Yhteisen Pohjolamme arktinen valtakunta

Pohjoisnavan ja Norjan välillä Pohjoisella jäämerellä sijaitseva Huippuvuoret on ainutlaatuinen, jopa mystinen paikka. Ihmissilmin katsottuna maisema on karua; arktinen tuuli puhaltaa kasvoille armottomasti, eikä puita ei näy missään. Yli puolet saariston maa-alasta on jäätikön peitossa.

Silti vain harvalla pohjoisnapaa ympäröivällä alueella on yhtä paljon elämää kuin Huippuvuorten ympäristössä. Juuri sen vuoksi arktisen paratiisin monimuotoisen elämän seuraaminen ja taltioiminen on unohtumaton kokemus.

Vierailin Huippuvuorilla tänä vuonna kahdesti, kesäkuussa yöttömän yön ikivalossa sekä syyskuun loppupuolella, päivien lyhentyessä vauhdilla. Kesä on lintujen lisääntymisen juhlaa, kolmisen miljoonaa lintua lentää Huippuvuorille jatkamaan sukuaan. Haahkoista lapintiiroihin, valkoposkihanhista pohjankiisloihin; saariryhmän rannat ja vuorten seinämät täyttyvät kovaäänisistä vieraista, jotka kiistelevät kumppaneista ja hautomispaikoista. Kesän aikana myös valaat saapuvat ruokailemaan Pohjoisen jäämeren valtavaan ruoka-aittaan. Mursut röhkivät rannoilla ennen kuin pulahtavat veteen aterioimaan simpukoilla.

Aurinko paistaa silmiä häikäisevän kirkkaasti myös keskellä yötä. Ajantaju katoaa. Tuulen humina ja lintujen huudot saavat unohtamaan kaiken muun. Unohdin nukkumisen. Halusin olla hereillä vuorokauden jokaisen sekunnin todistamiseksi tuota suurta elämän kiertokulun juhlaa.

 
Syksyllä tunnelma oli muuttunut. Linnut olivat lentäneet takaisin etelään. Vain muutamia myöhäisiä muuttajia, kuten myrskylintuja ja merikihuja, liiteli rantojen tuntumassa. Juhlat olivat ohi. Luonto valmistautui kaamokseen.  Aurinko oli kuin väsähtänyt kesän tauottomasta loistosta - nyt aurinko nousi hitaasti ja laski päivä päivältä aikaisemmin. Silti jokainen hetki, kun aurinko saapui ja lähti, oli runollisen kaunista valojen sinfoniaa. Siinä missä kesällä valo oli öisinkin usein jopa liian terävä valokuvaukseen, nyt sen sävyjen rikkaus ja vaihtelu näyttivät Huippuvuoret aivan uudella tavalla. Nämä hetket pursusivat kauneutta, jopa haikeutta.  Syksyn reissulla luonnonkiertokulun todistaminen oli dramaattissävyisempi. Valon ohella ympäristö oli myös muuttunut toisella, pelottavalla, tavalla. Jäätikön reuna, joka vielä kesäkuussa oli Huippuvuorten pohjoisosan tuntumassa, oli syyskuuhun mennessä matkannut noin 350 kilometriä pohjoisemmaksi. Pohjoinen jäämeri oli yhtä loputonta ulappaa. Näin lukuisia jääkarhuja, jotka olivat haaksirikkoutuneet saarille. Ne joutuivat elämään säästöliekillä ja odottamaan talven ja jäiden tuloa. Silloin ne pääsisivät taas saalistamaan hylkeitä. Joistain jääkarhuista kuitenkin näki jo syksyllä, etteivät ne tulisi selviämään talveen asti.

Huippuvuorten arktinen luoto on vaikeuksissa. Juuri arktisilla alueilla ilman lämpötila on noussut 2–2,5 kertaa nopeammin kuin muualla maailmassa. Saariryhmää ympäröivä jääpeite on kutistunut nopeasti, ja tutkijat uskovat, että muutaman vuoden sisällä jääkarhut katoavat Huippuvuorilta. Ilmaston lämpenemisen seurauksena kesät pidentyvät. Toinen valtava uhka Huippuvuorten ekosysteemille ovat ympäristösaasteet, jotka matkaavat sinne merivirtausten ja Golf-virran mukana. Vaikka luonto ja ilmasto muuttuvat ilman ihmistäkin, juuri Huippuvuorilla näkee minkälaisen hinnan planeettamme maksaa nykyajan elämänmenosta.

Planeettamme uhkakuvat ovat niin valtavia, että niiden edessä tuntee itsensä mitättömän pieneksi. Toivoa antaa se, että arktisesta luonnosta välittävien ihmisten määrä kasvaa päivä päivältä. Ja itse luonto, merilinnuista hylkeisiin ja jääkarhuihin, on planeettamme selviytyjä. Meidän ihmisten tehtävänä on auttavan käden ojentaminen, jotta tämän arktisen paratiisin asukit löytävät keinot selviytyä muuttuvan planeettamme armoilla.

Koko sarja Areenassa: 

kimmo.ohtonen@yle.fi
twitter: @KimmoOhtonen