Käytimme ohjelmassamme taannoin sanaa siansaksa, kun tarkoitimme sekavaa kieltä, joka ei merkitse mitään. Saimme kuulijaltamme Laurilta postia:

Sana "siansaksa" ei — käsitykseni mukaan — ole sitä lasten leikkihöpötystä, mitä Suomen pikkuväki on harrastanut, vaan kyseessä on Natsi-Saksan pilkkasana juutalaisten puhumasta jiddisin kielestä, jossa heprean ja saksan kielet ovat sekoittuneet. Älkäämme siis kevyesti käyttäkö siansaksa-sanaa vaan unohtakaamme se aktiivisesti.

Elämämme on nykyään musiikin kyllästämää. Musiikkia tunkee korviin radiosta, liikennevälineessä ja ravintolassa. Ero sadanviidenkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on huima. Silloin musiikkia kuuli vain, kun joku soitti tai lauloi. Harvaanasutussa Suomessa orkestereita tai edes instrumentteja ei aivan joka kyläpahasessa kasvanut, joten laulamisen taito oli maassamme yleinen ja arvostettu.

Tällä kertaa Aristoteleen kantapään fraasirikosetsivät ovat iskeneet kyntensä tapaukseen, joka on hyvä esimerkki laajemmasta ilmiöstä. Kyseessä on niin sanottu epäselvä kielenkäyttö.

Epäselvä kielenkäyttö on hyvin käytetty tehokeino etenkin lakimiesten ja poliitikkojen keskuudessa. Sen avulla voi koettaa hämätä kuulijan, jotta kuulostaisi älykkäältä. Sen avulla voi yrittää välttää vastuun kantamista, kun ei oikeastaan sano mitään.

Tänään Aristoteleen kantapään sitaattivinkki tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen nimeltään Miten vastaan kännykkäpuheluun. Maailman eniten matkapuhelimia käyttävänä kansana olemme kumonneet ennakkoluulon tuppisuisista suomalaisista, mutta jotain turhan alkukantaista kännykkäetikettiimme on jäänyt.

Puhelimeen vastaaminen on muuttunut. Nykyään näemme puhelimen ruudusta, kuka soittaa, ja niinpä yhä useampi vastaa puheluun sanomalla: Mitä?, No? tai Mitä nyt?

Niskakivut vaivaavat yhä useampia nykyajan istumatyöläisiä. Taukojumppa tuppaa unohtumaan ja ergonomisesta työasennosta monet näkevät vain unta. Onneksi Kauneus ja terveys -lehti muistuttaa meitä tuoreimmassa numerossaan miten pääsemme eroon tästä kiusallisesta elintasoihmisen vaivasta.

Selätä niskakivut

Röllirusokas, loispiponen, tihkutympönen, haituvahiippo, mönjävahakas, outorisakas. Ei, nyt emme puhu uusista herttaisista satukirjasankareista vaan metsiemme sienisadosta. Tarkemmin sanottuna sienten nimien kielellisestä sadosta.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin saa jatkuvasti käsiteltäväkseen mitä kummallisempia muotoiluja monipuolisen suomen kielemme kauniista ilmaisuaarteistosta. Yksi kiireisen nykymaailman ilmiö on käsittelyymme tulevat sanontojen lyhennelmät.

Ilmeisesti alituinen tehostamismuoti kannustaa meitä antamaan yhä enemmän vaatimatonta työpanostamme työnantajan avaramieliseen ja empaattiseen pussiin. Tässä kiireessä alkavat sitten perinteisimmätkin sanonnat typistyä. Näin on pakko päätellä fraasirikoksesta, jonka meille ilmiantoi Lapuan nuorten tuottajien Pertti.

Tänään Aristoteleen kantapään sitaattivinkkiosasto menee metsään. Kyllä, emme enää halua seistä kuin tatti, emmekä rouskutella vanhoja ilmauksia kuin mitkäkin limanuljaskat. Etsimme uutta ilmausta ja avaamme siis sienikirjan.

Jo ensimmäiset sosiologit 1800-luvun lopulla havaitsivat kaupungistuneessa yhteiskunnassa ilmiön jota alettiin kutsua vieraantumiseksi. Tämä vieraantuminen on sittemmin ilmeisesti vain lisääntynyt, kun se on nykyään arkikieltä eikä enää sosiaalitieteilijöiden ammattitermi.

Moderni kirjallisuuskin on täynnä vieraantuneisuuden kuvauksia. Nuoret kirjailijat kilpailevat, kuka keksii rajumpia ja tuoreempia ilmauksia tuolle nykyihmisen sisäiselle tyhjyydelle.

Suomessa jos missä ymmärretään, mistä ilmastonmuutoksessa on kysymys. Joka kevät siirrymme arktisesta pakkasesta muutamassa kuukaudessa trooppisiin helteisiin kunnes syksyllä taas uusi jääkausi uhkaa.