Tämän viikon fraasirikos on itseaiheutettua laatua. Juhannuksena nimittäin juhlimme fraasin itseaiheutettu päänsärky vuosijuhlaa ja muistelimme sen syntyhistorian juontuvan lääketehdas Leiraksen särkylääkkeen lanseerauskampanjaan noin kaksikymmentä vuotta sitten.

Tarinassa oli kuitenkin puutteellisesti tietoa ja paljon aukkoja. Puhelu Turkuun Airiston rannalle toi tietoa ilmauksen taustoista lisää, joten otetaanpa homma uusiksi, kun kerran on mahdollisuus valottaa kieleemme juurtuneen sanonnan syntyhetkiä uusin faktoin.

Kun Leiras siis suunnitteli uuden Prodol-merkkisen kipulääkkeen tuomista markkinoille, käsikauppa- eli itsehoito-osaston päällikkö Tom Gardberg istui alas konsernin markkinointiväen kanssa. Markkinointiosaston Riitta Kivinen oli kirjoittanut taustaksi kasan tekstiä, jossa hän filosofoi, että päänsärkyjä on monenlaisia. On sairauksista johtuvia päänsärkyjä ja toisaalta on päänsärkyjä, jotka voi itse aiheuttaa.

Tom Gardberg kiinnitti huomionsa tähän päänsäryn itseaiheuttamiseen ja lääkkeen mainontaa alettiin rakentaa iskulauseen itseaiheutettuun päänsärkyyn pohjalle. Televisiomainokseen kuvattiin pieni tarina nuoresta miehestä, joka valmistautui kotonaan lähtemään viettämään hauskaa iltaa. Viimeiseksi hän sujautti rintataskuunsa Prodol-paketin, joka oli laadittu kiekkomaiseksi muistuttamaan vitsikkäästi e-pilleripakkausta.

Prodolin lanseeraus ajoitettiin tietenkin vappuun. Turkulaisille teekkareille jaettiin ilmapalloja, joissa luki lääkkeen mainoslause. Tv-mainos pyöri televisiossa tiiviisti. Päänsärkyä ajoittain potevat kansalaiset innostuivat reippaasta meiningistä ja Prodolin menekki ampaisi korkeuksiin.

Kunnes mainos sitten kiellettiin. Lääkemainonnan etiikkaa valvova lautakunta ei pitänyt lääkkeiden ja alkoholin yhdistämisestä ja ilmoitti, että Prodolin mainosta ei saa enää esittää. Tom Gardberg työtovereineen vetosi lautakuntaan monin vastinein ja koetti puhua lautakuntaa ympäri erittelemällä, että itseaiheutettuja päänsärkyjä voi olla muitakin kuin alkoholin nauttimisella ansaittuja. Toinen aiheuttaa päänsärkynsä savukkeen savulla, toinen liiallisella television katselulla. Mutta mikään ei auttanut. Gardbergin sanoin lautakunta edusti sitä perisuomalaista kantaa, jonka mukaan se joka krapulan hankkii, krapulan kärsiköön.

Prodolin markkinointisuunnitelmat menivät uusiksi. Uudistuksiin kului muutama kuukausi ja tuona aikana kilpaileva särkylääke Burana aloitti oman lanseerauksensa. Eikä Prodol enää lopulta saanut Buranan etumatkaa kiinni mm. siksi, että Buranassa on vaikuttavaa ainetta ibuprofeenia 400 mg, kun taas Prodolissa oli vain 300 mg! Niinpä Prodolin valmistus lopetettiin pian.

Näin kiehtova tarina lääkemaailmasta siis kätkeytyy sanonnan itseaiheutettuun päänsärkyyn taakse. Vaikka lääke kiellettiin ja tekijöitä harmitti, jotain jäi siis elämäänkin, oli eettinen lautakunta mitä mieltä tahansa.

Ai niin, mitäkö tuon edesmenneen humuveikkojen kipulääkkeen nimi prodol tarkoittaa? Se on lyhenne latinan sanoista pro dolorosa, joten jo sen nimi oli suunnattu torjumaan kipua.

Maailmallakin Prodol-nimistä lääkettä on myyty, mutta kyseessä on ollut carisoprodol-nimistä ainetta sisältävästä lihasrentouttajasta. Jota ainetta muuten myydään Isossa-Britanniassa myös kauppanimellä sanoma!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Suomen vanhin pubi, tamperelainen Salhojankadun pub, täyttää näinä päivinä yhtä vuotta vaille neljäkymmentä vuotta, joten suomalaiseksi oluttuvaksi se on kunnioitettavan ikäinen. Kohottakaamme syntymäpäivän kunniaksi malja ja toivottakaamme brittiläisittäin cheers!

Ei siis kotoisesti skool. Tämä tuttu maljannostotoivotus viittaa ruotsin kielen maljaa tarkoittavan sanan skål lisäksi ilmeisesti karhun kalloon. Solvasihan piispa Isak Rothoviuskin Turun yliopiston vihkiäisissä vuonna 1640 suomalaisten pakanallisia tapoja näin:

”Karhua pyytäessään he kuuluvat pimeydessä panevan pystyyn pidot, juovan karhun pääkallosta, murisevan niin kuin karhu murisee, ja niin he kuuluvat hankkivan lisää pyyntionnea”.

Kippis taas juontuu muinaissaksan kallistelua merkitsevään verbiin kippen. Kaisa Häkkisen Etymologisen sanakirjan mukaan vuosisadan alussa kippiksestä johdettiin maljojen kohottamisverbi kipata, ja sanan vartalohan on nykyään arkisemmassa käytössä kippikärryjen muodossa.

Pohjois-eurooppalaiset maljankohotushuudahdukset ovat siis hämmästyttävän objektiivisia, niissä todetaan vain kohotettavan esineen nimi malja tai tälle maljalle aiheutettava teko, kaataminen. Brittien cheers taas menee pidemmälle ja uskaltaa jopa toivottaa muille juojille terveyttä ja pirteyttä. Ja tämähän edellyttää sitä, että maljoja ei kohotella ylenpalttisesti vaan kohtuudella. Joten: cheers!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kautta länsimaiden raivoava väestön ylipainon kasvaminen on näkynyt Suomessa parhaiten keskustelussa varusmiesten kunnosta. Perinteinen varusmiespalvelus onkin hyvä mittari eri aikakausien nuorukaisten kunnon vertailulle. Ei ihme, että aihe kiehtoo sekä entisiä varusmiehiä — eli suurta osaa miehistä — että terveysvalistajia ja pakinoitsijoita.

Olemme saaneet lukea lehdestä, että heinäkuussa Santahaminassa palvelukseen astuneista alokkaista on jo viidennes keskeyttänyt huonon fyysisen kuntonsa vuoksi. Mutta Mediuutiset-lehden lukijat tietävät keskeyttämissyistä paremmin. Lehti kirjoitti elokuun alussa näin:

Varusmiesten kunto loppuu kättelyssä.

Aristoteleen kantapää tietää kuvaannollisen sanonnan tapahtua jo kättelyssä, jolla ilmaistaan varsin nopeaa tapahtumista. Mutta Mediuutiset puhuukin konkreettisesta kättelystä, joten kehnoksi on nuorten kehon suorituskyky mennyt, kun jo muodollinen tervehtiminen saa läkähtymään. Toivotaan, että poloisia varusmiehiä ei pakoteta tervehtimään ylempiään raskaammalla tervehtimismuodolla eli tekemällä kunniaa, jottei meidän tarvitse pelätä sydänkohtausaaltoa varuskunnissa.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Etymologia eli sanojen ja sanontojen alkuperän selvittely on kiehtovaa hommaa. Parhaimmillaan sanojen juurien löytäminen luo asioiden, historian tapahtumien ja kansojen välille sellaisia yhteyksiä, että maailma tuntuu taas hiukan yksinkertaisemmalta pakalta elää.

Ei siis ihme, että maallikkoetymologia on yksi suosituimpia nojatuolien ja kapakkapöytien harrastuksia. Valitettavan harvoin näissä leppoisissa oloissa kehitellyt teoriat kuitenkaan kestävät ammattilaisten vuosien opiskelun ja tutkimuksen tuoman näkemyksen.

Näin kävi kesällä kuulijamme Lassen kiehtovalle teorialle. Lasse kirjoitti meille näin:

Kun sanotaan, että jokin on puuta heinää, onko kysymyksessä heinää ja puuta, vaiko puutan verran heinää? Onhan puuta vanha venäläinen painomitta, 16,38 kiloa.

Soitto kielitoimistoon palauttaa meidät maan pinnalle uuden sanontaetymologisen löydön hurmiosta. Puuta heinää on ikivanha talonpoikainen sanonta, jossa kyse on puusta ja heinästä, noista sinänsä monikäyttöisistä ja arvokkaista materiaaleista. Teoria siitä, että siinä olisi kyse puuta –nimisestä painomitasta on siis puuta heinää.

Älkäämme kuitenkaan antako tilapäisten vastoinkäymisten masentaa harjoituksiamme etymologian parissa! Tutkikaamme kieltämme yhä avoimin mielin niin kuin kuulijamme Lasse ja esittäkäämme teoriamme rohkeasti muillekin, vaikka Aristoteleen kantapään arvovaltaisille kuulijoille!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Eri ihmisryhmistä puhuminen on usein ongelmallista. Ihmiset pitävät itseään yleensä yksilöinä, eivätkä aina nauti niputtamisesta. Ja kun ihmisiä niputetaan, koko ryhmälle tulee helposti tehneeksi jotain, mitä ei koskaan tekisi tuntemalleen yksilölle.

Ilmiö on tuttu Keski-Uusimaa –lehden lukijoille. He saivat keskikesällä lukea lehden pääkirjoituksesta seuraavanlaisia totuuksia otsikon Vanhuksia ei saa jättää heitteille alla:

Vanhukset ovat kuten muutkin ihmiset. He syövät kädestä ja kiintyvät hoitajiinsa.

Kuulijanimimerkkimme Kohta vanhus kysyy oikeutetusti, pitääkö kirjoittaja vanhuksia uutena kotieläinlajina. Kysymys on oikeutettu, kyllähän ilmaukset syödä kädestä ja kiintyä hoitajiinsa kuuluvat perinteisesti navetoittemme ja eläintarhojemme asukeille, eivätkä rakastetulle mummolle tai vaarille. Kunnioitettavien ikäihmisten pitäminen ylläpidon kohteena eikä kanssaihmisenä on tyypillistä yhteiskunnallemme, jossa kansalaiset tottuvat toimimaan vain samanikäisten kesken.

Näin lehden pääkirjoitus voi toimia tirkistysreikänä kansamme päätoimittajien keskuudessa vallitseviin asenteisiin. Vanhustenhoidon nykytilan perusteella päätoimittajat eivät ole asenteineen yksin. Ikävä kyllä harva nykyhetken päättäjä tajuaa olevansa tulevaisuuden vanhus.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Vieraskielisten sanojen rahtaaminen toisiin kieliin ei aina ole pelkästään kansainvälistä ja fantsua toimintaa. Emmekä nyt puhu suomen kielen kuolemasta englannin kielen ylivallan ikeessä, vaan siitä, että joskus vieraan sanan kirjoitusasu tuottaa outoja vaikutelmia.

Kuulijamme Tuore isä Kolmannelta linjalta törmäsi ilmiöön Kelan äitiyspakkausta avatessaan. Kaiken erinomaisen ja hyödyllisen aineiston seassa kun löytyy tänä vuonna kuusi kondomia, joiden englanninkielinen nimi Sure muistuttaa varmuusvälineiden varmuudesta ja luotettavuudesta, mutta suomeksi tuotteen merkki kehottaa suremiseen.

Tuore isä puhkuu, että ”miksi Kela kehottaa tuoreita vanhempia suremaan yhtenä ihmiselämän iloisimpana hetkenä, kun lapsi on syntynyt? Onko suremiskehotuksen syy sukupuoliyhteydessä, jota varten ehkäisyvälineet kaivetaan esille? Vai onko suremisen syy ehkäisyssä? Kaikki eivät pidä kondomeista, mutta ei kai se voi olla syy toivottaa surua kaikille äitiyspakkauksen saajille?! Ei ihme, jos siittiötkin joutuvat tällaisessa ristiriitatilanteessa hämmennyksen tilaan ja hidastuvat!”

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin yhtyy Tuoreeseen isään ja lähettää Kelan äitiyspakkausosaston väelle ankaran muistutuksen, jonka säälimätön sisältö kuuluu näin: no huhhuh!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Viime lokakuussa internetiin levisi lista 50 000 suomalaisen salasanoista ja muista verkkopalvelujen tunnistetiedoista. Listan tekijät olivat syyllistyneet rikokseen ja heidät löydettiin lähes yhtä helposti kuin miten he olivat salasanalistan saaneet kaivettua esiin eri verkkopalveluista.

Kiinnostavaa uutisessa oli paitsi moisen hämärähomman helppous myös listalta kerätty salasanojen suosituin viisikko. Listan mukaan suomalaisten viisi suosituinta salasanaa ovat: salasana, 123456, perkele, 12345 ja qwerty.

Salasana salasana saattaa edustaa jonkin sortin alkeellista huumoria tai sitten viitata tyhmyyttä lähenevään mielikuvituksettomuuteen. 123456 ei myöskään edusta korkeampaa ajattelua, kuten ei menestyssalasanan neljänneksi sijoittunut lähisukulainen 12345 .

Salasana perkele sisältää mitä ilmeisimmin vahvan suomalaisugrilaisen primitiiviviestin tietokoneistunutta nykymaailmaa kohtaan. Listan numero viisi, qwerty, taas edustaa kansainvälistä salasanaperinnettä parhaimmillaan. Nuo kuusi kirjaintahan, q, w, e, r, t, ja y ovat kirjoituskone- ja tietokonenäppäimistön ensimmäiset kirjaimet ylhäällä vasemmalla.

Qwerty-näppäimistö kehitettiin 1800-luvun lopulla kirjoituskone Remingtonin tehtaalla, hidastamaan konekirjoitusta. Tuonaikaiset kirjoituskoneiden kirjasinvarret menivät helposti ristikkäin ja jumiutuivat, jos kirjoittaja oli liian nopea. Qwerty-näppäimistöllä englannissa tarvittavat kirjaimet saatiin niin etäälle, että näppäinten paukutuksen tempo hidastui sopivasti.

Kiehtovasta historiastaan huolimatta näppäimistön ensimmäiset kirjaimetkaan ei kuitenkaan ole kovin kummoinen salasana ainakaan jos sen tarkoitus on pysyä salaisena.

Erilaiset salasanat ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet huimasti. Kun alunperin sala- ja tunnussana oli merkki kuulumisesta johonkin salaseuraan tai vartiovuoroon saapuvan sotilaan todiste aikeistaan, nyt salasanaa tarvitaan, jotta voisi päästä mukaan siihen yhteiskunnan osaan, joka toimii tietokoneilla: pankkiin, kirjastoon, verkkokauppaan, Kelan verkkopalveluihin jne. Eli virtuaaliyhteiskuntaan. Ja todellisessakin yhteiskunnassa tarvitaan ainakin se salasana, joka lukee Kela-kortissamme: sosiaaliturvatunnus.

Ensimmäinen laajalle levinnyt jokamiehen koodi oli 1980-luvulla katukuvaan ilmestynyt pankkiautomaatin nelinumeroinen tunnusluku. Tarinan mukaan tunnusluvussa on neljä kirjainta siksi, että automaatin keksijä kysyi kotona vaimoltaan, montako numeroa tämä voisi kyetä muistamaan. Pariskunta päätyi neljään numeroon.

Salasanoista on tehty runsaasti huumoria. Sarjakuvassa tietokone kysyy miehen salasanaa. Mies kirjoittaa: penis. Tietokone vastaa: salasanasi on liian lyhyt. Moni muistaa kieltolain ajalle sijoittuvat Marx-veljesten elokuvan Hevosen sulat, jossa mykkä Harpo esittää salakapakan tunnussanan miekkakala vetämällä takkinsa taskusta esiin täytetyn miekkakalan.

Salasanat ovat silti vakava asia kaikille niille miljoonille, jotka sen vuosittain unohtavat ja niille krakkereille, jotka koettavat välttää oikeisiin töihin menemisen tai muuten vaan haluavat pönkittää häiriintynyttä itsetuntoaan tonkimalla viattomien ihmisten salasanoja nettipalveluista.

Tänään siis puhumme siitä, mistä ei saa puhua — niin kuin metsäsuomalaiset eivät saaneet puhua karhusta eivätkä Kekkosen ajan suomalaiset ryssästä. Me puhumme salasanoista ja kukapa paremmin asiasta tietäisi kuin tietokonemaailman yleisasiantuntija Petteri Järvinen.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kesän musiikkijuhlilla voi käydä niinkin, että kieliasiat häiritsevät musiikkielämystä. Kesän ykköskysymys onkin: miten kutsua kanteleensoittajaa? Asian otti esiin kuuntelijamme ja Kantele-lehden päätoimittaja Timo, joka kirjoitti meille näin:

Olen huomannut, että koulutuksen saaneiden kanteleensoittajien keskuudessa on yleistynyt sana kantelisti. Sävelkorvani vieroksuu sanaa. Sillä pyritään ehkä liittymään viulistien, sellistien ja muiden solistien joukkoon, jotta voitaisiin viestiä koulutuksesta. Venäjän kielessä sana 'kantelist' on ollut käytössä jo pitkään, mutta en usko, että sana on tullut lainasanana. Sanan puoltajat vetoavat usein sanoihin huilisti ja kitaristi. Mikä on Aristoteleen kantapään mielipide?

Itseään kanneltajaksi tituleeraavalle Timolle sanottakoon, että tässä asiassa olemme samaa mieltä kuin hän, ja tämän mielipiteen jakaa myös kielitoimiston Taru Kolehmainen. Hän kirjoitti Helsingin Sanomiin aiheesta taannoin artikkelin otsikolla Kantelisti ja urkuristi. Asian ydin on Kolehmaisen mukaan se, että muoto pianisti ja kitaristi on kreikkalaisperäinen –isti-päätteinen muodostelma vierasperäisistä sanoista piano ja kitara. Kantele taas on suomalainen sana ja yksi kielenhuollon perusperiaatteita on se, että vierasta johdinainesta ei tulisi käyttää suomalaisten sanojen johtamiseen. Tämän periaatteen mukaan kantelisti on siis väärin muodostettu. Niin on myös huilisti, onhan huilu suomen kielen sana. Kolehmaisen mukaan suomen kielen lautakunta hyväksyi huilistin pitkin hampain 1980-luvun lopulla, koska se oli silloin jo niin yleinen.

Kanneltaja on siis enemmän suomea kuin kantelisti. Suosittelemmekin kaikille kuulijoillemme oikeaoppista kanneltamista mahdollisimman ahkerasti.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kielelliset kliseet vaanivat meitä alituiseen. Yleensä ne särähtävät korvaan jo sellaisinaan, mutta joskus nuo valmiiksi pureskellut ajatukset menevät aivan törkeästi poikittain käsiteltävän asian kanssa.

Näin kävi hiljan Ylen aamu-tv:ssä, kun kirjeenvaihtaja selvitti Lähi-Idän tilannetta. Toimittaja totesi, että:

Israel on melkoinen kansojen sulatusuuni.

Nimimerkkikuulijamme Tarkkaavainen Oulusta toteaa, että ”edes Yhdysvaltojen kohdalla en enää käyttäisi moista kliseetä, mutta Israelin kohdalla ko. fraasi on suorastaan kyseenalainen. Sattuu sitä ammattilaisellekin.”

Tarkkaavaisen asenne on jalo ja armahtavainen. Pahamaineisten sanojen varominen poliittisen kohteliaisuuden nimissä menee joskus aivan liian pitkälle.

Silti Aristoteleen kantapään mielestä meidän kaikkien yleissivistykseen pitäisi kuulua sen verran juutalaisen kansan historiaa, että sanan uuni käyttöä kannattaisi pohtia toisenkin kerran. Tuomioksi määräämmekin aamu-tv:n toimittajan pariksi viikoksi uudelleenkoulutusleirille aiheenaan Euroopan lähihistoria.

- - -
Aristoteles(at)yle.fi

Kaikki me isänmaalliset äidinkielenystävät onnittelemme tänään Kielikello-lehteä, joka täyttää tänä vuonna täydet 40 vuotta. Paljon onnea ja pitkää ikää!

Kielikello on monille tuttu lehti, mutta melko monille se on myös aivan vieras. Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jota julkaisee kielemme tilaa tutkiva Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Kielikellossa on kiinnostavia artikkeleita, jotka koskettavat meitä kaikkia. Lehden sivuilla pohditaan kielen uusia ilmiöitä ja päivitetään vanhoja sääntöjä. Lehti julkaisee säännöllisesti vaikkapa erilaisten ruoka-aineiden kirjoitusasuja ja etymologiaa käsittelevän erikoisnumeron.

Myös Kielikellossa ajoittain ilmestyvä Suomen paikkakuntien nimien taivutuksia käsittelevä laaja lista on jokaiselle eri paikkakunnista puhuvalle aivan kullanarvoinen. Tiedättehän: pitäisikö sanoa Karviasta vai Karvialta? Tässä tapauksessa kumpikin käy. On suoranainen ihme, että Kielikello ei tule joka kotiin, ja sen tuore numero ole jokaisen suomalaisen keskustelunaihe numero yksi. Lehti käsittelee kaikille tärkeätä aihetta ja tekee sen asiantuntevasti.

Itse tilasin Kielikellon esimerkin voimalla. Luin parikymmentä vuotta sitten jutun M.A. Nummisesta. Hän mainitsi siinä harrastavansa suomen kieltä ja tilaavansa Kielikello-lehteä. Päätin itsekin kokeilla tuota hassua lehteä ja yhä se kolahtaa postiluukkuuni neljä kertaa vuodessa. Yhtä hyvin ei käynyt toiselle M.A. Nummisen mainitsemalle lehdelle, jonka myös tilasin. Alkoholipolitiikka-lehti piti lukijansa aivan loistavasti perillä alkoholi- ja muunkin päihdetutkimuksen nykytilasta, kunnes se Alkon uuden työnjaon vuoksi vuonna 1996 siirrettiin Stakesille ja nimi muutettiin Yhteiskuntapolitiikaksi.

Viime vuosina Kielikellonkin tärkeimpiä haasteita on ollut muiden kielten, lähinnä englannin, vaikutusten pohtiminen suomen kielen kannalta. Myös uussuomalaisten suomenkielentaidot ovat ajankohtainen keskustelunaihe.

Juhlavuoden Kielikello-lehdet muistelevat aikoja, jolloin kielitaistelut koskettelivat ensimmäistä kotimaista kieltämme. Kukapa meistä ei olisi muistellut, mitä koulussa opetettiin i-kirjaimesta kehoittaa- ja kehottaa-tyyppisissä verbeissä. Mutta eivät nuo säännöt aivan tyhjästä ole nousseet. Jo vuonna 1863 Volmari Kilpinen julisti, että i-kirjaimen käyttö tuon tyypin verbeissä on ”pitkäpiimäinen, venyttävä, loilottava ja veltompi”. Ilman i:tä verbin muoto taas oli Kilpisen mielestä ”virkeämpi ja miehuullisempi”.

Kilpisen julistuksen jälkeen tohina vasta alkoikin. Kielimies toisensa jälkeen esitti aiheesta mielipiteensä. Vuonna 1901 Artturi Kannisto julisti, että kysymys on ”äidinkielen vakauttamisen pahin loukkauskivi”. Jo silloin oli E.N. Setälä esittänyt säännön, että jos verbin kantasana päätyy a:lla tai ä:llä, siihen tulee i, jos kantasana taas päättyy o:hon, i:tä ei tule. Kannisto piti sääntöä vaikeana, joten hän ehdotti, että kaikki tuon muotoiset verbit pitäisi kirjoittaa jommallakummalla tavalla ja hän itse oli i:ttömän version kannalla.

Jopa muutamat vuosisadan alun kaunokirjailijat ottivat Kanniston ehdotuksen omakseen. Johannes Linnankoski, Santeri Ivalo, Arvid Järnefelt ja Volter Kilpi päätyivät rohkeasti ilmottamaan, että i:tön muoto innottaa heitä enemmän. Erinäisten kiivaiden kannanottojen jälkeen vasta vuonna 1945 Suomen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta päätyi ehdottamaan asiassa jotakuinkin nykyistä käytäntöä. Huhhuh!

Tänään kysymme Kielikellon pitkäaikaiselta päätoimittajalta Sari Maamieheltä, mitä lehden juhlavuosi merkitsee.
- - -
aristoteles(at)yle.fi