Tekijänoikeuden tasavero

Tekniikan nopea kehitys on nostanut esiin ääniä, jotka ennustavat tekijänoikeuslainsäädännön pikaista muuttumista. Kunhan vain investoimme nopeasti nettitelevision vaatimaan infrastruktuuriin ja muihin vastaaviin hankkeisiin, tekijänoikeudet kyllä sopeutetaan tekniikan vaatimuksiin. Tällaisia kirjoituksia on näkynyt myös suomalaisessa lehdistössä.

Käytännössä asia ei välttämättä ole aivan näin yksinkertainen. Tekijänoikeuslaki rakentuu pitkälti tekijöiden yksilöllisten oikeuksien varaan. Lisäksi tekijänoikeus on vahvasti ankkuroitu sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin. Jos Suomen eduskunta päättäisi, että verkossa voi vapaasti levittää Walt Disneyn piirtämiä ankkoja, maamme olisi pian syytettynä maailman kauppajärjestön tuomioistuimessa. Ilmassa onkin aivan yhtä paljon merkkejä tekijänoikeuslainsäädännön kiristymisestä kuin sen väljentymisestä.

Itse asiassa tällainen keskustelu ei ole mitään uutta. Internetin tulo muistuttaa radion nousua 80 vuotta sitten. Radio oli ensimmäinen sähköinen media, jossa yleisölle jaettiin suuria määriä musiikkia ja muuta suojattua aineistoa. Alkuvaiheessa radioasemat eivät halunneet maksaa käytöstä mitään – lähetyksethän olivat silkkaa mainosta tekijöille. Tekijät taas vaativat oikeutta laskuttaa viimeisen päälle kaikesta käytöstä. Lopulta päädyttiin kompromissiin, musiikin radiointia varten luotiin niin sanottu sopimuslisenssijärjestelmä. Säveltäjät eri maissa luovuttivat teostensa radiointioikeudet Teoston tapaisille järjestöille, jotka puolestaan sopivat radioasemien kanssa vuotuisista korvauksista. Radioasemien näkökulmasta etuna oli, että päästiin eroon hankalista ja kalliista neuvotteluista tuhansien oikeudenomistajien kanssa. Säveltäjät ja kustantajat taas hyötyivät, kun helppo saatavuus laajensi valtavasti musiikin käyttöä. Kaksikymmenluvulla radioasemien ei vielä tarvinnut neuvotella levy-yhtiöiden kanssa, koska ns naapurioikeuksien suojaa ei vielä ollut olemassa, mutta myöhemmin malli otettiin käyttöön radioasemien ja levy-yhtiöiden välisissä korvaussopimuksissa.

Näistä asioista on viime vuosina ilmestynyt valtava määrä kirjallisuutta. Voidaan jopa puhua uuden tieteenalan, tekijänoikeuden taloustieteen kehittymisestä. Alan johtaviin guruihin kuuluu amerikkalainen William W. Fisher III, joka kirjassaan Promises to keep: technology, law and the future of entertainment (Stanford , CA 2004) esittää erilaisia skenaarioita tekijänoikeuksien kehitykselle. Kirjoittaja ei ole kuka tahansa; hän on Harward Law Schoolin immateriaalioikeuden professori ja syvästi huolissaan tekijänoikeusjärjestelmän toimivuudesta.

Kirjoittaja muistuttaa, että järjestelmän taustalla on alkujaan lupaus kulttuuritarjonnan monipuolisesta kasvusta, jos tekijöiden oikeuksia suojellaan. Yhdysvalloissa ”lupaus” on kirjoitettu vuonna 1789 perustuslakiin: ”The Congress shall have the power… to promote the progress of science and the useful arts, by securing for limited time to authors and inventors the exclusive right in their respective writings and discoveries”. Fisherin mielestä lupaus ei ole toteutunut. ”Jos nykyistä tekniikkaa voitaisiin täysin hyödyntää, tuloksena olisi ääni- ja kuvatallenteiden hinnan jyrkkä lasku, taiteilijoiden ansiot nousisivat, nykyistä useammat taiteilijat voisivat tavoittaa maailmanlaatuisen yleisön, saatavilla olevan musiikin ja elokuvatarjonnan määrä kasvaisi jyrkästi, ja yleisö voisi paljon helpommin osallistua kulttuurisen ympäristön muotoutumiseen. On surullista, että emme toistaiseksi ole pystyneet hyödyntämään näitä mahdollisuuksia. Sen sijaan olemme hukanneet paljon energiaa lain tulkitsemiseen ja muuttamiseen puolustaessamme vanhentuneita yritysmalleja. Yritykset paikata lain padossa olevia reikiä ovat epäonnistuneet, ja viihdeteollisuus on ajautunut kriisiin”.

Jokainen tietää, mitä padossa olevat reiät tarkoittavat. Internetissä on haettavana paljon tekijänoikeuslain suojaamaa aineistoa, joka on laitettu sinne luvatta. Tämä on saanut monet uskomaan, että internetin valvominen on mahdoton tehtävä. Tämä on kuitenkin totta vain tiettyyn rajaan saakka. Ei ylinopeuksia tai pimeän työvoiman käyttöäkään saada koskaan kitketyksi pois, mutta säädöksiä ja valvontaa kiristämällä niihin voidaan vaikuttaa. Tuhat valvontakameraa lisää ja haltijavastuu voimaan, niin moni autoilija katsoo tarkemmin mittariin. Samalla tietysti valvonnasta yhteiskunnalle aiheutuvat kustannukset kasvavat.

Internetiä voidaan siis teoriassa valvoa tarkemmin, ja yksi skenaarioista onkin nykyistä tiukempi ja kovemmilla rangaistuksilla tuettu malli, jossa kaikesta netissä jaettavan aineiston käytöstä olisi sovittava tapauskohtaisesti ja asiakkaita laskutettaisiin käytön mukaan. Fisher näkee tässä ratkaisussa selkeä tehokkuutta, ja mutta osoittaa myös, miten se johtaisi viestinnän keskittymiseen ja suurten monikansallisten tuottajien aseman voimistumiseen.

On mielenkiintoista ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos ratkaisu olisi hyväksytty jo 1920-luvulla radion musiikkia koskeviin sopimuksiin. Kaikesta käytöstä sovittaisiin tapauskohtaisesti. Nykyistä tasahintajärjestelmää ei olisi koskaan syntynyt, sillä kaikki levyt eivät ole radiossakaan tasa-arvoisia. Promo-vaiheessa radioasemat saisivat soittaa uusia levyjä ilmaiseksi. Hittien soittamisesta perittäisiin huimaavia korvauksia, ja oikeudenomistajat järjestäisivät niidne radiointioikeuksista huutokauppoja. Listalta pudonneita kappaleita taas saisi soittaa alennushintaan. Gramexin, Teoston ja Kopioston kaltaisia järjestöjä ei tarvittaisi lainkaan, kun kaikesta sovittaisiin suoraan oikeudenomistajien kanssa.

Käytännössä tällainen järjestelmä olisi nykyisinkin täysin toteuttamiskelpoinen voimasoiton varaan rakennetuilla radioasemilla. Suomessakin on monia asemia, joilla soi vuoden aikana vain pari tuhatta eri levyä. Yleisradio sen sijaan muuttuisi pelkäksi puheradioksi, koska sadan tuhannen levyn käytöstä ei mitenkään pystyttäisi sopimaan yksilöllisesti.

Fisherin vaihtoehtoinen skenaario onkin radiossa toteutettua järjestelyä vastaavan lisenssijärjestelmän tuominen verkkomaailmaan. Ilmaisia lounaita ei ole, jollakin tavoin aineiston tuottaminen internetiin pitää rahoittaa. Fisherin mallissa netin käyttäjät saisivat kiinteään hintaan käyttää kaikkea verkkoon syötettyä aineistoa. Tätä varten luotaisiin siis jonkinlainen tv-lupamaksua vastaava ”nettilupamaksu”, joka perittäisiin internetin käyttäjiltä. Kerätyt rahat jaettaisiin oikeudenomistajille käytön mukaan samaan tapaan kuin nykyiset Teosto- ja Gramex- korvaukset. Ratkaisu olisi hänen mukaansa edullisin sekä tekijöille että kuluttajille, kun käyttö kasvaisi ja tulot sen mukana.

Fisher ei valitettavasti pysty esittämään yksilöityä mallia siitä, miten järjestelmä käytännössä toimisi: miten korvauksien suuruus määriteltäisiin, kuka ne perisi, miten ne jaetaan. Hän ei myöskään tarkastele asian kansainvälisiä ulottuvuuksia, vaan luottaa amerikkalaisena ilmeisesti siihen, että muuta maat yhtyisivät ratkaisuun. Joka tapauksessa kirja suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka haluavat asia-argumenttien pohjalta pohtia tekijänoikeuden vaihtoehtoisia kehittämismalleja.