Tulevaisuuden opetussuunnitelmia laaditaan ministeriössä hiki hatussa ja mm. uskontojen opetuksesta puhutaan kiivaasti. Aristoteleen kantapää ei ota kantaa siihen, onko pulpetti oikea paikka tunnustukselliselle uskonnonopetukselle, mutta kaksi asiaa kannattaa muistaa: ensinnäkin tieto muistakin kuin omasta uskonnosta lisää suvaitsevaisuutta paremmin kuin tietämättömyys. Toisekseen, uskonnot ovat merkittävä osa kaikkia maailman kulttuureja, ja niistä kertominen kuuluu olennaisesti kouluunkin. Tämä mielipide saattaa kirpaista paatuneinta ateistia, mutta nyt Aristoteleen kantapäällä onkin faktaa esittää sanojensa tueksi. Kuulijamme nimittäin lähetti meille kirjeen koskien Helsingin Sanomien vaalirahauutista elokuun puolivälissä:

Tujusen näkemysten mukaan Kokoomus nousi vaalirahakeskustelun temppelin harjalle viime lauantaina, kun STT paljasti, että Kokoomus on saanut Sampo-konsernilta jättituen vuonna 2007.

Kuulijanimimerkki "Pannanko herralle kahvin kanssa bulla?" ihmettelee:

”Että mitiä? Siis Kokoomus vietiin temppelin harjalle, missä sille, niin kuin Jeesukselle, tarjottiin valtaa ja omaisuutta, kunhan se vain kumartaisi Saatanaa? Mikähän kumma siinä on että nämä raamatulliset viittaukset menevät nykyihmisillä useimmiten päin helvettiä? Ehdotan tuomioksi pyhäkoulun oppimäärän kertaamista kirkonkirouksen uhalla.”

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomari valittaa samaa asiaa ja toivoo, että tulevaisuuden kokoomuslaiset oppivat paremmin sanomaan mitä tarkoittavat, lainattiin sitten raamattua, rukouskirjaa tai korttipakkaa. Ja kuulija-ilmiantajamme taas pääsee siteeraamaan palkintokirjaa, ketterää tietokirjaa nimeltään Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata! Herran haltuun!
¬– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ennen Raimo Jussilan Kalevalan sanakirjaa tehdyt sanakirjat eepoksen sanoista ovat harvat ja suunnattu pikemminkin kielentutkijoille. Tavallista Kalevalan kuluttajaa ilahduttaa myös viitisen vuotta sitten ilmestynyt Kalavelan sitaatteja sisältävä Sammon sanat –opus, jonka on kerännyt Kalevalan tuntija ja kouluneuvos Kirsti Mäkinen. Sieltä selviää, miten monet Lönnrotin eepoksen sanat ja fraasit ovat levinneet arkiseen käyttöömme, vaikka emme näiden sanontojen kalevalaisia juuria aina osaisi nähdäkään.

Puhumme joskus kivisestä leivästä viitaten ehkä vahingossa Kalevalan tarinaan, jossa emäntä tahallaan kiusaa paimeneksi myytyä Kullervoa leipomalla tämän leipään kiven. Mies tietenkin katkaisee tähän kiveen veitsensä, joka taas on ainoa esine, jonka hän on perinyt isältään. Kostoksi Kullervo taikoo karjan pedoiksi, jotka sitten raatelevat emännän. Kallella kypärin ilmaus taas viittaa Joukahaisen itkuun. Päivänä muutamana on kalevalakielen ilmaus eräälle päivälle. Ja kun menemme sinne sutena, toistamme Lemminkäisen äidin epätoivoista poikansa etsintää, jossa "juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona”.

Kaikille tuttu Ukko ylijumalakin Kalevalassa luonnollisesti vilahtelee, mutta, hetkinen, onko ukko yksin? Ei tietenkään, eepoksemme tuntee myös Akka manteren-alaisen. Hän on maaperän jumaluus, johon vedotaan kylväjän loitsussa:

Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä
pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän.

Kun siis ihastelemme syksyn maukasta ja massiivista satoa nauriita nakerrellen, älkäämme unohtako kiittää Akkaa manteren-alaista!
_ _ _
aristoteles(at)yle.fi

Satu keisarin uusista vaatteista on oivallinen kertomus ihmisten kyvystä uskoa asioille sellaiset nimitykset, jotka he haluavat uskoa. Sadun kuvaus siitä, miten keisari ja koko kaupunki haluavat uskoa, että tyhjä on hienointa kangasta, eikä kukaan ihmettele alastomana kulkevaa hallitsijaa, ei ole ollenkaan kaukana todellisuudesta.

Aina ei ole kyse edes itsensä huijaamisesta, vaan erilaisista tavoista nähdä maailma. Niin kuin nyt vaikka sellaisesta, kuin zen-punkkari Brad Warnerilla. Warner kävi elokuun lopulla luennoimassa Suomessa uuden kirjansa Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella tiimoilta.

Valtakunnan suurilevikkisin sanomalehti raportoi visiittiä henkilöjutun avulla. Siinä kurkistettiin henkiseen maailmaan, jota tämä amerikkalainen ex-rockmuusikko tarjoaa ihmisille otsikolla hardcore zen. Meillä ei nyt ole aikaa kertoa suuntauksesta sen tarkemmin, mutta kuulijaystävämme Karhunkylän kiuaskivi välitti meille suomalaisia kiinnostavan pätkän Warnerin pohdinnoista, joista Helsingin Sanomat kirjoitti näin:

Hymy voi tosin hyytyä, kun vuorossa on lauantaisauna. Mutta ilman muuta Warner haluaa kokea melkein luonnostaan meditatiivisen mökkikansan arkkirituaalin.

Perihärmäläinen arkirituaali on siis amerikkalaiselle zen-punkkarille arkkirituaali! Ennen kuin sanotte, että henkistynyt ystävämme näkee zeniä siellä missä sitä ei ole, iloitkaamme ajatuksesta zen-keisaristamme saunan lauteilla ilman vaatteita!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Viime talvena puhelimeni soi. Mies nimeltään Erkki Hiltunen soitti ja alkoi kertoi minulle tutkimuksista, joihin hän osallistui 1970-luvulla. Tutkimusten tarkoituksena oli selvittää sitä, miten eri kielet tuottavat erilaista ajattelua ja niitä johti norjalaissyntyinen psykologi Frode J. Strömnes. Tein hiukan muistiinpanoja ja kiitin herra Hiltusta puhelusta.

Koska aihe on aina pohdituttanut minuakin, aloin selvittää aikoinaan vapaana toimittajana ja elokuvaohjaajana työskennelleen Hiltusen juttuvinkkiä. Löysin yhteyden samoihin tutkimuksiin osallistuneesta psykologi Antero Johanssonista ja pian sain käsiini myös Strömnesin kirjan The Fall Of The Word And The Rise Of The Mental Model.

Kirjan teoreettinen viitekehys on psykologiaan perehtymättömälle maallikolle jokseenkin vaikea, mutta miehen tutkimuksista kirjassa on lukuisia kiehtovia esimerkkejä. Kielen ja ajattelun välisen suhteen elokuvalliset tutkimukset saivat alkunsa siitä, kun nuori psykologi vietti talven 1976 Tromssassa. Iltaisin hän teki pitkiä kävelyretkiä kaupungin kaduilla. Tavallisesti talojen ikkunoista kajasti television kuvaputken sinertävä hohde, mutta pian kävelijämme havaitsi, että tiettyyn aikaan illasta tuo kajastus sammui suuressa osassa ikkunoista. Strömnes päätti ottaa selvää, miksi suuri osa kaupunkilaisista lopetti television katselun samaan aikaan ja tutki lehdestä, mitä televisiosta tuli tuohon aikaan. Tulos oli, että katselukatkoksen aiheutti se, että maan ainoa kanava, Norjan Televisio, lähetti tuolloin suomalaisia elokuvia.

Kun Strömnes katsoi suomalaisfilmejä sukulaistensa kanssa, nämä keksivät yhtäkkiä jotain muuta tekemistä ja lähtivät pois television ääreltä. Psykologimme otti suomalaisfilmit puheeksi norjalaisten tuttujensa kanssa ja kävi ilmi, että suurin osa ei pitänyt niistä, koska tekstityksestä huolimatta he eivät tajunneet, mitä niissä tapahtuu.

Strömnes ajatteli, että tämä elokuvien ymmärtämättömyys johtuu suomalaisten kielellisesti erilaisista ajatusmalleista, mutta vasta kun hän muutama vuosi myöhemmin Turussa opettaessaan tapasi toimittaja Hiltusen ja oppilaansa Johanssonin, hän sai heidän kanssaan kehiteltyä välineen asian tutkimiseen. Elokuvan tekemistä opiskellut Hiltunen laati yhdessä ohjaajaystäviensä kanssa menetelmän tila-avaruudellisen liikkeen mittaamiseksi elokuvasta ja analyysin kohteeksi valittiin neljä eri maissa tehtyä klassikkonäytelmien filmatisointia. Ryhmä tutki Moliéren Tartuffen, Tsehovin Vanja-Enon ja Ibsenin näytelmien Nukketalo sekä Villisorsa televisioversiot, jotka oli kuvattu sekä indoeurooppalaisella kielialueella Ruotsissa ja Norjassa, että fennougrilaisessa Suomessa.

Tulokset olivat hämmästyttäviä: suomalaisversiot olivat täynnä staattisia lähikuvia henkilöistä, kun taas skandinaaviset versiot vilisivät kokokuvia, joissa liikuttiin. Vain Tartuffessa erilaisten kuvien määrät olivat samankaltaiset, epäsuomalaiset. Kun suomalaisohjaajaa haastateltiin, hän vastasi nimenomaan pyrkineensä noudattamaan näytelmästä tehtyä ranskalaisfilmatisoinnin henkeä.

Samankaltaiset tulokset seurasivat tutkimuksesta, jossa vertailtiin Italiassa ja Eestissä tehtyjä dokumentteja Alvar Aallosta. Ryhmä tutki myös suomen- sekä ruotsinkielisten lehtien otsikoita. Tulos oli se, että suomalaiset tunkivat otsikkoihin substantiiveja, kun taas ruotsinkieliset käyttivät mieluummin verbejä. Samaa kieli tutkimus suomalaisten ja ruotsalaisten työtapaturmista, puhumattakaan muista ryhmän tutkimuksista.

Mitä tämä tarkoittaa? Eivätkö kielet olekaan keskenään samanlaisia merkkijärjestelmiä? Onko kielten välillä muitakin eroja kuin eri sanat? Mistä nämä erot kertovat? Psykologi Antero Johansson kertoo.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Osuustoiminta on aina ollut tiiviisti suomalaisen sanonta-aarteiston aihepiiri. Milloin jokin on levinnyt kuin kaljalasti osuuskaupan rappusille, milloin joku on tyhmä kuin osuuskaupan kassa. Joku voi kulkea kuin osuuskaupan ovesta, vaikka olisi ollut vielä margariinipaketissa osuuskaupan hyllyllä, silloin kun Suomeen ensimmäistä osuustoimintalakia säädettiin vuonna 1901. Ja lopuksi joku aina toteaa, että näin tekee osuuskauppaväki.

On harmi, että osuustoimintaväki ei ole kerännyt tätä suullista perinnettä kansien väliin, josta tiedonhaluinen kansa sitä voisi opiskella. Niinpä aika ajoin joudumme törmäämään harmillisiin väärinymmärryksiin alan fraaseissa. Kuten kuulijamme Kari, joka kirjoittaa näin:

”Tänäinen Helsingin Sanomat luonnehtii runsaasti palkitun valtionyhtiön johtajan lokoisia hommia: Olo on kuin osuuskaupan hoitajalla. Ilmaus täyttänee fraasirikoksen tunnusmerkit. Menneinä vuosikymmeninä, jonne lehti sanonnan aivan oikein ajoittaa, se kuului kokonaisuudessaan: Outo olo kuin osuuskaupan hoitajalla ennen inventaariota. Siis ihan päinvastoin, osuuskaupan hoitajan olotilaa luonnehti kiinnijäämisen pelko, ei löysistä hommista maksetun kovan palkan tuoma sielunrauha.”

Aristoteleen kantapää kiittää Karia ja langettaa fraasirikostuomion kovimman kautta: paheksuu fraasin väärinymmärtäjää ja nollaa rikollisen asiantuntemattoman toimittajan kanta-asiakaskortin bonukset ja pisteet!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Onnettomuus on sitä, kun ei ole onnea, mutta onnen puute maissa ja vesillä ilmenee kielessämme eri tavoin. Suomensukuisesti puhutaan vanhan laivaa tarkoittavan sanan haaksi avulla haaksirikosta, kun paatille käy huonosti. Toinen oma sanansa asialle on haveri, joka on napattu suoraan ruotsin sanasta haveri. Hauskaa asiassa on se, että naapurin kantasana on antanut meille sanan myös yleisiä vahinkoja tarkoittamaan, niin maissa kuin vesillä. Tämä sana on haaveri.

Jos siis vesillä sattuu haaveri, se saattaa johtaa haveriin. Mutta maissa havereita ei voi sattua. Tämän on huomannut myös kuulijamme Eeva, joka löysi Joensuun alueradion nettisivuilta heinäkuussa seuraavanlaisen otsikon:

Ilosaarirock sujui ilman suuria havereita.

Joensuun maantieteestä mainittakoon vielä, että Ilosaarirockia ei pidetä Ilosaari-nimisessä saaressa, jolloin havereita voisikin sattua, vaan tukevalla mantereella Joensuun Laulurinteellä. Eeva onnittele itseään: ”Onneksi en päästänyt lastani Ilosaarirockiin, vaikka osaa hän uida”.

Alueradion nettisivujen toimittaja huomasi haaverinsa pian ja korjasi virheensä. Tehkäämme niin mekin ja vältämme isommat haaverit.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kysymys veneilyn ja alkoholin yhteydestä on tulisia intohimoja herättävä aihe. Veneitä ei merillä ja vesistöissä ole yhtä taajassa kuin autoja pääkadulla, mutta toisaalta vesillä kulkijaa ympäröi aina hengenvaarallinen ympäristö eli vesielementti, johon joutuminen saattaa aiheuttaa muutakin kuin vaatteiden kastumista.

Toisaalta taas vedotaan merenkulun perinteisiin, joihin monen muistin mukaan kuuluu rommiannos heti, kun aurinko on kivunnut raa´annokan kohdalle. Ja toisaalta taas tuntuu oudolta kunnioittaa edeltävien seilorisukupolvien perinteitä väkijuomien suhteen, jos sellaiset jopa tärkeämmät perinteet kuin hyvä merimiestapa, merenkulkutaito ja luonnonvoimien kunnioitus unohdetaan.

Asiassa voidaan nähdä monia puolia, joten alamme lähestyä Etelä-Suomen Sanomien jykevää kannanottoa tulenaran aiheen tiimoilta. Etlarin pääkirjoitus nimittäin kiteytti heinäkuussa näin:

Ruorijuopumuksen raja on siis itse asiassa veteen piirretty viiva.

Sitaatin meille lähettänyt kuulijamme Seppo ei pidä asiaa aivan yhtä sattumanvaraisena,

”sillä kyllähän lakipykälissä lienee promillerajatkin säädetty
vesiliikennejuopumukselle”.

Sepon ei tarvitse pulloon turvautua, koska hänet saa juhlamielelle kirjapalkintomme, pahvikantinen tietokirja Aristoteleen kantapää – fraasirikos ei kannata, josta voi vesilläkin naukkailla rauhassa!
¬– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kun puhumme, iso osa viestistä sisältyy sellaisiin asioihin, jotka eivät ole sanoissa: eleisiin, ilmeisiin ja äänenpainoihin. Kirjoitettu teksti ei tässä mielessä eroa puheesta niin paljoa kuin luulemme. Sanojen sisällön lisäksi myös kirjainten ja tekstimassan ulkomuoto vaikuttavat lukemamme viestin perillemenoon.

Ei sen kirjainfontin niin ole väliä, kunhan tarinasta saa selvän, tokaisee nyt suorasukainen kirjoittaja-lukija. Hiljattainen lehtiuutinen todistaa toista. Elokuun lopulla raportoitiin Suomenkin lehdissä, miten huonekaluliike Ikean tuoreessa kuvastossaan käyttämä uusi kirjasintyyppi eli fontti on saanut lukijat raivostumaan. Kun Ikea on aiemmin käyttänyt kirjasinta nimeltään Futura, uudessa kuvastossa sohvien ja pöytäkalusteiden nimet oli painettu Verdana-nimisellä fontilla.

Lukijoiden reaktiot olivat hämmentävän rajuja. Internet-kommenteissa kirjoitettiin mm että: "Ikea, pysäytä tämä Verdana-hulluus!" ja "sanat eivät riitä kuvaamaan ällötystäni."

Muotoilusivusto Shortformblog taas pyytää ensin anteeksi Verdana-fontin suunnitelleelta Matthew Carterilta ja jyrisee sitten, että tietokoneyhtiö Microsoft on pilannut Carterin tunnetuimman fontin, jonka käytöstä on tullut niin paha amatöörimäisyyden osoitus, että se on kirjoittajan mukaan virhe. Niinpä sivusto kehottaakin Ikeaa pyytämään julkisesti anteeksi fontinkäyttöä luettelossaan.

Moni meistä voi tarkistaa tietokoneensa tekstinkäsittelyohjelmasta, miltä nämä kaksi fonttia näyttävät ja miettiä, antavatko erot aihetta tunteenpurkauksiin. Oikeastaanhan voidaan sanoa, että kumpikin kirjaintyyppi on mestariteos. Futuran juuret juontavat 1920-luvun Saksaan ja silloin vallalla olleeseen Bauhaus-koulun muotoiluajatuksiin. Futuran suunnitellut Paul Renner oli viisissäkymmenissä, kun Futura vuonna 1928 julkaistiin. Renner ei varsinaisesti kuulunut bauhausilaisiin, mutta hänen Futuransa sopi hyvin koulukunnan ideoihin. Kirjasinsuunnittelija ei pitänyt 1900-luvun alun ilmiöistä kuten jazzista, tanssista ja elokuvasta ollenkaan, mutta ihaili arkkitehtuurin funktionalismia. Hänen työtään pidetäänkin siltana 1800-luvun perinteisyyden ja 1900-luvun modernin välillä. Renner joutui mielipiteittensä vuoksi natsien epäsuosioon ja hänet asetettiin näiden valtakauden ajaksi sisäiseen maanpakoon.

Verdanan suunnittelija Michael Carter taas julkaisi menestyksekkään fonttinsa lähes kuusikymppisenä, vuonna 1996. Microsoft tilasi häneltä fontin, joka olisi luettavissa tietokoneen ruudulta pienenkin kokoisena ja tuloksena oli selkeän asiallinen Verdana. Fontin nimi tulee sanoista verdant, vihreä ja Ana, joka on Carterin tyttären etunimi ja vuonna 2006 Verdanalle annettiin Best Of British Design Award -palkinto.

Jostain syystä Aristoteleen kantapäällä on pakkomielle vaihtaa tekstiohjelmansa oletusfontti Times New Roman johonkin harmonisempaan. Tällä hetkellä tuota vastuuta kantaa kirjasin nimeltään Tahoma. Sattumalta sekin on Michael Carterin Microsoftille suunnittelema, onhan se saanut nimensäkin yhtiön kotikaupungin Seattlen eteläpuolella sijaitsevasta Mount Tahomasta.

Kirjaimet saavat ihmiset kiihdyksiin ja niiden takana on hauskoja tarinoita menneisyydestä, ihmisistä, tekniikasta ja taiteesta. Mutta miksi erilaisia kirjaimia on niin paljon? Kysytäänpä typograafikko ja opettaja Markus Itkoselta.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Moderni maailma näyttää kaoottiselta paikalta, mutta se on näköharhaa. Vaikka hiukkasfysiikan amatöörit putosivat kärryiltä, kun aineen perusosasten määrä nousi Higgsin bosonien, leptonien antihiukkasten ja lumo-kvarkkien mukana yli kymmenen, alan nerojen tähtäimessä on kaikkien teorioiden synteesi.

Samalla tavalla keskuudessamme vaeltaa poikkeusihmisiä, jotka tähtäävät fraasitieteelliseen synteesiin. Fraasitieteellisen yhtenäisteorian laatiminen pitäisi kuitenkin jättää valkotakksille asiantuntijoille, etteivät lähes valonnopeuteen kiihdytetyt fraasien alkeishiukkaset törmäile kuulijoiden korviin miten sattuu ja aiheuta ympäristöönsä mustia aukkoja. Tällainen onnettomuus tapahtui Uusi Rauma –lehdessä kesäkuun alussa, kun pitkän linjan jääkiekkojohtaja analysoi pelikulttuurin tilaa näin:

Nyt on tullut paska ahneen käteen eli pelaajat agentteineen ovat tappamassa lypsävää lehmää.

Raumalaisnimimerkki Täinpoikanen pohtii, että ”ehkä kiekkomiehen ristiintaulukoitu sananlasku ulosteita ja köyttä sisältävistä alkuperistään onkin tulkittavissa toisesta suunnasta: Ahneen loppu on köyden päässä.”

Aristoteleen kantapään fraasirikollisuuden onnettomuustutkintalautakunnan loppuraportin mukaan ainakin kolme fraasia on hajonnut sirpaleiksi jääkiekkojohtajan ylikuumenneessa kiihdyttimessä ja lopputulos ei tosiaankaan sovi lasten silmille. Rangaistukseksi jääkiekkojohtaja päntätköön ulkoa kaikki fraasisanakirjat ja Bruce Schummin kirjan Syvällä asioiden sydämessä – Hiukkasfysiikan kauneus.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Nykyaikainen tekstinkäsittely on helppoa ja hauskaa hommaa. Omat sudenkuoppansa ajatusten ylöspanossa on kuitenkin tietokoneaikanakin. Tuohtunut kuulijamme nimimerkki Arvotaan seuraava viiva on kirjoittanut meille yhdestä sellaisesta seuraavasti:

”Minua on jo pitkään rassannut ajatus-, tavu- ja yhdysviivan, sekä näitä edeltävien ja seuraavien välilyöntien, täysin sattumanvarainen käyttö. Ilmiö ei koske pelkästään "tekstiviestisukupolvea". Kyseinen piittaamattomuus pursuilee niin laadukkaista päivälehdistä kuin muistakin ammattilaisten tuottamista julkaisuista. Lopputulos on huvittavuudessaan surullinen. Vastuu kirjoittajan aivoituksien ymmärtämisestä on siirtynyt täysin lukijalle.”

Toden totta: kuinka moni meistä löytää tietokoneensa näppäimistöltä muita kuin sen tavuviivan näppäimistön alimman kirjainrivin oikeasta reunasta? Muitakin viivoja kuitenkin tarvitaan. Näppäimistöltä löytyy kaikkiaan kolme eripituista viivaa, joilla kullakin on oma käyttönsä, kuten Markus Itkonen kirjoittaa Typografian käsikirjassaan.

Lyhin viiva on yhdysmerkki (...) Keskimmäinen viiva on ajatusviiva (...) jota merkkiä tarkoittaa myös lajitelmaviiva eli ranskalainen viiva (...) Pisintä viivaa on Suomessa aiemmin käytetty ajatusviivana (...) Nykyään sitä käytetään harvoin, vaikkakaan sen käyttö ei ole virhe. Yhdysvalloissa se on yhä käytössä.

Ajatusviivaa eli keskimmäistä viivaa käytetään myös repliikkirivin aloittamiseen ja ääriarvoja osoittavien numeroiden ja sanojen välissä ilmauksissa 1–2 kilometriä Pihtipudas–Viitasaari tiellä ja hintamerkinnöissä pilkun jälkeen senttien korvaajana.

Etsikäämme siis ainakin keskimmäinen viiva näppäimistöltämme ja ilmaiskaamme ajatuksemme viivantarkasti! Tarkkana saa olla myös nimimerkki Arvotaan seuraava viiva, kun arvomme hänelle uljaan kirjapalkinnon nimeltään Aristoteleen kantapää (ajatusviiva) fraasirikos ei kannata.

¬– – –

aristoteles(at)yle.fi