Jokatuntinen hupi oli yrittää kirjoittaa liitutaululle mahdollisimman äänekkäästi. Tehtävä oli vaikea, mutta oikealla liidun kulmalla takuukirskunta lähestyi täydellisyyttä. Opettajan hermot paloivat lahjakkaasti. Pokan täytyi pitää, ainakin sen pienen matkan, takaisin pulpetin äärelle kävellessä. Liitutaulu on hämmästyttävän nuori keksintö. Vasta 1801 iloriipinä alkoi kajahdella erilaisissa opinahjoissa. Suuresti pettymykseksi, äänettömät valko- eli tussitaulut alkoivat korvata pölypintoja 1970-luvulta lähtien. Nimisuosikki ”sähköinen yliolanheitin” haastoi molemmat seinätaulut hieman myöhemmin, kunnes kehiin astuivat modernit dataprojektorit. Kaapelit kihisivät ja näkyville heijastui informaatiotsunami.

Luulen, ettei kouluissa ole kymmenen vuoden kuluttua atk-opetusta. Tietokoneesta on tällöin tullut liitutaulun kaltainen väline, jota käytetään yhtä rutiininomaisesti kuin haarukkaa syödessä. Aikoinaan kouluissa oli kova juttu, jos luokassa oli oma televisio. Kaukosäädin annettiin harvoille ja valituille, kunnianosoituksena suuresta kuuliaisuudesta tai muusta merkittävästä uroteosta. Nyt surumieliset televisiot katselevat mykkinä ja apeina lcd-näyttöjen ääressä ahertavien pilttien pirteitä ilokasvoja. Www-sivuilta löytyy paljon enemmän kaikkea vielä hyödyttömämpää, mitä kanavarajoitteinen näkötuubi voi tarjota. Mutta muutosta ei voi estää. Datavälineet arjistuvat kiihtyvällä vauhdilla. Ennen arvokkaiden professorien massiivisesta laskentavälineestä on tullut maitohampaisten leikkikalu. Mitä tulevaisuudessa ihmetellään? Eläviä 3-d hologrammeja, vai katsovatko pienet kasvot aran uteliaasti ulkona tuulessa lentävää keltaista lintua?

Heikki Niskanen

Rakkaat suomalaiset ja kaikenmaalaiset ihmiset, kannustan teitä ennakkoluulottomaan sana-analyysiin. Kuvitelkaa mielessänne käsite turvapaikanhakija. Erotelkaa sitten käsitteen kolme eri sanaa toisistaan ja tarkastelkaa niitä. Turva, paikka ja hakija.

Turva tarkoittaa jotain, joka on inhimillisempää ja parempaa kuin hätä, vaara tai pelko. Paikka on sijaitsemista, jossain olemista. Turvapaikka on olemista jossain, jossa ei tarvitse pelätä ja josta ei koe tarvetta paeta. Hakija taas – no, hän on tässä tapauksessa ihminen, jolla on tarvetta hakeutua turvaan, paikkaan, jossa saa olla turvassa.

Mitä käsite turvapaikanhakija siis meille kertoo? Se luo kuvan ihmisestä, joka on syystä tai toisesta hädänalainen, pelokas ja vaarassa. Se tarkoittaa, että ihminen pyrkii hakeutumaan paikkaan, jossa asiat olisivat toisin, jossa voisi olla turvassa.

Ja mitä me teemme, miten me tähän ihmiseen suhtaudumme? Me haluamme, että hän selostaa ja erittelee, millaista hätää tai miten syvää pelkoa hän on kokenut. Me vaadimme häntä muistamaan yksityiskohtaisesti ja kuvailemaan tarkasti turvattomuutensa olosuhteita. Me edellytämme, että hän asettaa sivuun traumansa ja inhimillisen hätänsä ja vakuuttaa meidät.

Me myös laadimme raportteja paikasta, josta hän on kotoisin. Me väitämme, että raportista käy ilmi, miten turvallista tai turvatonta tuossa paikassa on. Meistä on selvää, että raporttimme tiedoilla on suurempi painoarvo kuin ihmisen omalla kertomuksella. Ja niinpä me sanomme turvapaikkaa hakevalle ihmiselle, että hän on väärässä: raportin mukaan hän on täysin turvassa myös siellä, mistä on paennut.

Ihminen ei pakene viekkaudella tai vääryydellä. Ihminen pakenee, koska hänen henkeään uhataan tai koska hänen elämänsä on käynyt sietämättömäksi. On meidän velvollisuutemme auttaa ihmistä, joka etsii turvaa. Hän ei ole rikollinen eikä uhkatekijä, vaan lähimmäinen, joka ansaitsee uuden mahdollisuuden.

Brändityöryhmä pohtii parhaillaan Suomen brändiä. Asia on herättänyt paljon keskustelua, niin puolesta kuin vastaankin. Suomi-brändin on sanottu olevan ihan metsässä eikä sitä pelasteta sibeliuksilla, tarjaturusilla tai maailmaa kiertävillä rock-bändeillä.

Mitä ihmettä Suomi-brändi loppujen lopuksi tarkoittaa? Ja ketä varten brändi luodaan? Eikö kaikki kuitenkin lähde siitä, että Suomi olisi kansainvälisesti tunnettu ja voisimme nauttia arvostuksesta, ja myös suomalaiset voisivat arvostaa maataan ja itseään kansalaisena?

Keskustelua aiheesta YLE Radio 1:ssä torstaina 22.10. klo 9.05 alkaen. Mielipiteensä tuovat julki kriitikko Outi Nyytäjä ja viestintäkonsultti Kirsi Piha Suomi-brändin valtuuskunnasta.

Tyytyväisyys ei kuulu päivän hyveisiin. Ja se aiheuttaa meissä aivan
käsittämättömät määrät stressiä. Emme saa olla tyytyväisiä, koska
kaikkialta sanotaan, ettei sellaiseen tunteeseen ole syitä. Töissä ei ole
hyvä olla, koska työ on uuvuttavaa, kuormittavaa, siellä kiusataan, palkka
on huono, työajat epäinhimilliset ja pomo on ilkeä.

Kotonakaan ei ole hyvä olla, koska sielläkin pitää suorittaa, pitää olla
hyvin sisustettu koti, trendikästä ruokaa, lapsilla kunnon harrastukset ja
aikuistenkin pitää osallistua vähintään kahdelle kehittävälle
kansalaisopiston kurssille viikossa.

Me tulkitsemme omaa elämäämme sellaisten merkkien ja sääntöjen mukaan,
joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä oikean elämän kanssa. Vertaamme
kotiamme sisustuslehtien kansikuviin – ja petymme. Vertaamme ulkonäköämme
malli-ihmisiin – ja petymme. Vertaamme työmenestystämme talouslehdissä
esiteltyjen yritysjohtajien uraan – ja petymme.

Kulutamme aikamme valittamalla kaikesta, josta meillä on syytä
valittaa, ja josta meille annetaan syytä valittaa. Ja ideahan on siinä, että
kaikesta on syytä valittaa, mikään ei ole hyvin, eikä varsinkaan mikään ei
ole niin hyvin kuin ennen vanhaa, eikä missään nimessä mikään ole niin hyvin
kuin, ööö, kuin vaikkapa afrikkalaisella paimenella.

Länsimainen elämäntapa on kovassa vastatuulessa. Mitään ei voi tehdä ilman
huonoa omaatuntoa, joka se vuorostaan aiheuttaa stressiä. Ja sen seurauksena nostamme – stressintappajiksi – jalustalle afrikkalaisia paimenia ja tiibetiläisiä munkkeja.

Meillä on täällä suomessa ja länsimaissa valtavan hyvät oltavat. Mutta me
häpeämme sitä ja siksi olemme kehittäneet itsellemme verkoston, joka koko
ajan tuottaa meille tutkittua tietoa siitä, että oikeastihan meidän
elämämme on aivan kamalaa. Sillä tavalla saamme hiljennettyä omatuntomme
ja saamme myös syyn kerjätä sääliä: meillä on niin hektinen elämä, että
vahvatkin sortuvat elon tiellä. Voi, voi.

Jos tunnustaisimme, että meillä on kissanpäivät ja homma on
hanskassa, silloin saattaisimme oikeastikin joutua sen eteen, että meidän
olisi pakko auttaa sitä afrikkalaista paimenta ja tiibetiläistä munkkia.
Mutta niin kauan kun meillä on stressiä ja hallitsemattomia paineita ja
epäinhimillistä kiirettä, niin kauan me voimme surkutella omaa
itseämme ja nostaa sen paimentolaisen, beduiinin ja munkin jalustalle.
Sellaisia jotka ovat jalustalla, sellaisia ei tarvitse auttaa – eihän?

Välitilinteko eli Kaksikymmentä vuotta kansanmusiikkia
Pakina: Sanna Kurki-Suonio

Nyt on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin opinnot Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla. Ja yhdeksäntoista vuotta olen elättänyt kansanmusiikilla itseni, tehnyt erilaisia siihen liittyviä töitä. Olen saanut kiertää ympäri maailmaa, työskennellä eri musiikin aloja edustavien loistokkaiden muusikoiden kanssa, laulaa oopperaa ja nykymusiikkia, opettaa ja säveltää.

Moni asia alkoi, kun yhdeksäntoista vuotta sitten eräänä iltana soi kotona lankapuhelin.
Ruotsalaisen Hedningarna-yhtyeen luutisti Totte Mattson soitti ja kysyi, voisinko pyytää jotakuta kaveriksi ja lähteä Ruotsiin yhtyeen kiertueelle äänijänteitä venyttämään. Eipä tarjoukseen suostuessani mikään kello kilajanut merkkinä uran urkenemisesta. Matkalle mukaan pakkasin Kantelettaren ja kopioita joistain Armas Launiksen toimittaman Inkerin runosävelmät –kirjan lauluista. Tukholmassa tapasin Paulaston Tellun ja yhdessä lähdettiin kohti Falunia. Indiskasta käytiin ostamassa samanlaiset, värikkäästi kirjaillut mustat pitkähihaiset teepaidat esiintymisasuiksi. Parin päivän innokkaan ja onnekkaan harjoittelun tuloksena kokoonpanolla Hedningarna med finska Tanter oli yhteisiä kappaleita jo muutamia. Kiertuebussiin haettiin vielä matkan varrelta voimallisesti partavedeltä tuoksuva näyttelijä Rolf Lassgård, joka konserteissa kertoi tarinoita ja lauloi yläsävel-laulua. Se kiertue oli alku minun kansanmusiikin ammattilaisuudelleni.

Ainoaksi luulemani kiertueen jälkeen yhteistyö jatkui hedelmällisenä melkein vuosikymmenen ajan ja loppui, kun minusta tuntui tärkeältä voida kehittää itseäni muunkinlaisten töiden parissa. Hedningarna-kortti oli tullut katsottua jo sangen tarkkaan. Lentokoneessa tapaamani ekonomisti-nainen totesi minun selkeästi sahaavan altani tukevaa oksaa, kun kerroin hänelle lopettamispäätöksestäni. Siitä huolimatta pidin pääni. Olin toki niiden vuosien aikana työskennellyt erilaisissa produktioissa, tehnyt biisejä, opettanut ja ollut muutenkin kaikin tavoin puuhakas. Mutta selkeästi uutta kohti ei voi kulkea, jos vanhaa roikottaa mukana vaikka vain varalta.

Leivän päällä on näiden kymmenen Hedningarnan jälkeisen vuoden ajankin ollut kansanmusiikki-voita, muita laatuja ei ole tarvinnut kokeilla. Viimeiset kuusi ja puoli vuotta on mennyt vaihtelevan tiiviisti Joensuussa Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun leivissä. Välillä olen saanut nauttia apuraha-kausista ja palkallisesta tutkijakoulupaikasta, joiden turvin tohtoriopinnot eivät venyneet maisteriopintojen tavoin teini-ikäisiksi asti. Työssä saan kulkea opiskelijoiden rinnalla heidän opintojensa ajan, nähdä ja kokea yhdessä heidän kehityksensä kulminaatiopisteet, jakaa ahaa-elämykset. Se on antoisaa. Myös opetuksen suunnittelu ja kehittäminen tuntuu mielekkäältä. Oma taiteellinen työskentely erilaisissa konteksteissa jatkuu. Ilman sitä tuntuisi, kuin olisin puolikas, kuin kyky ilmaista itseäni katoaisi.

Mitä olen oppinut näiden kahdenkymmenen vuoden aikana? Instrumentin käsittelyä, uusia tiedollisia asioita ja sen, etten tosiaankaan tiedä juuri mitään. Että loputtomasti on asioita, joista olisi ihana ja tärkeä tietää enemmän. Huomaan musiikillisesti kulkeneeni kohti paljasta ja pelkkää, yksinkertaista ja sen vuoksi vaativaa. Hiljaisuuden soiminen musiikissa tuntuu eniten tavoittelemisen arvoiselta asialta, samoin se, että tarinat koskettavat kuulijaa, herättävät tunteita.

Mielenkiinnolla odotan seuraavia kahtakymmentä vuotta. Uusia alkuja häämöttää edessä, uudet polut kutsuvat kiehtovina. Tai, ekonomisti-naisen käyttämää kielikuvaa lainatakseni, puussa kasvaa uusia oksia istahtaa.

Sanna Kurki-Suonio, MuT
Monessa mukana

Maakuntien kuihtumisesta on meillä puhuttu iät ja ajat. Viimeistään traktorin tulo pelloille ja metsiin 50-luvulla alkoi tuottaa Suomen pientiloille työttömyyttä. Aikamiespoikia oli yhtäkkiä liikaa ja tuli ajolähtöjä kaupunkiin. Kylät tyhjentyivät ja maalaispitäjien olemassaolon taistelu kiihtyi. Nyt on kymmeniä vuosia puheita pidetty ja toimiakin tehty syrjäseutujen pelastamiseksi. Kuntaliiton nuori erityisasiantuntija Tytti Seppänen on juuri siirtynyt kotikonnuilleen Vaalaan kunnanjohtajaksi. Voi hyvin kysyä, onko maisteri Seppänen parantumaton romantikko vai epärealistinen taivaanrannan maalari. Lähteekö hän kääntämään kehityksen suunnan? "Maaseutu autioituu lopullisesti" kuuluu kohtalokas väitteemme. Jukka Arvassalon toimittama Ennakkoluuloja kuullaan YLE Radio 1:ssä torstaina 22.10. klo 13.40 sekä uusintana perjantaina 23.10. klo 18.00

"Nokian mollaamisen loputtava", julistaa nimimerkki totuuus Suomi24-palstan Salo-keskustelussa. Kirjoittaja toteaa että vaikkei tehdastyö ehkä ole kivaa, on paikkakuntalaisten oltava kiitollisia kun sitä on niin monelle tarjolla. Yksi tukee ensimmäistä puhujaa, toinen maalailee tuttuja uhkakuvia tehtaiden alasajosta, joku puhuu työnantajan "natsi meiningistä". Alkamassa on jälleen yksi väittely suuren matkapuhelinyhtiön roolista pienen kaupungin elämässä.

"Tehtaanpiipun takaa nousee aurinko", laulaa Leevi and the Leavings karheansuloisessa mestariteoksessaan Elämää ikkunan takana. Työläisyhteisön arkea kuvaavan laulun sävy on lempeä, kaihoisakin. Salolaisten keskuudesta moista tehtaan varjossa -nostalgiaa lienee turha etsiä, vaikka täälläkin Göstan sanoin "liukuhihnalta leivän saa".

Paikkakunnan ilmapiiriä leimaa erikoinen viha-rakkaussuhde – vai pitäisikö sanoa viha-kiitollisuussuhde – Nokiaan, sen selvästi suurimpaan leiväntuojaan. Ison N:n hyvät puolet ovat kaikkien tiedossa – mutta jokin siinä kasvottomassa määräilevyydessä potuttaa. Nokian kaltainen puolta pitäjää elättävä yritys on kuin taloon asumaan tullut upporikas, puhumaton sukulaismies, joka tarjoaa elannon isälle, äidille ja hyvässä lykyssä siskolle ja naapurin ukolle. Pakko sitä on talossa katsella tai ei pian ole taloa missä katsella.

Suuryrityksen tuoman työpaikkakasan kääntöpuoli on epävarmuus: kun yhden toimijan rooli on ylikorostunut, eletään kaupungissa jatkuvasti niin sanotusti pelko perseessä/takapuolessa. Pelon lisäksi muita avainsanoja salolaisten Nokia-antipatioihin lienevät edellä jo vilahtaneet kasvottomuus ja puhumaton. Kenties kännykkäjättiä olisikin helpompi sympatiseerata, ellei sen imago olisi niin jäykkä ja sulkeutunut.

Nokian toiminnasta puuttuvat rentous ja avoimuus: haastatteluja ei myönnetä, kommentteja ei anneta, mistään ei kerrota mitään. Kaikki henkilökohtainen on karsittu materiaaleista ja johtajien käytöksestä. Mainokset on suunnitellut Neutraalin Viestintäoppilaitoksen Riskittömän Visuaalisuuden laitos. Kun ajattelee Nokiaa, nousee mieleen pelkkä yksittäinen sana: osavuosikatsaus. Yhtiön julkinen profiili on urautunut virkamies kunnanviraston aulassa, lukemassa virallista tiedonantoa suoraan paperista. Se on viisi sinistä kirjainta, joiden takana ei tunnu olevan oikein mitään.

Salossa Nokia on kaikkialla. Tämä ei tarkoita että yhtiö juuri näkyisi kaupunkikuvassa: silmillä sen huomaa vain jos kävelee teollisuusalueen perukoille tehdaskompleksin luo – ja lisäksi kerran kesässä humalaisten nokialaisten vallatessa kaupungin kesäjuhliensa jälkeen. Ei, Nokiaa ei Salossa näe, sen läsnäolon pikemminkin tuntee. Ja kuulee, jatkuvasti ihmisten puheissa.

Leijonanosalla kaupunkilaisista on myös henkilökohtaista kokemusta yhtiöstä. Minullakin, yhden kesän verran. Menin kahdeksi, kymmeneksi tai aamukuudeksi. Yhdistelin kännykän osia toisiinsa ja pakkasin niitä pahvilaatikoihin, kahdeksan tuntia kerrallaan. 24 minuutin ruokatauolla kiirehdin pizzani kanssa mikrojonoon, 12 minuutin kahvipaussilla poltin liian monta tupakkaa.

En muista mitä tein rahoilla, mutta varmasti jotakin kivaa tai hyödyllistä – kuten ovat tehneet myös lukuisat ystäväni ja tuttavani perheenjäsenineen. Ei työkään hassumpaa ollut, linjalla sai siihen aikaan istua ja tauotkin ovat kuulemma silloisesta lyhentyneet. Joten kai tässä kiitollinen on oltava.

Ja entäs se kaksoistunteen toinen puoli sitten? Ei, rakas Noksuseni, en minä sinua vihaa. Mutta jos jonakin päivänä päätät tehdä synnyinkaupungilleni bochumit, armias sinua auttakoon.

Turkka Hautala

(YLE Radio 1 20.10.2009)

Mitä kummaa- vieläkö keskustellaan naispappeudesta? Suurimmassa osassa
seurakunnissahan aisa näyttäisi olevan ihan mallillaan. Joka kolmas pappi
on nainen ja teologian opiskelijoista jopa kaksi kolmasosaa on naisia,
joista varsin pieni osa ei hyväksy naispappeutta. Eikös tämä asia ole jo
poissa päiväjärjestyksestä?

Ei ole. Kysymys on siitä miten eri tavoin uskovien ja suvaitsevaisuutta
tulkitsevien evankelisluterilaisten suomalaisten kirkko pysyy kasassa?
Jossain suvaitaan sateenkaarimessua ja toisaalla vastustetaan ankarasti.
Naispappeuden vastustajien kohdalla tilanne elää koko ajan heidän
etsiessään sijaa kirkon tiloista. Missä on se suvaitsevaisuuden ja
vakaumuksen vapauden alue, jonne erilaiset kristityt sopivat yhdessä?

Kirkolliskokouksen 1986 tekemä naispappeus päätös on toiminut suurimmaksi
osaksi hyvin. Mutta kirkon ylimmän hallinnon hyväksymä "tasoitteleva"
ponsilausunto on johtanut seurakunnissa myös työvuorojärjestelyihin, jossa
naispappeuden vastustajat ovat kieltäytyneet astumasta samalle alttarille
naispappien rinnalle. Julkisuudesta muistamme mm. Vammalan, Hyvinkään ja
Valkealan tunteita kuohuttaneet yhteenotot, kun miespappi ei mahtunut
alttarilla rinnakkain naiskollegan kanssa.

Viime aikoina Helsingin Agricolan kirkossa ja Agricola-liikkeen suojissa
on järjestetty Mikaelin messua yhteistyössä naispappeutta vastustavien
järjestöjen kanssa. Kannattajat sanovat naispapeista vapaan messun
toteuttavan yhteisöllisyyttä ja vapaaehtoisuutta. Nyt Agricola-liikkeen
ohjausryhmä päätti 8.10.2009 irrottautua messuyhteistyöstä vanhan
virkakäsityksen kannalla olevien herätysliikejärjestöjen kanssa. Tästä
lähtien messussa toimivat Agricolan kirkon omat papit, jotka voivat seisoa
naispappien rinnalla.

Piispainkokouksen päätös on yksimielinen siitä, että virkatehtävässä pappi
ei voi kieltäytyä yhteistyöstä naispapin kanssa seurakunnan järjestämässä
messussa. Jos seurakunta järjestää messua, jossa nainen ei voisi toimia
pappina, aiheuttaa se syrjintäolettamuksen. Toisaalta kirkkoherra voi
yrittää saavuttaa yhteisymmärryksen seurakuntaneuvoston kanssa ja antaa
kirkon tiloja ryhmittymille, jotka eivät hyväksy naispappeutta. Tällöin
tilaisuus ei voi olla seurakunnan omaa toimintaa. Rivikristityn voi olla
joskus hankalaa selvittää minkälaista tasa-arvon tai suvaistevaisuuden
ideaalia toteuttavan kirkon menoihin hän on matkalla.

Ainakaan tositaiseksi naispappeuden vastustajat eivät ole olleet kovin
innokkaita perustamaan omaa kirkkoaan. Kysymys on patriarkaalisesta
vallasta ja rahasta, suvaitsevaisuudesta ja uskon näystä.

YLE Radio 1:ssä tiistaina 20.10. klo 9.05 alkaen uskontojen välistä vuoropuhelua, dialogia etsivät suorassa lähetyksessä samaan kirkkoon kuuluvat naisteologit Pirkko lehtiö, joka on Suomen ensimmäisiä naispappeja ja Soili Haverinen, OPKOn opiskelijatyöntekijä sekä kirkkohistorian dosentti Esko M. Laine.

Antiikin mytologioiden mukaan Ganymed on yksi intohimoisesti halujaan toteuttavan Zeuksen ihastuksista. Ylijumala Zeuksen mielihalut eivät juurikaan noudattaneet sovinnaisuuden rajoja, vaan hänen kohteekseen kelpasi melkein mikä tahansa liikkuva maali. Ganymed ei ollut huono valinta, sillä häntä pidettiin kauneimpana nuorukaisista, ja Zeus viekin hänet Olympos-vuorella juomanlaskijakseen.

Runo kuvaa homoeroottista rakkautta, jota antiikin kreikkalaiset toteuttivat estoitta. Tässä on kyse vanhemman miehen rakkaussuhteesta nuorukaiseen, jolla kuvattiin myös mestarin ja oppilaan välistä henkevää vuorovaikutussuhdetta. Goethe on omassa runossaan käyttänyt tätä tarinaa ikuisen nuoruuden kaipuunsa ja sielukkuuden etsintänsä symbolina. Teivas Oksela luonnehtii tekstiä ”paneroottiseksi kevään ylistykseksi”. Hugo Wolfin laulu vie kokijansa yhtymään kaikkeuden svääreihin.

Keskiviikkona 21.10. 2009 klo 13.25. Uusinta torstaina 22.10. klo 17.20. Asiantuntijoina laulutaiteilija Anu Komsi ja kapellimestari Sakari Oramo. Toimittajana Paula Nurmentaus.

On elämässä 2 mielenkiintoisaa, jotka voivat olla sekä ilo että kiro. Ensimmäinen on se, että tietää etukäteen, mitä tapahtuu. Ja toinen on se, että ei tiedä etukäteen, mitä elämässä tapahtuu. Ottakaa nyt paperi ja vetäkää sen halki pystyviiva. Vasemmalle puolelle kirjoitatte asioita, joista toivoisitte tietävänne etukäteen. Ja oikealle päin vastoin. Yläpuolelle kirjoitatte: "Jos saisin tietää nämä etukäteen" ja "Nämä tulevat yllätyksenä", ikäänkuin otsikoiksi. Sitten tutkikaa listaa, ja sitten kuvitelkaa, että kohtalo vaihtaa otsikot - ja vain otsikot - päikseen! Kannattaa miettiä, mikä on hyvä tietää etukäteen, mikä ei! Ja silti ei voi aina valita. Pitää vain kärvistellä. Iloa syyssinnittelyynne! Kyllä se siitä! Radio tarjoaa iloisia yllätyksiä, kunhan ei yritä korjata sitä itse. Sähköllä ei ole huumorintajua!