä tarjoaa meille yhden kurkistusrakosen lemmikkien talonpoikaiseen nimeämisperinteeseen. Veljesten uroskoirien nimet ovat Killi ja Kiiski, ja jonkinmoisesta koirien nimien variaation laajuudesta kertonee se, miten harva meistä enää tuntee tämännimisiä koiria. Impivaaralaisten kissa taas on nimeltään Matti, joten ei eläinten nimeäminen ihmisen nimellä mikään kauhean uusi harrastus ole.

Toinen Aleksis Kiven tuotannossaan mainitsema koira on Halli, jonka hammas ei oravaisen sammalvuoteelle ehdi milloinkaan. Halli viittaa harmahtavaan eläimeen monissa sukukielissämme ja samaa kantaa on tietenkin harmaahylje halli.

Toiset koirannimet kuuluvat selvästi tietylle rodulle. Fifiä on mahdoton ajatella millekään muulle kuin villakoiralle eli puudelille, joka sana muuten johtaa saksan kielen vedessä loiskuttelua merkitsevään verbiin zu puddeln; onhan villakoira alunperin jalostettu linnustajien apulaiseksi. Ranskalaisen naisennimen Josephine lempinimitys Fifi lienee tarttunut puudeleille Ranskassa, jossa rotu alunperin ilmeisesti jalostettiin.

Fritz taas on leimallinen nimi saksan paimenkoiralle, onhan se jo Preussin hallitsijan Frederik Suuren lempinimi. Vanha englantilainen nimitys tytölle, lassie, taas on yleistynyt kirjojen ja etenkin elokuvien ja tv-sarjojen myötä kaikkien pitkäkarvaisten collie -koirien eli Skotlanninpaimenkoirien kansanomaiseksi rotunimitykseksi.

Saksan paimenkoira oli Rin Tin Tinkin, joka alunperin oli ranskalainen ensimmäisen maailmansodan aikoihin elänyt koira. Amerikkalaissotilas Lee Duncan ihastui sen kykyyn oppia temppuja ja vei sen sodan jälkeen mukanaan Los Angelesiin. Siellä Duncan alkoi tienata koiransa temppuilulla ja ennen pitkää Rin Tin Tin ajautui tietenkin myös elokuviin. Jo ensimmäinen elokuva Man from Hell's River oli suuri menestys ja tuon jälkeen kuuluisa uroscollie esiintyi 25 elokuvassa. Yksi sen jälkeläisistä seikkaili Hollywoodissa vielä 50-luvun loppupuoliskon tv-sarjassa, jossa hauva oli Yhdysvaltain ratsuväen koulutettu koira.

Muita pop-kulttuurin kuuluisia koiria ovat sarjakuvista tutut Tenavien Ressu, Tintin Milou ja Aku Ankasta tuttu Pluto. Ressun alkuperäisnimi Snoopy on brittiläinen ilmaus toisten asioita nuuskivalle ihmiselle ja sanalla on yli sata vuotta vanha merkitys yksityisetsivä.

Belgialaisen lehtimiehen Tintin karkeakarvainen kettuterrieri Milou on saanut nimensä piirtäjänsä Georges Remin eli Hergén ensimmäisen tyttöystävän Marie-Louis´in lempinimestä. Hauskaa asiassa on se, että Milou on uroskoira.

Pluto taas esiintyi Mikki Hiiren kanssa ensimmäistä kertaa elokuussa vuonna 1930 ilmestyneessä piirroselokuvassa The Chain Gang, jossa Mikki pakeni vankilasta ja vanginvartija Musta Pekka jäljitti häntä vihikoira Pluton avulla(!). Planeetta — sittemmin plutoidi — Pluto oli löydetty saman vuoden helmikuussa, joten innoitus antaa sarjakuvakoiralle roomalaisen manalan jumalan nimi on ilmeisesti tullut tätä kautta. Ja planeetta Plutosta taas tuli Pluto tarinan mukaan niin, että tähtitieteilijä Clyde Tombaugh löysi kiertolaisen observatoriossa, joka oli nimetty yhdeksännen planeetan olemassaolon jo vuosia aikaisemmin laskeneen Percival Lowellin mukaan. Ja Percival Lowellin alkukirjaimet P ja L johtivat nimeen Pluto.

Toinen tähtitieteen kuuluisa koira on tietenkin Neuvostoliiton toiselle avaruuslennolle avaruuteen Sputnik 2:n mukana ampuma avaruuden ensimmäinen elävä olento Laika. Sekarotuinen Laika eli Haukkuja löydettiin Moskovan kadulta ja sen muita nimityksiä olivat Kurdrjavka eli Pikku kippura, Žutška eli Pikku kirppu ja Limontšik eli Sitruuna. Laika-polo kuoli avaruuslennon aikana kuumuuteen ja stressiin.

Suomalaisista kuuluisista koirista ei saa unohtaa Ransu Karvakuonoa, Pikku-Kakkosessa jo 30 vuotta seikkaillutta keskikokoista videonoutajaa. Alunperin Eevaliisa Holma-Kinnunen loi Ransun sysmäläisen nukketeatterin lavalle ja sen nimi tulee tietenkin Fransiscus Assisilaisesta!

Koirien nimiä on siis yhtä monenlaisia kuin on koiriakin. Mutta miksi koirille on viime vuosina alettu antaa yhä enemmän ihmisten nimiä? Ovatko koirat tulleet ihmismäisiksi? Vai ovatko ihmiset tulleet koiramaisiksi? Kysytäänpä, tietääkö koirien nimipäiväkalenterin kehittäjä Liisa Kokko.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nykyaikaa on kuvattu monella tavalla monesta näkökulmasta, mutta yksi tärkeimmistä aikaamme leimaavista asioista on erikoistuminen. Renessanssista on jo kuusisataa vuotta ja yhtä etäiseltä tuntuu ajatus renessanssi-ihmisestä, yleisnerosta, joka voisi ottaa haltuun useampia elämänaloja. Ei, kukin meistä on omistanut koko elämänsä jonkin kapean sektorin opiskelulle eikä vilkaisekaan sivuilleen.

Erikoistuminen antaa ihmisille rauhan uppoutua kiinnostuksensa kohteeseen, mutta ehkä se kuitenkin typistää elämänkokemustamme. Näin ainakin voisi päätellä Ylen urheilu-uutisten marraskuisesta pätkästä, jossa toimittaja pohti alppihiihtomme nykytilaa otsikolla ”Vanhemmista rusina, Leitnerilla tusina” näin:

Lajiliittojen, seurojen, valmentajien ja lähipiirin muodostamassa pullapitkossa kotijoukot on se ehdoton hedelmä, joka tarvitaan myönteiseen urakehitykseen.

Urheilutoimittaja parka on uhrannut koko elämänsä urheilujournalismin kehittämiseen, niin että aikaa ei ole jäänyt niin arkisen asian kuin pullapitkon rakenteen opiskeluun. Eihän pullapitkossa olevia rusinoita sanota hedelmiksi — vaikka ne onkin kuivattu mehevien hedelmien joukkoon luokitelluista viinirypäleistä — vaan niitä sanotaan rusinoiksi!

Rikos on melkoinen, mutta säälistä poloisen urheilutoimittajan kapeaa elämää kohtaan rangaistus on tällä kerralla vain viisi sakkokierrosta ampumahiihtoa, hyvää keliä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Elämme kiihkeitä aikoja. Taloudellisten ja poliittisten mullistusten lisäksi me kaikki jännitämme sitä, onko ympärillämme kasvamassa pullamössösukupolven ja perunalastusukupolven lisäksi kalapuikkosukupolvi. Vaikka kalapuikko on jo vanha keksintö, se on alkanut kummitella ympärillämme vuosittain monissa rooleissa. Kalapuikkohan keksittiin 1929 Iso-Britanniassa, kun ensimmäisien pakastinten kanssa tehtiin kokeiluja erilaisten einesruokien kehittelemiseksi. Turskasta valmistetut kalapuikot saavuttivat Britanniassa suuren suosion kuitenkin vasta televisiomainonnan myötä 50-luvun lopulla.

Vuosi sitten tuo einesruokien klassikko nousi Suomessa kaikkien huulille, kun eduskunnan kähmintäjupakan yhteydessä alettiin puhua kalapuikkoviiksistä. Kalapuikolla haluttiin viitata paitsi viiksien tiettyyn muotoon, myös korostaa tämän miestyypin arkisuutta ja ehkä jopa epämiellyttävyyttä.

Nyt kalapuikko on taas meidän kaikkien lautasellamme. Internet-yhteisöissä nuoriso liittyy kilvan Neljäs kalapuikko -nimiseen ryhmään. Ryhmän nimi viittaa kohuun, jota yritettiin nostaa vantaalaisessa koulussa tapahtuneesta sekaannuksesta, jossa oppilaalle ei annettu ruokalassa kuin kolme kalanpalaa. Sensaatiolehdet tulkitsivat suurehkot kalanpalat virheellisesti pienehköiksi kalapuikoiksi ja revittelivät aiheesta näyttäviä otsikoita. Internetin Neljäs kalapuikko -ryhmä on perustajiensa mukaan tarkoitettu kaikille niille, jotka ei tyydy tavanomaiseen, vaan haluavat vielä vähän lisää, eli neljännen kalapuikon. He haluavat vakiinnuttaa ilmauksen neljäs kalapuikko tarkoittamaan pientä luksusta arjen keskellä. Ja tarkoitus on myös jäädä historiaan:

”Jos oikein kovasti panostamme asiaan, joskus 2080-luvulla ihmiset kirjoittavat Hesarin Kysy Kirstiltä -palstalle kysyäkseen, mistä kummasta on lähtöisin suosittu sananparsi ottaa neljäs kalapuikko.”

Saa nähdä, miten tämä tarkoituksellinen puhekielen manipulointi onnistuu internet-sukupolvelta. Me muut jätämme kalapuikot vastedeskin pakastealtaisiin ja ostamme tuoretta kotimaista kalaa, kuten vaikkapa madetta, joka on näin keskitalvella parhaimmillaan.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kansanomaiset sanonnat ovat mainio tapa värittää kielenkäyttöä. Usein jokin kansanomainen sanonta on kaikkien mielestä niin mainio, että yhtäkkiä jokainen haluaa värittää arkista puhettaan tuolla rempseällä ilmauksella. Tällöin aikomus värittämisestä kääntyy itseään vastaan ja lopputulos onkin harmaa.

Mutta oikeassa ympäristössä muoti-ilmauksin saattaa saada uuden elämän ja vaikuttaa raikkaalta ja tuoreelta. Näin kävi Etelä-Saimaa -lehdelle viime joulukuussa otsikossa, jossa pohdittiin Konnunsuon vankilan tulevaisuutta. Otsikko jyrähti selväsanaisesti:

Konnunsuon vankila roikkuu löysässä hirressä ensi vuoteen.

Suomalainen tuomioistuin ei ole enää vuonna 1825 miestaposta, oikeuden halventamisesta, juopottelusta ja pyhärauhan rikkomisesta teloitetun Tahvo Putkosen jälkeen rauhanaikana kuolemanrangaistusta tuominnut. Siitä huolimatta vankilan ja löysässä hirressä olemisen rinnastaminen tuo mieleen sen, miten kaikkialla maailmassa valtiot ovat vuosituhansien ajan korostaneet yksinoikeuttaan väkivallan käyttämiseen kuolemanrangaistuksella.

Lopputulos on hätkähdyttävä. Lukija samaistaa vankilan lakkauttamista ajavan valtion tuottavuusohjelman murhanhimoisesti kuolemantuomioita jakelevaan hulluun tuomariin. Vaadimme armahdusta!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

(YLE Radio 1 tiistaina 17.2.2009 klo 9.05 - 10.00)

Lähes kaikki suomalaiset miehet joutuvat kokemaan elämänsä aikana
sukupuolisyrjintää. Häh! Hallintotieteiden lisensiaatin Pasi Malmin
vastavalmistuneen väitöskirjan mukaan näyttäisi siltä, että miehiin
kohdistuva syrjintä sivuutetaan virallisessa tasa-arvopolitiikassa lähes
systemaattisesti.

Tasa-arvolakia tulisi toteuttaa julkisen ja yksityisen sektorin työmailla.
Suomessa on kahdenkymmenen vuoden ajan puhuttu tasa-arvotyöstä
miesnäkökulmasta esim. tasa-arvoasiain neuvottelukunnan miesjaoston
toimesta. Mitkä elämän vaikeudet, ongelmat ja epäkohdat ovat sitten
syrjintää sukupuolen perusteella? Joillain aloillahan voisi vähemmistöön
kuulumisesta katsoa olevan miehille etua kuten päiväkodeissa ja
sosiaalialalla, joissa miehet päätyvät määräänsä useammin johtoasemiin.

Huoltajuuskiistat ovat vakavia ja avaavat railoja entisten pariskuntien
väliin niin, että tuomioistuimia tarvitaan jakamaan oikeutta. Osa
miesasia-aktivisteista ja feministeistäkin pitää miesten asevelvollisuutta
syrjivänä vaikka eduskunnan säätämässä tasa-arvolaissa todetaan, että
asevelvollisuuden säätäminen vain miehille ei ole laissa tarkoitettua
syrjintää. Kuunnelkaamme siis tiistaina esimerkkejä siitä, miten
sukupuolisyrjintä kohdistuu miehiin niin vapaa-ajalla kuin työelämässäkin.

Työ- ja perhe-elämässä niin miehiin kuin naisiinkin kohdistuu hyvin
ristiriitaisia odotuksia. Miehen pitäisi tehdä uraa, hankkia elantoa, olla
laatuajan takeena lapsille ja intohimoisena tiikerinä
makuukammarissa. Tänään miehet korostavat haluaan tulla isäksi ja rakentaa
vastuullinen suhde lapseen. Tunnepuhe ja mies eivät ole eri planeetoilta.
Voisiko sukupuolten tasa-arvon nähdä muutenkin kuin pelkkänä
naisasiakysymyksenä? Löytyykö yhteistä rintamaa, jossa miehiin kohdistuva
syrjintä kuuluisi feministeille ja naisten sortaminen miesliikkeiden
aktiiveille?
Kainuun aatelisen ympärille asettuu joukko tasa-arvoväkeä, johon kuuluvat
Johanna Valenius, tutkijatohtori, Pirkko Mäkinen, tasa-arvovaltuutettu ja
Pasi Malmi, hallintotieteiden lisensiaatti

(YLE Radio 1 perjantaina 13.2.2009 klo 12.15 - 12.30, toinen lähetys klo 22.45. Radiolähetyksen jälkeen kuunneltavana netistä tämän sivun oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta.)

Alussa oli pokasaha, hevonen ja Jussi, - siihen se olisi jäänytkin, ellei olisi tullut huippunopeita GPRS-yhteyksiä joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.

Eräs ulkomainen matkailuopas määrittelee suomalaiset tiet siten, että ne ovat ”vaarallisia, mutta tylsiä”. Pystyt ajamaan kymmeniä kilometrejä rikkinäistä, kapeaa tietä, näkemättä mitään muuta kuin latteaa korpea tai synkeää suota. Tämä mairitteleva suomineidon kuva ei ole lähellä totuutta, se on täsmälleen sanotun kaltainen.

Miten metsä-asiantuntija raati Juha Keränen, Kari Partanen, Risto Konttinen ja Ismo Vepsäläinen on ratkaissut hämähäkkiseittimäisten tiestöjen logistiikka-ongelmia ja mitä muita dataratkaisuja metsätalous vaatii ? Ohjelmaa toimittaa Heikki Niskanen

Kun olin käymässä Ruotsin radion radioteatterissa, Radioteaternissa, joskus 1990-luvun lopulla, kohtasin Ingmar Bergmanin. Tai ehkä on parempi sanoa, että näin Ingmar Bergmanin. Hän tuli studiosiiven käytävällä vastaan. Vaihdoin kyllä ohimenevästi pari sanaa hänen kanssaan, koska olin vuosikymmenen alussa ohjannut hänen kuunnelmansa Viktoria (En själslig angelägenhet). Olin myös ollut Prix Italia -kilpailun juryssä valitsemassa mainittua kuunnelmaa, mutta toki sen ruotsalaista alkuperäisesitystä, yhdeksi kilpailun voittajakuunnelmista. Bergman ohjasi tuolloin kohdatessamme Radioteaterniin Strindbergin Rajuilmaa (Oväder). Hän oli jo kahdeksankymppinen. Hän oli asiallinen ja kertoi pitävänsä radiotyöskentelystä ja radion pienestä koneistosta, siitä että saa keskittyä vain muutaman ihmisen kanssa siihen, mitä on etsimässä, eikä mikään suuri tekninen apparatuuri tule väliin omine vaatimuksineen.

Bergman oli kaikkien välineiden kanssa tuttu: teatterin, television, radion, elokuvan. Hän teki käsikirjoituksia ja kirjoitti kirjoja. Hän teki viimeisinä aikoinaan radioon melkeinpä vain teatterinäytelmien sovituksia. Hänen radioajattelunsa ei ollut kovin kehittynyttä. Hänelle radiokin oli eräänlainen teatterin näyttämö.

Minusta elokuva ja kirjallisuus olivat hänen omimmat alueensa. Hänen induktiivinen tapansa käyttää omaa elämäänsä, sen yksityiskohtia ja -tapauksia johdatuksina yleisiin, meitä kaikkia koskeviin päätelmiin niin että emme edes huomaa milloin tarinan henkilön problematiikka onkin siirtynyt meidän omaksi problematiikaksemme. Hän osasi kirjoittaa ja ohjata pinnan alle koko sen räjähtävän tai räjähdystä ennustavan draaman, jota pinnalta katsoen emme heti tajua. Hän ei kenties edes mainitse sitä asiaa, joka on kaiken draaman syy ja aiheuttaja, me vain aavistamme sen. Bergmanin viimeinen tv-elokuva, Saraband, oli juuri tällainen. Samoin aikaisempi tv-työ Narrin seurassa (Larmar och gör sig till).

Kirjoista on syytä arvostaa korkealle muistelmateokset, jotka ovat samalla hienoa kaunokirjallisuutta, Hyvä tahto (Den goda viljan), Sunnuntailapsi (Söndagsbarn) ja Yksityisiä keskusteluja (Enskilda samtal). Ajattelen että joskus tekisin näistä kirjoista suuren Bergman-sarjan, niin radiollekääntyviä ne ovat.

Bergman osaa käsitellä yksittäisen ihmisen elämäntarinan puitteissa kysymyksiä uskonnosta ja moraalista, perhesuhteiden ongelmista ja ratkaisujen hakemisesta siten, että nämä elämän ns. suuret kysymykset kasvavat orgaanisesti ihmisten toiminnasta ja ajatuksista eivätkä ole ikäänkuin ulkopuolisen tekijän päälleliimamia.

Mutta siihen tapaamiseen kymmenkunta vuotta sitten Ruotsin radiossa Tukholmassa. Tervehtimisen ja esittelemisen välittäjänä oli eräs ystäväni, Radioteaternin tuottaja, joka sitten jälkeenpäin sanoi että he, koko Radioteaternin porukka, ovat lopen väsyneitä ja kyllästyneitä tuon vanhan ukon bakteerikammoon ja siihen, että hänelle pitää aina rakentaa melkein oma wc studion viereen ja pitää huoli siitä, että se desinfioidaan joka käyttökerran jälkeen ja että muut eivät sitä saa käyttää.

Radion pieneltä koneistolta vaati kuitenkin eräs suuruus ylimääräisiä hygienia-alan ponnistuksia.

(YLE Radio 1 maanantaina 16.2.2009 klo 9.05 - 10.00)

Entisaikaan on toimittajat päässeet juttukeikalle erikoisiin paikkoihin. Vuonna 1954 radio lähetti toimittaja Pekka Tiilikaisen selostamaan auringonpimennystä Öölannin yllä lentävän lentokoneen vessasta. Erikoisempaa selostuspaikkaa auringonpimennystä varten on vaikea keksiä.

Tapaamme myös vuosisadan vaihteessa - siis 1800- ja 1900 -lukujen vaihteessa - sairaanhoitajana työskennelleen neiti Anna Steniuksen jonka potilaisiin lukeutui eräskin kiltti koulupoika nimeltänsä Arvo Ylppö. Vuonna 1900 sairaanhoitajaksi valmistunutta Steniusta haastateltiin radioon vuonna 1964.

Päätteeksi perehdymme vielä entisaikojen työntekotapoihin. Vuonna 1953 tehdyssä haastattelussa kerrotaan työpäivistä jotka alkoivat aamuviideltä ja jatkuivat iltakahdeksaan saakka. Sirppi ja viikate heiluivat ja riihestä kuului kova varstojen mätke.

(YLE Radio 1 lauantaina 14.2.2009 klo 12.15 - 13.57. Lähetyksen jälkeen ohjelma on kuunneltavissa netistä tämän sivun oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta.)

"Tee rahakapina ja asetu oman elämäsi ohjaksiin" kehoittaa yksityisyrittäjä Leila Simonen.

Nainen voi rakentaa oman vaurautensa, nainen osaa bisnekset siinä missä mieskin, ja nainen voi hoitaa taloutta velkojen sijaan. Raha rahaksi myös kodeissa tabuilun sijaan!

Lauantaina 14.2. on vieraana Naiset ja raha -kirjan tekijä, yksityisyrittäjä Leila Simonen, joka kehottaa naisia tekemään rahakapinan ja asettumaan oman elämänsä ohjaksiin. "Nainen voi rakentaa oman vaurautensa ja nainen osaa bisnekset siinä missä mieskin", hän sanoo.

Toimittajana Anne Moilanen.