Olen vuodesta 1990 vastannut radion kuunnelmista. Nopeasti laskien yli tuhannesta kuunnelmasta. Siihen määrään mahtuu monenlaista, monia teemoja, monia kuulokulmia, monenlaista äänimaisemaa, lukuisia eriäänisiä näyttelijöitä, monenlaisia ohjaajia ja ohjausratkaisuja. Erilaisia kestoja minuutin mittaisista kahden tunnin kuunnelmiin. Iloisia ja surullisia. En usko, että kukaan pystyy tuosta määrästä sanomaan yhdellä sanalla, millaisia kuunnelmia ne ovat. Olen joskus miettinyt, yhdistääkö näitä oman aikani kuunnelmia jokin yksi asia tai seikka. Uskon että enemmän kuin yhdistäviä ominaisuuksia, niissä on erottavia ominaisuuksia.

Silti säännöllisesti tulee palautetta, että ennen kuunnelmat olivat hyviä, selkeitä ja mukavia. Nyt ne ovat sekavia, meluisia ja menevät yli ymmärryksen. Tämä on tietenkin yleistys, jonka joku esittää, kun on kuullut yhden kuunnelman, joka on hänen käsittämis- tai pitämiskykynsä rajoja koetellut.

Vähän aikaa sitten lähetimme ruotsinsuomalaisen tekijän Saara Salminen Wallinin teoksen Missä sinä olet?, josta saimme muutaman juuri tällaisen ”en ymmärrä” –palautteen. Usein tällaisissa tapauksissa tulen ajatelleeksi sitä, miten tekijät osaisivat tai voisivat ottaa huomioon kaikki mahdolliset vastaanottotavat. Tässä tapauksessa kaikki mahdolliset tavat kuulla ja kuunnella. Onko se edes mahdollista? En tiedä.

Salminen Wallinin kuulokuvassa/ääniteoksessa oli aika yksinkertainen perusasetelma: nainen, ohjelman puhuja oli kokenut ankaran shokin miehensä kuoltua. Naisen maailma on alussa aivan sekaisin, yhtä kaaosta, kaikki pyörii, mistään ei tahdo saada kiinni, joitakin yksittäisiä elämän- ja todellisuuden paloja kuitenkin on. Niihin voi tarttua. Kuunnelman edetessä ohjelman minä alkaa kysellä, missä hänen miehensä on, miksi kävi niin kuin kävi, kuka hän itse on, mikä on hänen suomalainen identiteettinsä Ruotsissa. Ohjelman lopussa näyttää siltä, että joitakin vastauksia löytyy, tai ainakin on osattu kysyä toipumisen kannalta oikeita kysymyksiä.

Muutamalle kuulijalle ohjelma oli sekavaa äänten vyöryä. Heidän oli ilmeisesti mahdotonta kuunnella kuunnelmaa rakenteena, äänenä joka virtaa korvista sisään ja kertoo virtaamisellaan, mistä on kysymys. Ihmisen hätä ilmenee äänimaailmassa, ei yksittäisissä sanoissa. Tämä on minusta radiofonista, mutta näyttää olevan kuuntelutapa, jossa seuraataan vain sanoja. Minusta yksi meidän, Radioteatterin, tehtävistä on kuitenkin myös tämän ilmaisumuodon eteenpäin vieminen eli kehittäminen. Kaikki kuunnelmat eivät voi olla suunnattuja niille, jota pystyvät seuraamaan fiktiota vain sanojen pintatason mukaan.

Fiktion yksi tunnusmerkeistähän kuitenkin on se, että kirjoitettuun tai ilmaistuun sisältyy myös alataso, pinnanalainen, subteksti, se minkä me luemme yhteyksistä, tapahtumaketjuista, henkilöiden tahdonsuunnista emme pinnasta.

Jos esim. Salminen Wallinin kuunnelmaa moititaan, siitä myös tulee kehuja, joissa ilmee kuunnelman palkitsevuus vastaanottajalle juuri siksi, että rakenne, kokonaisuus, rytmi, äänet, ymmärretään sielullisen tilan kuvaukseksi, matkaksi syvyyteen, ensin pimeään ja sitten valoon.

(YLE Radio 1 torstaina 26.2.2009 klo 9.05 - 10.00)

Vasemmiston kannatus on laskenut alhaisemmaksi kuin koskaan aiemmin. Onko Forssan ohjelman tavoitteet saavutettu ja vasemmisto näin käynyt tarpeettomaksi, vai onko vasemmisto itse tyrinyt omat mahdollisuutensa?

Sodanjälkeisten konsensus-puolueiden SDP:n ja Keskustan kannatus on laskusuunnassa, sen sijaan pitkään vallasta poissa olleiden Kokoomuksen ja SMP:n perillisen Perussuomalaisten kannatus nousee kohisten. Onko tämä sattumaa?
Tarvitseeko vasemmisto uuden Forssan ohjelman?

Näitä kysymyksiä ovat pohtimassa SDP:n kansanedustaja ja entinen puoluejohtaja Eero Heinäluoma, Turun yliopiston yliassistentti, puoluetutkija Rauli Mickelsson ja tällä viikolla "Lumedemokratia" pamfletin yhdessä Katja Boxbergin kanssa julkaissut toimittaja Taneli Heikka.

Keskiviikkona 25.2. klo 13.25 ja uusinta torstaina 26.2. klo 17.20. Ohjelma on viikon ajan kuultavissa oikealta palstalta.

Claude Debussyn laulusarjassa Ariettes oubliees – Unohdettuja lauluja eletään raukeissa tunnelmissa, mutta keskiöön nousee nopeatempoinen, pyörivän karusellin kuvaus. Paul Verlainen sanoihin tehty laulu kertoo eloisasta lapsilaumasta karusellin kyydissä.

Laulu ei kuitenkaan ole lasten laulu, vaan se kääntyy loppuaan kohti tumman vakavaksi viitaten kaiken kiireen ja hyörinän hiljentymiseen illan tullen. Kiire ja kova vauhti muuttuvat turhanaikaiseksi kun ne asetetaan elämän päättymisen ja kuoleman rinnalle.

Asiantuntijoina laulaja-näyttelijä Johanna Bister ja pianotaiteilija Eero Manninen.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 25.2.2009 klo 9.05 - 10.00)

Kuka häpeää ja mitä?
Mutta mitä jos ei osaa hävetä, vaan painaa päälle vaan? Ja polkee heikompaa?

Jos tekee väärin, syntipukin löytäminen voi olla pelastus. Mutta pelastaako se valheelta?

Toisen lyömistä pitää katua. Mutta kuka osaa katua oman itsensä lyömistä? Uskalletaanko me perua vääriä ratkaisujamme, vai elämmekö elämämme loppuun saakka omien taakkojemme vankeina?

Hyvät ihmiset, kaikki te, jotka olette joskus syntyneet!

Myös meidän aikuisten on tärkeää puhua elämän alusta, siitä, kun kukin meistä ensimmäisen kerran veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja parkaisi, että huhuu, täältä tullaan! Eli on tärkeää puhua synnytyksestä!

Synnytys on poliittinen asia, joka koskettaa kaikkia ihmisiä yhteiskunnassa – ei vain niitä, jotka synnyttävät! Se, miten synnyttävää naista kohdellaan ja millaiset olosuhteet hänelle tuohon ainutlaatuiseen tapahtumaan tarjotaan – siinä on verorahoilla kustannetun hyvinvointiyhteiskunnan koko kuva pienoiskoossa. Synnyttäjän kohtelu paljastaa, miten yhteiskunta suhtautuu naisen ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen. Nyky-Suomessa näyttää siltä, että alkukantainen, pelottava ja villi synnyttävä nainen haluttaisiin mieluiten passivoida kätevästi makuulle sänkyyn, ja että hän ei liikkuisi liikaa, ja että käyttäisi kivunlievitykseen mieluiten lääkkeitä, joita sairaaloissa niin hyvin osataan käyttää. Siistiä ja kätevää!

Synnytys on haluttu tehdä mahdollisimman helpoksi, vaivattomaksi ja tehokkaaksi – ja tätä kaikkea nimenomaan siksi, että synnytyksiin kuluisi mahdollisimman vähän aikaa, rahaa ja henkilökunnan resursseja. Synnytyksiä nopeutetaan keinotekoisesti, jotta äidit eivät olisi sairaalassa niin pitkiä aikoja, ja heihin kytketään liikkumista vaikeuttavia laitteita ja antureita, jotta vauvan turvallisuus saataisiin varmistettua myös silloin, kun kiireinen kätilö ei ehdi olla paikalla. Suosittu lääkkeellinen kivunlievitys aiheuttaa lisää lääketieteellisiä toimenpiteitä, ja syntyy kierre. Se, että synnytys on perusluonteeltaan hidas, intiimi ja luonnonmukainen tapahtuma, on unohdettu!

Kun on laskukausi, sairaanhoidossakin mietitään, mihin kaikkeen meillä on varaa ja mihin ei. Synnytyksissä ei pitäisi säästää. Koska vain naiset synnyttävät, on vääränlainen tehokkuuteen pyrkiminen synnytyksissä suoraan naisten terveyden huonontamista. Sitä ei tule hyväksyä, oli sitten nainen tai mies, synnyttänyt tai synnyttämätön.

Pelottelu ja pilkka ovat ne, jolla synnyttävät naiset alistetaan: ”Jos et makaa hiljaa selälläsi, lapsesi henki on vaarassa. Ja mitä se semmoinen vesisynnytyskin on, mokomaa elämysmatkailua ja virtahepotoimintaa!” Tällaisia puheita kuulee Suomessa 2000-luvulla.

Stop synnyttävän naisen alistamiselle – ja arvo hänen omille toiveilleen! Naiselle kuuluu oikeus saada synnyttämiseen kaikki se aika ja apu, joka siihen tarvitaan! Eläköön kaunis, ihana ja juhlittu naissynnyttäjä!

Kuunnellaanpa lähestyvän Kalevalanpäivän kunniaksi rivit ruotsalaisesta Svensk Literatur-Tidningistä vuodelta 1817:

”(...) jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansanrunot ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, tulkoon siitä sitten eepos, draama tai mitä muuta hyvänsä, voisi siitä syntyä uusi Homeros, Ossian tai Niebelungen Lied; ja näin jalostettuna, oman ominaislaatunsa loistossa ja kunniassa, itsestään tietoiseksi tulleena ja oman kehityksensä sädekehä ympärillään Suomen kansakunta herättäisi aikalaisten ja jälkimaailman ihailua.”

Ei, nämä rivit eivät olleet Elias Lönnrotin kynästä, hän alkoi kerätä kansalta runoja Kalevalaan vasta liki kymmenen vuotta myöhemmin. Tuon kirjoittaja oli Carl-Axel Gottlund, Ruotsinpyhtäällä syntynyt ja Turussa opiskellut kansallisuusmies, joka pian näiden sanojen kirjoittamisen jälkeen lähti keräämään muinaista suomalaista kansanrunoutta, muttei Karjalaan vaan Ruotsin Värmlantiin metsäsuomalaisten pariin. Siellä asui vielä muutamia tuhansia suomea puhuvia metsäsuomalaisia, joita oli muuttanut Ruotsin metsiä asuttamaan 1500-luvun lopulta lähtien.

Lähestyvän Kalevalanpäivän kunniaksi on paikallaan lukea myös ensimmäiset kansan suusta muistiin kirjoitetut säkeet Sammosta, josta sittemmin on tullut yksi Kalevalan suurista myyteistä, jolle yhä etsitään selitystä.

”Vanha Väinämöinen ja Nuori Jompainen... Lähettiin muinon Pohjan-muaale Sammasta hakemaan... Sieltä suaatiin Sammas kiini - Lähettiin merelle. Sanoi Nuori Jompainen Vanhallen Väinämöisellen: ‘Alota jo virteis’... ‘Viel on Virsillen varainen, Vielä Pohjolan portit näkyy, Tuvan uunit kuumottaa’... Lensipä Sammas pilvee. Löi Nuori Jompainen miekalla kaxi varvasta Sammalta poikki. Yxi lensi mereen – Toinen suaatiin muaalle. Joka lensi mereen, siitä tuli suolat mereen; Joka suaatiin muaalle, Siitä tuli heinät muaalle. Kuinj ois usseemat suaanut, niin ois vilja tullut ilman kylvämätä.”

Ei, Elias Lönnrot ei kerännyt näitä rivejä Karjalan laulumailta. Ne kertoi metsäsuomalainen Maija Turpoinen, Sävsenissä Taalainmaalla samaiselle Carl Axel Gottlundille, joka edellä ennusti suomalaisen kansalliseepoksen synnyn. Gottlund julkaisi säkeet vuonna 1818 kirjassaan Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoxi. Kului vielä neljätoista vuotta ennen kuin Lönnrot keruumatkoillaan törmäsi Sampoon.

Gottlund kirjoitti yhden ensimmäisistä suomenkielisistä tieteellisistä kirjoituskokoelmista nimeltään Otava, perusti Helsingin ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomalaisen ja jatkoi kirjoittamista kuolemaansa saakka liki 80-vuotiaaksi.

Miksi emme kuitenkaan juhli Gottlundia vaan Lönnrotia? Miksi Gottlund on unohdettu ja jos miehestä tietoja löytää, törmää hämmentävän jyrkkään pahansuopuuteen, jossa Gottlund luonnehditaan sairaalloisen katkeraksi ja vainoharhaiseksi riitapukariksi.

Dosentti Risto Pulkkinen on tutkinut tätä Kalevalan varjoon jätettyä suurmiestä, joten kysytään häneltä mistä on kysymys.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yhdyssanat ovat hieno keksintö. Miten muuten voisi esimerkiksi kuvata yhteen kirjoitettuja sanoja kuin sanalla yhdyssana? Jälkimmäisestä osasta näemme, että kyseessä on sana, alkuosa taas kertoo, millainen sana on.

Ikävä kyllä myös hämäryydet sanojen merkityksissä ainakin tuplaantuvat, kun niitä liitetään toisiinsa. Hammastahna ei ole hampaista tehtyä tahnaa eikä jääkiekko ole tehty jäästä vaan kumista. Ja sitten osa yhdyssanoista on saanut lähes fraasin tai idiomin aseman. Niiden tietämiseen tarvitaan kokemusta kielen käytöstä, pelkkä mekaaninen sanojen tunnistaminen ei auta.

Aina tällaista kokemusta ei ole ammattilaistenkaan käytössä, voimme päätellä Iltalehden seuraavasta tammikuisesta otsikosta:

Naissankari rauhoitti lapsia ja ampujia.

Kiinnostunut lukija alkaa lukea juttua naissankarin eli gigolon eli häntäheikin urhoollisuudesta, mutta juttu jatkuukin näin: ”Keskelle ampumadraamaa joutunut nainen suojeli surma-asunnosta paenneita lapsia”.

Ilmiantajanimimerkkimme Päivi Istala Yleisradiosta kirjoittaa:

”Onko suomen kielen taju todellakin ihan hukassa Iltalehdessä?”

ja kysymys on aivan paikallaan. Se, että kirjoittaja ymmärtää sanan naissankari naispuoliseksi sankariksi kertoo siitä, että hän ei ole lukenut eikä kirjoittanut kovinkaan paljoa suomenkielistä tekstiä. Ja se, että tämä sekaannus tapahtuu yhä useammin, on varmaan sitten merkki lopunaikojen ankeudesta.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuimen mielestä on kuitenkin jollain lailla hellyttävää, että juuri Iltalehden kaltaisen sensaatioaviisin toimittaja ei osaa käyttää sanaa naissankari oikein. Niinpä päästämme toimittajan armosta vapaalle jalalle, mutta annamme hänelle kotiläksyksi lukea Casanovan muistelmat kymmenen kertaa joka yö.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Carl Axel Gottlund oli paitsi äkkiväärä kulttuuripersoona, myös hämmästyttävä monipuolisuusmies. Hän oli mm. opettanut Saukko -nimisen villakoiransa tekemään korttitemppuja ynnä muuta taidokasta. Mutta tutkitaanpa nyt hiukan hänen Runola-eepostaan. Ensimmäisinä vuosina ilmestymisensä jälkeen Kalevala oli melkoisen kritiikin kohde. Risto Pulkkinen kirjoittaa, että jos joku olisi noina vuosina kirjoittanut vakuuttavamman eepoksen, se olisi saattanut syrjäyttää Kalevalan. Tätä Gottlund yritti Runola-eepoksellaan.

Runolan päähenkilö on Skaldi, joka lähtee matkalle kuolleiden valtakuntaan eli Runolaan kuuntelemaan suomen kieltä puhtaimmassa alkuperäisessä muodossaan. Saattajakseen hän saa suomalaisten kulta-ajan heeroksen Väinämöisen. Matkalla kohdataan mm. monia naisenhahmoisia jumaluuksia, kuten Toivotar, Onnetar sekä Tiijotar ja mahtuupa mukaan todennäköisesti suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen masturboinnin kuvauskin. Mukana on myös Saunatar, ja saunan suomalaisia myyttisiä ulottuvuuksia Gottlund kuvaakin Pulkkisen mielestä jälleen ensimmäisenä. Runola päätyy kehotukseen käyttää suomen kieltä ja lupaukseen siitä, että Runolassa odotetaan tätä kehotusta tottelevia:

Viimein majoihin manalan, Teijän lähtiissän lepohon
Taivalaiset asteloovat, Onnelaiset ootteloovat
Soahaksensa teijät sinne, Sinne ikuisaan ilohon
Kussa autuaat asuvat, Kuuluu kansan kuuluisimmat.

Näissä Runolan loppusäkeissä kuuluu vahvana Gottlundin suosima savon murre. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy, miksi taiteellisesti ohut teos ei noussut kansalliseepokseksi vaan lähinnä pilasi kirjoittajansa maineen.

Mutta älkäämme lannistuko: Gottlund kehitti myös useita uudissanoja, joista mm. sana sointu on yhä keskuudessamme. Kun siis kuulemme kauniin soinnun, muistakaamme Carl Axel Gottlundin monipolvista elämää!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kuvailmaukset ovat siitä ihana ilmaisun laji, että pienellä viittauksella voidaan vastaanottavaan päähän ladata kokonainen maailma mahdollisia tosiolevaisen tiloja. Aina ei lukija tai kuulija voi tietenkään olla varma siitä, onko merkitysuniversumin luoja tehnyt sen tahallaan vai ovatko ajatuskulut vahinko, mutta ehkä sillä ei ole niin väliä.

Malliesimerkki tällaisesta pienellä eleellä luodusta tulkintamahdollisuuksien ketjusta löytyi Tietoviikon verkkoversiosta viime marraskuun lopulla. Artikkeli oli otsikoitu "Virtualisointi mullistaa tietotekniikan” ja pian kirjoittaja pääsi käyttämään eläinkunnasta tuttuja kielikuvia:

Toisaalta Microsoftin etuna on hinta, palvelintuotteen käyttäjävolyymi ja pitkä kokemus aikaisten lintujen alas ampumisesta.

Ilmiantajanimimerkkimme Juha-Matti on jäänyt miettimään lauseen ulottuvuuksia:

”Voidaanko tästä siis päätellä, että tietokoneiden mato-virusten voimakas lisääntyminen viime vuosikymmeninä on ollut Microsoftin syytä, koska tämä on ampunut alas suuren joukon aikaisia lintuja? Ehdotan toimittajalle tiedonjulkistamispalkintoa ja Microsoftin näin paljastetun ympäristörikoksen tarkempaa tutkimista.”

Aristoteleen kantapääkin pysähtyy ihastelemaan kautta maailman tunnetun vanhan sananlaskun päälle luotua uutta sananlaskua: ampua aikainen lintu alas. Palaamme tuhannen vuoden kuluttua selvittämään, onko viisaus juurtunut muidenkin kuin Tietoviikon toimittajien kielenkäyttöön!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

(YLE Radio 1 maanantaina 23.2.2009 klo 9.05 - 10.00)

Markus Kajo vie tällä kertaa lajitoverinsa aluksi tapaamaan Uuvekirko ukkoloita. Niilo Ihamäki tavoitti haastateltavaksi vuonna 1962 Anton Määttösen, joka kertoilee iloisten ukkojen kylästä jossa lehmilläkin oli kengät jalassa. Positiivisen oloinen on tämän kylän nimikin, Kannaksen Halilaa tässä muistellaan.

Leo Meller yhytti puolestaan kirjailija Yrjö Kokon vuonna 1948. Puhe kiertyy - tietysti - kirjailijan rakastamaan Lappiin.

Pohjoisessa ollaan myös päätösosiossa jossa toimittaja Adolf Turakainen jututtaa kenttäpäällikkö Paavo Huhtamäkeä mm. Petsamon kestikievareista. Jutuissa kerrotaan jopa Lapin "keisarista", eversti Villamosta.

Sekin tämänkertaisessa jaksossa selviää miksi virtahepo olisi oiva lemmikki.