Joskus kriittinenkin kielenkuluttaja kohtaa voittajansa. Silmien eteen ilmestyy tekstinpätkä, josta ei välttämättä tajua mitään, mutta jonka vietäväksi on vain pakko antautua ja toivoa, että joskus tulevaisuudessa aivojen kapasiteetti saavuttaa sellaisen tason, että tekstin tajuaa.

Tällaisen tekstinpätkän löysi kuulijamme Ritva taannoisen Yliopistolehden kolumnista Sanasta härkää. Kolumni etsi ytimekkäästi:

(...) viisasten kiveä avaamaan porttikäytäviä sanontojen, ja siten kansan ajattelun synnytyssijoille (...) Kapuloita rattaiden eteen heittää kuitenkin niin valtion rahakirstu kuin verottajan pitkä varjokin. Rahoitusta on leikattu varsin tiheällä kammalla.

Ritva ihastelee, että ”onpa paitsi tiheä myös aika terävä kampa”. Aristoteleen kantapää ei ole lainkaan eri mieltä vaan päättelee, että kun kampa on terävä, niin ei ole tylsää, vaikka jotain menisikin yli hilseen.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Sananvapaus on yksi ihmisoikeuksista. Näin lasten oikeuksien päivän kunniaksi puhummekin lasten oikeudesta sanaan, loruihin, lastenrunoihin. Lapsille on loruiltu ja lauleltu aina. Oikeastaanhan siinä, kun aikuinen loruilee ja laulaa puhumaan opettelevalle lapselle, nykyihminen pääsee kurkistamaan vuosisatojen taakse lorujen ja laulujen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen: silloin kun kirjoitustaitoa ei vielä ollut, kaikki yhteisön viisaus oli laadittu lorujen, laulujen ja runoelmien muotoon. Syy tähän on aivan sama kuin tietokoneiden tiedostojen pakkausohjelmissa: sointuvaan lauluun puettu tieto pysyy paremmin mielessä kuin suorasanainen selostus. Nykyihminen loruilee lapselleen kirjasta, koska kirjapainotaidon keksiminen vapautti muistikapasiteettimme näiden jonninjoutavien liirumlaarumien muistamisesta kaikenlaiseen tarpeellisempaan.

Mutta eipä lastenkirjojakaan alettu tehdä heti kun Gutenberg palasi patenttitoimistosta. Varsinaisen lastenkirjallisuuden syntyminen ajoitetaan useimmiten samaan vaiheeseen, kun lapsia alettiin pitää muunakin kuin pieninä aikuisina.

Lapset saavat kiittää näistä edistysaskelista lääketiedettä. Siihen aikaan, kun lapsikuolleisuus oli vielä yleistä, vanhempien ei nimittäin ollut mahdollista kiintyä lapsiin sillä tavalla kuin esimerkiksi me nykyään kiinnymme heihin.

Sama 1800-luvun romantiikka, joka eri puolilla Eurooppaa herätti kansoissa kansallistunnetta, tuotti ihailun lapsia kohtaan, koska he ovat luonnonmukaisempia ja viattomampia kuin aikuiset. Kasvatuksessakin etsittiin lapsilähtöisempää näkökulmaa, vaikka perimmäisenä tarkoituksena olikin kansalaisten kasvattaminen. Siis kansan jäsenen, ei perheen, suvun tai kylän jäsenen.

Suomessa nämä kehityslinjat yhdistyvät hauskasti samaan mieheen. Sakari Topelius loi Suomelle brändin, johon uskoa itsenäisyystaistelussa. Satusetä hänestä tuli sen vuoksi, että hän oli ensimmäinen suomalainen lastenkirjailija.

Ennen kuin lapsille luetaan satuja, heille siis loruillaan. Sanalla loru on väheksyvä sivumerkitys, ikään kuin olisi aivan se ja sama, mitä lapsille luetaan. Suuri osa kustantajien julkaisemista lastenrunokirjoista toteuttaakin tätä ideaa, mutta silti tai ehkä juuri sen takia lapselleen loruileva aikuinen oikein havahtuu, kun kouraan osuu lorukokoelma, jossa on myös mieltä.

Monelle tällainen ahaa-elämys on tapahtunut Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu -klassikon äärellä. Paitsi että kirjan tarinat ovat hauskoja, ja niitä on miellyttävä lukea, koska ne ovat ammattitaidolla sommiteltuja, ne ovat myös sisällöltään erinomaisen mainiota runoutta.

Vaikka modernit runoilijat usein lukevat runojaan ääneen kapakoiden erilaisissa runoilloissa, harva huivikaulainen poeetikko pääsee samaan asemaan kuin lastenrunoilija, jonka vanhemmat havaitsevat hyväksi: näitä runoja ihminen saattaa kuulla pikkulapsena satoja ellei tuhansia kertoja. Usein jo ulkoa opittunakin, kun toisto tekee tehtävänsä myös kertojalle.

Onko lasten runolla ja niin sanotulla oikealla runoudella eroa? Mihin lapsi tarvitsee runoutta? Kirsi Kunnas on paitsi suomalaisen lastenrunouden klassikko, myös modernisti, joten nyt Aristoteleen kantapää lähtee kysymään häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ennen vanhaan lääkärit saivat oman alan opetuksen lisäksi humanistisen koulutuksen. Nuo hyvät ajat palaavat kaihoisasti lukijan mieleen, kun lukee Mediuutisten syyskuista artikkelia siitä, miten lääkkeiden viitehintajärjestelmä lisäisi töitä vastaanotolla. Kuvatekstissä terveyskeskuslääkäri N.N. havainnollistaa asiaa kielikuvalla:

Tämä on taas niitä oljenkorsia lisää kamelin selkään.

Ei tarvitse olla kameli tykätäkseen kyttyrää tuosta ilmauksesta. Ilmiantajamme Itsekin selkävaivaisia hoiteleva Seppo selvittää miksi:

”Hukkuvalle oljenkorsi on toki joskus ainoa toivo pelastuksesta, mutta onko
tässä sittenkään kyseessä sama toivoa antava kasvilaji? Lieneekö kamelin
selän terveyden vaarantava korsilaji jokin muu kuin viljakasvin kuivunut
varsi?”

Vaikuttaa pahasti siltä, että helpompi on kamelin päästä neulansilmän läpi kuin medisiinarin erottaa kyttyräselkien selät katkaisevat korret hukkuvien oljenkorsista. Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuimen rangaistuksen resepti on ehdoton: koko lääkärikunta lukekoon kasvitieteen perusteet ja Itämaista viisautta aloittelijoille kolme kertaa päivässä ruoan jälkeen. Ruoka ravistettava huolellisesti.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lastenrunoja julkaistaan nykyään varsin kiitettävästi. Erityisen mainiota on se, että myös vanhoja lapsille suunnattuja kansanrunoja julkaistaan yhä.

Yksi vahvoja visioita herättänyt lastenruno voisi tässä olla osoittamassa, että kyllä nykyosaajatkin osaavat. Runo on tämänsyksyisten Finlandia Junior -ehdokkaiden Laura Ruohosen ja Erika Kovasen muutama vuosi sitten ilmestyneestä kokoelmasta Allakka pullakka. Kirjassa on rempseä meininki, kuten runojen nimistä Varomaton viikuna, Ruokki, räyskä ja riskilä ja Ärjyperältä ärähtää voi päätellä. Mutta yksi jää erityisesti mieleen. Se on Mahtimummeli määrää. Mahtimummeli on tiukka mummeli, koska hän määrää näin:

Mahtimummeli määrää:
”Ei kukaan saa tehdä väärää,
ei herjata, ei sotia
ei ottaa liikaa totia.”

Mahtimummeli säätää:
”Pitää karvanaamat häätää.
Vappua pidetään jouluna,
koirankoppia kouluna.

Kaikki yöt pitää valvoa
ja mummeleita palvoa!”

Mitäpä lapsi muuta tarvitseekaan kuin runoja ja rajoja! Mahtimummelilta hän saa näitä molempia!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ja jos haluaa ruusuja, pitää sietää myös piikit. Ruusujen sisältämät viisaudet ovat olleet sananlaskujen laatijoiden mieleen kaikkialla maailmassa. Ja sopii tämä ikiaikainen kauneuden sekä pistävyyden yhdistelmä myös taloushuoliensa kanssa kamppailevaan nykyaikaan. Tästä todisteeksi käy Ylen Kymenlaakson radion lokakuun alussa välittämä uutinen, joka kertoi näin:

Pohjoismaiden suurin leikkoruusun tuottaja, Valkealassa toimiva Ruusutarha Suutari leikkaa tuotannostaan melkein puolet. Irtisanomisia leikkaukset eivät aiheuta.

Kaakonkulman ilmiantajakuulijamme Harva ihailee ilmausta ja kysyy:

”Ei kai niitä tuotannon tuloksia, leikkoruusuja, ilman leikkaamista voi asiakkaille myydäkään? Ja eikö ruusutarhoilla ennen pitkää leikata koko tuotanto, siis kaikki ruusut?”

Aristoteleen kantapää ei voi kuin yhtyä kysymyksiin ja julistaa, että antaa kaikkien kielikukkasten kukkia!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaiset ovat rallikansaa, julistaa huoltoaseman mainosteksti, ikään kuin suomalaisten menestys ralliurheilun kentillä olisi kyseisen yhtiön aikaansaannosta. Mutta onhan väite totta, Suomen harvaanasuttu maaseutu, tuhannet metsäautotiet ja yksilöurheilua suosiva henki ovat oivallinen maaperä ralliautoilun harrastamiselle.

Englannin kokoontumista tarkoittava sana rally eli suomeksi ralli lainattiin vuonna 1907 autokilpailun nimeen Monte Carlo Rally. Muut kisat eivät kuitenkaan käyttäneet ralli-sanaa ennen kuin 20-luvulla.

Kaikkien aikojen ensimmäinen autokilpailuhan ajettiin Pariisin ja Rouenin välillä 1894 nimellä ”Hevosettomien vaunujen kilpailu”. Tämän jälkeen kaupunkien väliset kilpa-ajot yleistyivät Ranskassa. Kisat ajettiin tavallisilla teillä, muuta liikennettä ja vaikkapa lehmiä väistellen. Esimerkiksi Pariisi-Bordeaux-Pariisi -rallin kesällä 1895 voittanut Emile Levassor ajoi kisan 1 178 km lähes ilman pysäytyksiä 48 tunnissa 48 minuutissa, mikä tekee keskinopeudeksi 24 km/h. Vain kahdeksan vuotta myöhemmin Pariisi-Madrid -kisan voittajan keskinopeus välillä Bordeaux-Pariisi ylitti 100 km/h. Onnettomuudet lisääntyivät ja Ranskan hallitus kielsi autokisat yleisillä teillä.

Autojen yleistyessä hitaasti eri maissa kilpailuja käytettiin edistämään autojen suosiota. Esimerkiksi Englannissa järjestettiin keväällä 1900 Tuhannen mailin kisa, joka kiersi kaikki maan tärkeimmät kaupungit. Aamupäivisin ajettiin kilpaa ja lounastunnilla kansa saattoi tutustua ajopeleihin.

Autourheilu etsi vuosisadan alussa muotojaan. 1907 ajettiin Peking-Pariisi -ralli ja seuraavana vuonna New York-Pariisi -ralli. Pitkän matkan rallien kultakausi oli kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen 50-luvulla. Jo vakiintuneet Monte Carlo ja Alppiralli saivat seurakseen nyt jo klassikoiksi muodostuneet Akropolis-rallin, Ruotsin, Hollannin ja Portugalin rallit ja Suomen Rally of the 1000 Lakes eli Jyväskylän suurajot. Tuolloin ralleihin keksittiin myös erikoiskoe, joka vihdoin mahdollisti kilpailun yleisillä teillä, kun ne voitiin sulkea muulta liikenteeltä.

Kansainvälisen autoliiton FIA:n järjestämiä rallin henkilökohtaisia maailmanmestaruuksia on ajettu vuodesta 1977. Kolmestakymmenestä mestaruudesta suomalaiset kuljettajat ovat voittaneet 14. Ylivoima on siis melkoinen.

Mutta hetkinen, ralliautoissahan istuu aina kaksi miestä. Kuljettajan lisäksi kyydissä on kartanlukija. Eikö puolet mestaruudesta kuulu heille? Pitäisikö sanoa, että ”puolet suomalaisista on kartanlukijakansaa”? Millaisella salakielellä kartanlukija neuvoo kuljettajaa kuoppaisella soratiellä yli sadan kilometrin tuntinopeudessa moottorin ärjyessä?

Timo Rautiainen on voittanut kaksi maailmanmestaruutta kuljettaja Marcus Grönholmin kartanlukijana. Rautiainen-Grönholm on MM-sarjan pisimpään yhdessä ajanut kaksikko ja yksi menestyksekkäimmistä pareista. Muutama vuosi sitten päättyneellä urallaan he voittivat 25 MM-osakilpailua, mikä vie Rautiaisen jaetulle kuudennelle sijalle kaikkien aikojen menestyneimpien kartanlukijoiden listalla. Kysykäämme nyt häneltä, mistä automiehet keskustelevat kilpailun aikana.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

- - -

Kuva Marcus Grönholmin ja Timo Rautiaisen vuonna 2007 laatimista Jyväskylän MM-rallin Ouninpohjan erikoiskokeen Kakariston risteyksen nuoteista.

Inhimillisesti rankat aiheet saavat kirjoittajan usein tarttumaan väkeviin kielikuviin saadakseen tunteensa välittymään tekstiin ja tarttumaan sitä kautta myös lukijaan. Kielikuvan valinta ja muotoilu ovat keskeisessä asemassa tässä tunteensiirto-operaatiossa. Jos siinä menee jokin vikaan, tunne muuttuu toiseksi matkalla kirjoittajasta lukijaan.

Ystävämme Leena löysi malliesimerkin tällaisesta kielikuvasta suomalaisesta laatulehdestä Helsingin Sanomista. Syyskuun alussa lehti kirjoitti Romanian romanien raskaista ongelmista ja päätyi seuraavankaltaiseen tilanneanalyysiin:

Aika paljon EU-rahaa täytyy vielä virrata kylän poikki juoksevassa Tirnava Micassa ennen kuin asvaltti ulottuu romaneille saakka.

Kirjoittaja lienee muistellut vanhaa teatraalista sanontaa paljon on virrannut vettä sillan ali, jolla ajan kulku rinnastetaan taitavasti joen ikuiselta näyttävään virtaamiseen uomassaan. Mutta muokatessaan sanontaa kekseliäisyystavoitteisesti hän tuhoaa tunteen toivottomasta odottamisesta ja luo uusia mielikuvia, joista ystävämme Leena kertoo näin:

”Rahan tuloa ei voi estää Romaniassa, kun joki tuo sitä aivan virtanaan! Miten saisimme tuollaisen joen myös Suomeen?”

Aristoteleen fraasirikoskomissio suree journalistin hukkaan heittämiä ponnisteluja pyrkimyksissään välittää romanien toivottomuuden tunteita suomalaislukijoille ja määrääkin journalistin lähettämään sakkorahansa kirjekuoressa Romanian romaneille.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ralli on paitsi kilpa-ajoa, myös laulu. Laulettavan rallin pohja on verbissä rallattaa, joka taas on laina ruotsalaisten verbistä tralla.

Vaikka sanat ovat identtisiä ja suomalaiset ovat rallikansaa, ralli-aiheisia ralleja on yllättävän vähän. Yksi kuuluisimpia on Rauli Badding Somerjoen ikivihreä renkutus Bensaa suonissa. Jarkko Laine sanoitti laulun vuonna 1970 Risto Jarvan samannimiseen elokuvaan, joka arvosteli autourheilua tiukasti. Monet muistavat laulun kertosäkeistön rempseän rivin:

”Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan, loiva vasen, antaa mennä vaan.”

Vauhtia oli kallossa myös Gösta Sundqvistin ja Leevi & The Leavingsin laulun Teuvo maanteiden kuningas sankarilla vuonna 1988. Laulun Teuvo haaveilee ralliajajan urasta, mutta törmää laulun lopussa rekkaan naapurin Sierralla. Teuvon sanoitus on täynnä ikimuistoisia rivejä. C-osassa Sundqvist kiteyttää kaikkien teuvojemme asenteen:

”Turha on äitien sankaripoikia neuvoa. Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään.”

Kovin on inhorealistinen rallirallien maailmankuva. Rakentavaa henkeä pitää etsiä käännösiskelmästä vuodelta 1966. Silloin Sauvo Puhtila suomensi saksalaisen Hans Blumin kappaleen Fahr langsam papi nimellä Aja hiljaa isi. Mari Laurilan levytys kappaleesta vetosi kansaan ja sekin on tallentunut suomalaiseen alitajuntaan. Eikä syyttä, ”Aja hiljaa, isi nyt vaan” kertoo timantintarkasti siitä, miten liikenneasenteemme periytyvät lapsillemme, oli kyse punaisia päin kävelemisestä tai lievän ylinopeuden harrastamisesta. Joten: ennen kuin päätämme hurjastella liikenteessä, hyräilkäämme ensin:

”Aja hiljaa, isi nyt vaan”.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus journalismi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Aivan tavallinen tietosisältöjuttukin voi parilla sanalla luoda tiheän kokonaiskuvan aiheestaan. Tällöin artikkeli on enemmän kuin sanojensa summa.

Tällaisesta journalismin runoudesta saivat nauttia Helsingin Sanomien ruoka- ja juomasivujen lukijat syyskuun lopulla jutussa, jossa kerrottiin Lontoon ravintoloiden suomalaisista työntekijöistä. Juttu kertoi aluksi että:

Pitää olla kova luu pärjätäkseen Lontoon ravintoloissa.

Yhdellä lauseella lukijan silmiin avautuu kuva lontoolaisten ravintoloiden ankarasta kilpailusta ja siitä, että kaupungin tämän hetken suosituin trendi ovat erilaiset luuruoat. Jatko herättää yhtä vahvaa kuvastoa:

Suomalaiset kokit hämmentävät Lontoon hienoimmissa ravintoloissa.

Pian lukija jatkaa lehden selailua ja pääsee vihdoin sarjakuvasivulle, mutta sisimmässään hän on jäänyt miettimään ruokajutun herättämää kuvaa suomalaisesta kokista hämmentämässä luusoppaa lontoolaisessa keittiössä pukeutuneena johonkin hämmentävään asuun, kuten vaikkapa sudennahkaviittaan.

Näin toimii asiajournalismi runollisimmillaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomen kansan lyhyt taival maatalousyhteiskunnasta kulutusyhteiskunnaksi näkyy vaikkapa siinä, että sana mainos täyttää tänä vuonna vasta tasan 80 vuotta. Suomen Kuvalehti järjesti silloin kilpailun ruotsalaisperäisen sanan reklaami korvaamiseksi ja kielimies E. A. Saarimaan ehdotus voitti kisan.

Mainonta oli Suomessa 1900-luvun alussa tietenkin hyvin asiallista. Mainoskylttien kuvat olivat ammattitaiteilijoiden laatimia ja tekstit lähes teitittelivät lukijaa. Komedienne Kirsti Suonion kuvalla myytiin 20-luvulla laihdutuslääkettä tällaisella tekstillä:

”Käy kohta kulku Mankalaan/ miss´surut viedä koski saa
Ja mukana on Herosan,/ mi leppoisasti laihduttaa.”

Mallia mainontaan otettiin alusta alkaen ulkomailta, vaikka tiedonvaihdon vauhti olikin nykyistä hitaampaa. Mainonnan mallimaa on aina ollut markkinatalouden mahtimaa Yhdysvallat, ja sikäläiset innovaatiot mainonnassa ovat aina näkyneet pian myös Suomessa. Vaikka sana brändäys onkin viime vuosien muotisana, mielikuvien terävöittämistä on tehty jo kauan. Kun 1900-luvun alussa Helsingin kaasulaitoksen mainoslause oli:

”Kaasu on sähköä halvempaa”,

isänmaallisuuden nousukaudella 1930-luvulla tuotteeseen liitettiin jo aivan muunlaisia mielikuvia, kuten esimerkiksi:

”puhun suomea, poltan Kerhoa”.

Suostuttelevien mainoslauseiden lisäksi yksi yleisimpiä ja klassisimpia mainonnan keinoja ovat Suomessakin olleet iskulauseet. Iskulauseen englanninkielinen vastine on slogan, joka tulee gaelinkielen sotahuutoa merkitsevästä sanasta. Sotahuudot ovat siis paitsi sukujen vaakunoiden mottojen, myös modernin mielikuvamarkkinoinnin esimuoto. Ja mitäpä muuta hyvän suvun vaakuna on kuin suvun tuotemerkki, brändi?

Muinaiset ateenalaiset huusivat Peloponnesolaissodassa kaupunkinsa suojeluseläimen pöllön huhuilua jäljitellen ”Alala!". Ottomaanit ja ristiretkeilijät turvautuivat jumaliinsa ja huusivat taistelussa ”Allah! Allah! Allah!” ja toisella puolella latinaksi "Deus vult!" eli jumala tahtoo tätä. Irlantilaisten viholliset vapisivat kuullessaan huudon "Faugh a Ballaugh!" eli tehkää tietä. Kolmekymmenvuotinen sota taas sai koko Keski-Euroopan pelkäämään suomalaisia hakkapeliittoja, joiden kutsumanimi tuli heidän taisteluhuudostaan ”Hakkaa päälle!”

Toisessa maailmansodassa suomalaiset huusivat suorasukaisesti "Tulta munille!”, kun taas japanilaiset itsemurhalentäjät hakivat urheutta huutamalla "Banzai!" eli kymmenentuhatta vuotta. Puna-armeijan taisteluhuuto "Ura!" muistuttaa kovasti Yhdysvaltain merivoimien huutoa ”Oo-rah”. Molemmat lienevät sukua sanalle ”hurraa”, jonka merkitykseksi väitetään tutun eläköönin lisäksi tappamista turkin kielessä.

Suomen Markkinointiliitto on ylläpitänyt iskulauserekisteriä jo vuodesta 1959. Sen nettisivuilta näkyy, että ensimmäisen vuoden rekisteröityjä iskulauseita oli mm. SOK:n ”Talletat ja nostat, siellä mistä ostat”. Tämän vuoden viimeisimpiä rekisteröintejä taas on Tekniskauppiaiden ”Se on helppoa, kun ei osaa”.

Rekisteri on ihana paikka tutkia mainonnan ja suomalaisen kulttuurin vuosikymmeniä. Sieltä selviää mm. se, että Lapin Kullan slogan ”Tunturipurojen raikkautta” on vuodelta 1967, ”Askossa on” rekisteröitiin 1964 ja että ”Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä” on HK:n iskulause vuodelta 1976.

Millainen sitten on hyvä iskulause? Iskulauserekisterin pitkäaikainen hoitaja copywriter Marja Ukkonen tietää.
– – –
aristoteles(at)yle.fi