Yksi ihmiselämän paradokseja on se, että mitä enemmän elämästä oppii, sen vähemmän tietää oppineensa. Tämä ilmaistaan yleensä niin, että nuoruuden mustavalkoinen maailmankuva saa harmaan sävyjä.

Tämän tosiasian tunnustaminen ei ole aina helppoa etenkään politiikassa vaikuttaville ihmisille. Miten selittää, että "ymmärrykseni on kasvanut viime vaalien jälkeen, mutta olen yhä uskollinen puolueen periaatteille ja äänestäjilleni"?

Niinpä Tanja Karpelan vastaus elokuun lopulla hänen mahdollista eurovaaliehdokkuuttaan koskeneeseen kysymykseen oli ainoa mahdollinen. Karpela vastasi kahdella sanalla:

Ehdoton ehkä.

Leikkeen meille lähettänyt kuulijamme ”Ehdottomasti ehkä hämmentynyt lehden lukija” kysyy: siis ollako vai eikö olla? Aristoteleen kantapää kuitenkin toppuuttelee niitä innokkaimpia, jotka tivaavat aikuisilta ihmisiltä mustavalkoisia vastauksia, olivat nämä poliitikkoja tai ei. Päätyihän jo Platon siihen ajatukseen, että aistein havaittava maailma onkin ideamaailman epätäydellinen heijastuma, joten jyrkkien kantojen ottaminen on mahdotonta. Ehdoton ehkä onkin kaiken kaikkiaan varminta mitä voimme mistään varmasti sanoa, joten poliitikko, joka sanoo muuta, on tyhmä tai valehtelee!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Monet pitävät syksyä synkkänä aikana, joten on aivan paikallaan tarttua uutuuskirjaan, jonka nimi on Puujalalla koreasti, ontuvien vitsien käsikirja. Kirjan on kirjoittanut Keijo Karjalainen, mies, joka muutama vuosi sitten kirjoitti poliittisen tutkielman Asterix-sarjakuvan maailmasta. Siviilissä mies on ulkoministeriön virkamies.

Puujalalla koreasti vaikuttaa pinnallisesta selailijasta yhdeltä niistä nopeasti kuolevista pikaluettavista vitsikirjoista, joita kustantajat jostain syystä suoltavat maailmalle vuodesta toiseen.

Myös pikaisesti silmään osuvat kirjan vitsit tukevat tätä vaikutelmaa: haaveissa vain oot mun lauleskeli perhostenkerääjä. Varas käänsi takkinsa: ei ryövännytkään muita vaan itsensä. Jeesuksen ajan suosituin kuntosaliohjaaja oli Pontius Pilates.

Mutta kun kirjaa alkaa lukea, pian selviää, että kirjaan painetut vitsit eivät ole pääasia vaan toimivat käytännön esimerkkeinä puhutusta asiasta. Ja puhuttu asia on hämmästyttävän perinpohjainen, laaja-alainen ja syvällinen selvitys huumorin tekemisestä, huumorin tekniikoista, tekijöistä ja lajeista.

Vaikka Karjalainen kirjansa alkusanoissa korostaa, että kirjan aihe, puujalkavitsi, ei puhtaimmillaan naurata muita kuin lausujaansa, kirja ulottaa pidemmälle kuin kaveriporukan kiusaamiseen tyhmillä jutuilla. Puujalalla koreasti -kirjan historiallisesti sivistynyt katse leikkaa läpi koko yhteiskunnan ja käy läpi huumorin mahdollisuudet niin sanomalehtien otsikoissa, kirjallisuudessa, aforismeissa, Arno Kotron runoudessa, vaali-ilmoittelussa, rekisteri-kilvissä ja tietokilpailuissa. Huumorin tekemisen tekniikoista käydään läpi lähes kaikki, mitä voi kuvitella. Karjalainen erittelee puujalkavitsien ja samalla huumorin mekanismit taitavasti kuin kirurgi ja tekee päätelmät kylmästi kuin patologi. Eikä huumori silti kuole vaan lukija kokee ahaa-elämyksen toisensa jälkeen: Puujalkavitsiin tarvitaan kaksi osaa, pohjustus ja loppunasautus! Tulevaisuus ei ole sitä mitä aiemmin onkin baseball-tähti ja aforistikko Yogi Berran keksintö! Sen yhden hauskan jutun hauskuus onkin perustunut pleonasmiin!

Puujalalla koreasti -kirjan luontevan vakava suhtautuminen aiheeseensa, huumorin tekemiseen on virkistävä. Vakuuttavathan kaikki elokuvaohjaajat, näyttelijät ja teatterintekijät, että komedia on lajeista vaikein, mutta arvostelijoiden ja apurahojen jakajien mielestä huumori on halveksittavaa.

Vaikka Karjalainen ei ole tehnyt teostaan tieteellisellä menetelmällä tai akateemiseksi opinnäytteeksi, lukija tajuaa pian lukevansa ensimmäistä suomeksi kirjoitettua huumorin tekemisen perusteosta. Ja mikä parasta, joka kohdasta näkyy ja kuuluu kirjoittajan oman kokemuksen tuoma vakaumus.

Kuten muun muassa luvusta, jossa puujalkavitsien kertojaa neuvotaan välttämään muutamia kuluneimpia vitsinkertomisen muotoja. Niitä ovat suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen, kansallisuusvitsit, laihialaiset ja skotlantilaiset, kuinka monta tarvitaan vaihtamaan hehkulamppua, mitä eroa ja yhteistä on..., minulla on hyviä ja huonoja uutisia, maailman ohuin kirja, mitä saadaan kun risteytetään, basistit ja muut tyhmät, hölmöläiset ja muut hullut, kuuluisat viimeiset sanat, tarjoilija, keitossani on kärpänen, elefanttivitsit ja muka-japani.

On siis aika kysyä Keijo Karjalaiselta, miksi iso mies kirjoittaa tällaisia kirjoja.

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Monet sanat ovat sukua toisilleen. Sama sanavartalo voi näkyä niin jonkun asian nimessä, aiheeseen liittyvässä teonsanassa ja laatusanassa. Esimerkiksi aikuinen voi aikuistua ja olla sitten aikuismainen. Tällainen sanojen muodostuminen on kuitenkin satojen vuosien pituinen kehityskulku. Uusia sanoja ei aina voi johtaa samalla tavalla kuin vanhoja. Ehkä niin on jo yritetty tehdä, mutta tulokseen ei ole oltu tyytyväisiä.

Silti joku aina aika ajoin koettaa, olisiko aika kypsä uuden sanan johtamiselle. Jos yritys tapahtuu esimerkiksi lehden sivuilla, lukijoiden tehtäväksi jää harmillisen usein todeta, että aika ei vieläkään ole kypsä. Hyvä esimerkki tästä ilmestyi oululaisessa Kaleva-lehdessä elokuun alussa. Lehti uutisoi japanilaisesta napa-juhlasta otsikolla Japanissa hötkyteltiin napafestareilla näin:

Siellä vanhakin nuortuu ja nuoret lapsettuvat.

Kiusaus muodostaa sanasta lapsi sana lapsettua samaan tapaan kuin sanasta aikuinen saa sanan aikuistua on käynyt kirjoittajalle ylivoimaiseksi vastustaa. Sana on kuitenkin kankea ja merkitykseltään hämärä: tarkoitetaanko nyt kenties sitä, että nuoret saavat lapsia?

Aristoteleen kantapään fraasirikosoikeudellisen oikeusasiamiehen mukaan tapaukseen voidaan soveltaa Suomen perustuslakia. Sananvapaushan on perustuslaillinen oikeutemme, johon sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Kyseessä on siis sananvapaus, ei sanojen rikollisen johtamisen vapaus! Aristoteleen kantapään fraasirikostuomio on ankara: nurkkaan siitä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Palaamme tänään jokin aika sitten lukemaamme Pekka Seppäsen äsken ilmestyneeseen parhaitten kolumnien kokoelmaan Parhaat kolumnit. Siellä on kolumni neljän vuoden takaa nimeltään Tämän päivän ratkaisuja jo huomenna, jossa Seppänen pohtii yritysten pakkomiellettä iskulauseisiin ja palvelulupauksiin.

Tiedättehän: Nokia — connecting people. Tai niin kuin vanhin suomalainen rekisteröity iskulause sanoo: Tietysti Pauligin!

Iskulause tulee englannin sanasta slogan, joka taas juontuu gaelin kielen sotahuutoa merkitsevistä sanoista. Yritysten lisäksi villitys hankkia oma iskulause on tarttunut kuntiin. Kuusamo — aina enemmän kuin odotat! Parkano — kaupunki parhaimmillaan!

Seppänen miettii kolumnissaan, miksi Suomella ei ole omaa kansallista iskulausetta vaikkapa urheilijoiden edustusasuissa. Ja lopuksi: mikseivät yksittäiset ihmiset lisäisi signeerauksensa perään tällaista asiakaslupausta?

Seppäsen ehdotus on riemastuttava. Nyt vaan kaikki kehittelemään omaa ainutlaatuista iskulausetta, joka parhaiten kuvaa omaa brändiämme verrattuna muiden ihmisten brändeihin! Pekka Pekkala — ei sen huonompi kuin muutkaan. Irja Irjala — maailma tarvitsee esikuvia! Jermu Jermula — tämän päivän ratkaisuja jo huomenna!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Joskus todellisuus tarjoaa meille parhaat puujalkavitsit. Niissä on sellaista luonnonvoiman kaltaista määrätietoisuutta, jota ihmisen varta vasten kehittelemät vitsit eivät kykene saavuttamaan.

Kuulijamme nimetön lähetti meille esimerkin tällaisesta pari viikkoa sitten. Ylen uutissivut internetissä kertoivat Tankavaarassa järjestetyistä kullanhuuhdonnan SM-kisoista ja uutisesta selvisi voittajan lisäksi kullanhuuhtoja, jotka saivat hopeaa ja pronssia!

Kuulijamme kommentoi otsikolla Kullasta hopeaa näin: ihmettelen sitä että miten on mahdollista että kullanhuuhdonnan SM-kilpailuissa toiseksi tullut sai hopeaa ja kolmanneksi tullut pronssia? Vaikka kuinka vaskoolia heiluttaa niin ei sieltä pitäisi hopeaa tulla missään tapauksessa saatikka pronssia.

Ja aivan oikeassahan kuulijamme on! Hopean saaminen kullanhuuhdonnasta on niin hauskaa, että tähän ei muuta voi sanoa kuin että ei tähän muuta voi sanoa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Tasan 60 vuotta sitten syntyi Italiassa stetsonpäinen lännensankari, joka elää ja voi vahvana keskuudessamme yhä. Käsikirjoittaja Giovanni Luigi Bonelli ja piirtäjä Aurelio Gallepini loivat silloin Tex Willerin, rikoksia kovakouraisesti ratkovan Texas Rangerin. Tex ei ole luovuttanut, vaikka lännentarinat eivät enää ole sellainen voimakas kirjojen, sarjakuvien, elokuvien ja televisiosarjojen lajityyppi kuin 1970-luvulle saakka. Mutta eipä Texkään ole synnyinmaansa Italian lisäksi suosittu muualla kuin Suomessa, Norjassa ja Brasiliassa. Italiassa hän toimii mafian vastaisena symbolina, mutta noiden kolmen muun maan Willer-suosio olisi aihe kirkonkirjan paksuiseen tutkimukseen.

Samalla kuin onnittelemme Texiä merkkipäivän johdosta, täytyy oikoa ennakkoluuloja syntymäpäiväsankarin luonteenpiirteistä. Willeriä pidetään synonyyminä väkivaltaiselle ongelmanratkaisulle, mutta tällöin unohdetaan se, että hän on navajo-reservaatin intiaaniasiamies ja itse asiassa koko navajo-heimon päällikkö, intiaaninimeltään Yön Kotka. Rangerimme oli myös naimisissa navajonaisen nimeltään Lilyth kanssa ja heille syntyi poika, Kit, vähän ennen kuin Lilyth traagisesti kuoli.

Ehkä tässä intiaaninäkökulmassa on yksi avain Texin suosioon Suomessa. Lännenfiktio eli länkkärit ovat olleet suosittuja kaikkialla maailmassa, mutta suomalaisilla on aina ollut erityinen mielenkiinto intiaanien näkökulmaa kohtaan. Anekdoottia lännen saluunoiden kyltistä, jonka mukaan tarjoilu on kielletty intiaaneille ja suomalaisille kerrotaan värähdys ylpeyttä äänessä. Myyttinen suomalainen elää kaukana niin sanotusta sivistyksestä sopusoinnussa luonnon kanssa, joten samastuminen kaukana niin sanotusta sivistyksestä luonnon kanssa sopusoinnussa eläviin intiaaneihin on ollut meille ilmeisen mieluista. Heikosta viinapäästä puhumattakaan.

Moni kuulijakin lienee nuoruudessaan lukenut Hopeanuoli-lehteä, joka ilmestyi kymmenen vuosikerran ajan 70-luvun puolivälistä vuoteen -85. Tuossa belgialaisperäisessä intiaanipäälliköstä kertovassa sarjakuvalehdessä oli aina liitteenä suomalaisen toimituksen keräämä runsas tietopaketti intiaanien elämästä ja tavoista aina käsityöohjeita myöten. Ja pidettiinpä lehden lukijoiden kesken kesäisin jopa intiaanielämään keskittyneitä nuorten Hopeanuolileirejäkin.

Intiaanikulttuurin tutkija Riku T. Hämäläinen Helsingin yliopistosta erittelee suomalaisen intiaanisympatian yhdeksi aalloksi 1970-luvun yhteiskunnallisen tietoisuuden mukana kohonneen sympatian intiaaneja kohtaan sorrettuna kansana. Onhan suomalaisillakin historiassaan omakohtaista kokemusta sortajista. Hän myös muistuttaa, että sekä intiaanien että suomalaisten kulttuuriin kuuluu olennaisesti sauna.

Vaikka todenperäinen tieto Pohjois-Amerikan intiaaneista on lisääntynyt roimasti viime vuosikymmeninä ja suomalainen intiaaniharrastus on ollut vahvaa ja vakavaa, suurin osa käsityksistämme intiaanien elämästä perustuu yhä Tex Willerin ja muiden länkkäreiden stereotypioille.

Savumerkit on tällainen jokaisen tuntema intiaanikulttuurin olennainen osa. Kaikkihan tietävät, miten inkkarit saattoivat jorista ummet ja lammet heiluttamalla huopaa nuotion yläpuolella. Savumerkithän olivat eräänlainen intiaanien internet!

Vai oliko? Miten niin sanotun Villin Lännen intiaanit oikeasti viestivät? Nyt on pyydettävä intiaanien kulttuurin tutkija Riku T. Hämäläinen pitämään pow-wow.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Vertauskuvien hakeminen uusilta elämänalueilta on hienoa ja kannatettavaa touhua. Tuhannesti kulutettujen vertausten käyttäminen on omiaan tylsistyttämään lukijat ja kuulijat huonontaen näin sanoman perillemenon tehoa.

Mutta rajansa on uusien elämänalueiden valjastamisessa kuvailmauksiemme herkkupaloiksi. Jos emme ole tarkkoja, vertausta etsivä jalkamme lipsahtaa tutuilta pitkospuilta ennen käymättömille mättäille, jotka saattavat paljastua suonsilmäkkeiden lähteiksi.

Näin kävi Helena Hirvikorvelle hänen johtajuutta käsittelevässä kirjassaan Valta jakkupuvussa. Hirvikorpi avaa johtajuutta käsittelevän kappaleensa näennäisen havainnollisesti:

Johtaminen on kuin monikulmainen kuutio, jonka eri syrjillä on tasaisia kulmia.

Jos lukija erehtyy kuvittelemaan kuution, jonka syrjillä on tasaisia kulmia, hän joutuu sellaiseen avaruusgeometriseen labyrinttiin, että sieltä ei hevillä palata pohtimaan johtajuuden kiehtovia ulottuvuuksia jakku- tai muissakaan puvuissa.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuimen valamiehistö kiittää kuulijaamme Nimetöntä, fraasirikosten uskollista ilmiantajaamme. Ja rangaistukseksi kirjailija Hirvikorvelle annamme tehtäväksi laskea seuraavien avaruusgeometristen kappaleiden tilavuudet: 1. lieriö, 2. särmiö ja 3. säännöllinen monitahokas.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kuluneen kesän sademäärä on ollut niin suuri, että se alkaa vaikuttaa jo ihmisten kielenkäyttöönkin. Nestetasapainon järkkyminen on johtanut eri puolilla maata niin rutikuivien kuin kosteuttaan homehtuvienkin kielikuvien käyttöön.

Ainutlaatuinen synteesi havaittiin heinäkuun lopulla Uudellamaalla. Keski-Uusimaa –lehti otsikoi Tuusulan kulttuuritapahtumasta kertovan juttunsa näin:

Sade kuivatti kulttuurimarkkinat.

Aristoteleen kantapää ihastelee ilmausta kuulija-ilmiantajamme R. Lehtosen kanssa, vaikka molemmat jäävätkin hiukan pohtimaan sitä, miten pitkällä ilmastonmuutos onkaan Tuusulassa, kun sateet jo kuivattavat. Ehkä pian saamme lukea, miten pouta saa Tuusulan kulttuurimarkkinat tulvimaan.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Päivän sitaattivinkkinä emme nyt luovu kännyköistämme, sytytä nuotiota ja siirry savumerkkeihin. Pohjois-Amerikan intiaanien säilyneissä ajatuksissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä modernisti sanottuna resonoi nykyajassamme.

Intiaanien luonnonläheinen kulttuuri on tarjonnut paljon ajateltavaa etenkin luonnon tilasta huolestuneille. Cree-intiaanien ennustukseksi on mainittu tällainen ajatelma: vasta sitten kun viimeinen puu on hakattu, vasta sitten kun viimeinen joki on myrkytetty, vasta sitten kun viimeinen kala on pyydetty, vasta sitten te huomaatte ettei rahaa voi syödä.

Myös intiaanien suhdetta maahan ilmentävät ajatelmat voisivat antaa ajattelemisen aihetta nykyajan taloustieteilijöille: mikään maa missään ei ole kenenkään omaisuutta. Myös myötäelämistä korostava intiaaneilta lainattu totuus on kuuluisa: älä tuomitse naapuriasi ennen kuin olet kulkenut mailin hänen mokkasiineissaan.

Levinnein intiaanisiteeraus kautta aikojen on kuitenkin juhlallinen keskustelunlopetus ugh, olen puhunut. Intiaanien kulttuurin tutkija Riku T. Hämäläinen sijoittaa ilmauksen populaarin synnyn Henry Wadsworth Longfellowin teokseen Hiawathan laulu. Kirja ilmestyi kansalliseeposten aikakaudella vuonna 1855 ja Longfellow kutsui sitä intiaanien Eddaksi. Meitä suomalaisia Hiawathan laulussa kiinnostaa se, että se on kirjoitettu samaan runomittaan kuin Kalevala!

Hämäläisen mukaan puheenvuoron lopetusilmoitus kuului intiaanien tapoihin ja eri kielet ovat olleet täynnä erilaisia merkitseviä ynähdyksiä, joten aivan kaukaa haettu tuo sarjakuvamainen ilmaus ei ole. Ugh, olen puhunut!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Pekingin olympialaiset ovat päättyneet, mutta urheilusankareiden juhliminen jatkuu. Kun Suomessa kunnanisät etsivät kuumeisesti mitalisteilleen rantatontteja, Englannissa atleetteja juhlistetaan omalla tavallaan. Mansfieldiläinen 19-vuotias uimari Rebecca Adlington saavutti Pekingissä kaksi kultamitalia. Juhlan kunniaksi Rebeccan kotikaupungissa toimiva pubi on vaihtanut nimensä hänen mukaansa The Adlington Armsiksi eli Adlingtonin aseiksi.

Kaikki maailman baarit eivät nimissään juhli urheilusankareita. Baarien nimet ovat aivan oma lukunsa maailman liikeyritysten nimien joukossa. Moni baarin perustaja on usein itsekin baareissa viihtyvä henkilö ja perustettujen kuppiloiden nimistä päätellen aivotyöskentely on tuntunut olleen kirkkaimmillaan juuri vähän ennen valomerkkiä. Niinpä baarien nimissä on usein tietynlaista mielikuvitusta enemmän kuin vaikkapa ruokakauppojen nimissä.

Jyväskylässä on esimerkiksi kotoisa pikku baari nimeltään Vakiopaine. 1990-luvulla perustettu baari ei suinkaan viittaa tuopin äärellä tapahtuvaan paineiden purkamiseen vaan sana pomppasi baarin perustajan silmään pikajunassa, vaunun eteisessä roikkuneen vaahtosammuttimen kyljen teknisten tietojen luettelosta.

Yksityiset baarit tuovat vaihtelua ravintolaketjujen hallitsemaan suomalaisten baarien muuten latteaan nimistöön. Pahimmillaan memphisit, onnelat ja hemingwayt koristavat maamme jokaista taajamaa yhtä kasvottomasti kuin pankit, vakuutusyhtiöt ja kaupat. Suuret ketjut osoittavat, että liiketoimintojen keskittämisessä ei aina keskity kekseliäisyys ja hyvä niin, onpahan kilpailijoiden helpompi erottua noista tasapäisistä juottoloista.

Kilpailu on ilmeisesti kovempaa Afrikassa. Esimerkiksi namibialaisten baarien eli shebeenien nimet ovat lyhyen tarkastelun perusteella lähes ihan mitä tahansa. New Life Bar eli Uuden elämän baari ja New Page eli Uusi sivu kuvaavat baarin tunnelmia liki yhtä realistisesti kuin Hangover Bar eli Krapulabaari. Internetistä löytyy tarina namibialaisesta baarin perustajasta, joka mietti nimeä pitkään ja hartaasti. Lopulta hän päätyi nimeen Let Me Try eli Anna minun yrittää. Tarinan mukaan baarista tuli ennätysnopeasti vilkas tapaamispaikka yhteisönsä keskuudessa.

Toinen tarina kertoo siitä, miten namibialainen Takalani Sesame Tavern sai kolme vuotta sitten aikaan lakimuutoksen Namibiassa. Baarin nimi Takalani Sesame oli nimittäin sama kuin namibialaisen television suositun lastenohjelman nimi. Niinpä kuppila houkutteli asiakkaikseen alaikäisiä, joille baarinomistaja auliisti myi myös alkoholijuomia. Asiasta tietenkin valitettiin ennen pitkään ja moiselle jumalattomalle menolle laitettiin stoppi myös lakiteitse.

Englantilaiset pubit eli public houset eli julkiset tuvat, taas ovat nimistönsä puolesta aivan oma lukunsa. Niiden nimissä kaikuu sekä jylhän kuninkaallinen historiallinen komeus kuin villi mielikuvitus. Ja joskus mielikuvituksellisen nimen takaa löytyy selväjärkinen historiallinen selityksensä.

Otetaanpa vaikkapa Englannin vanhin pub. Arvonimestä kilpailee kolme pubia: Ye Olde Fighting Cocks eli Vanhat Tappelukukot Hertfordshiressä, The Man and Scythe eli Mies ja viikate Lancashiressä ja Ye Olde Trip to Jerusalem eli Vanha Pysäkki Jerusalemin matkan varrella Nottinghamissa. Kuten jälkimmäisen pubin nimestä voi päätellä, krouvien historia ulottuu ainakin ristiretkiin saakka. Ristiretkien aikaan pubilaitos oli tosin kehittynyt jo muutaman sadan vuoden ajan, juontuuhan sen historia aina niihin aikoihin, kun roomalaiset saapuivat saarille. Imperiumin ensimmäinen sotaretki Britteinsaarille tehtiin vuonna 43, joten puhumme tosiaankin lähes antiikkisista asioista.

Pitkän historian puolesta ei siis ole ihme, jos pubien nimissä näkyy vaikkapa Queen Adelaide eli kuningatar Adelaide, 1800-luvulla hallinneen kuningas Vilhelm IV:nnen vaimo. Tai 1100-luvun lopulla perustettu sairaala St Mary´s Spital, kuten nimessä Pride of The Spitalfields, jonka ylpeys ei ole spitaalikentät, vaan spital on lyhenne sanasta hospital, sairaala. Entä sitten kuppila nimeltään The Mary Rose, joka nimi kuului alunperin Henrik kahdeksannen lippulaivalle, joka upposi Englannin Kanaaliin 1545.

Suomessa on vaikea ajatella, että korttelikapakan nimi olisi vaikkapa Maunu Ladonlukko, Minna Canthin kynä tai edes Lallin kirves. Mutta ehkä kyseessä on enemmänkin kulttuurieroavaisuus suhtautumisessa oluen äärellä istumiseen kuin mielikuvituksen puute. Suomessa alkoholilainsäädäntö esti jo varhain krouvien toiminnan, kun taas Englannissa kuningas Edgar julisti vuonna 965, että koska ihmiset istuivat krouveissa liian innokkaasti, niitä ei saa olla kuin yksi per kylä. Suomen hallitsijoille sekin oli liikaa. Ja ehkä asia on niinkin yksinkertainen, että näin pohjoisessa maa tuottaa nipin napin elannon, joten viljan käyttäminen olueksi ja viinaksi on suoraan pois oman perheenjäsenten ravinnosta.

Eikä brittiläisellä pubillakaan mene pelkästään hyvin, lehtitietojen mukaan niitä lopetetaan koko ajan enemmän. Ilmiöstä voisi päätellä, että pubeissa ei ole kyseessä pelkkä oluen juominen vaan lähitienoita yhdistävä sosiaalisen elämän instituutio, joka kärsii yksilöllisyyttä korostavasta kulutusyhteiskunnan hengestä. Sama, joka vei Suomesta talkoohengen!

Mitä kaikkea kätkeytyy brittiläisten pubien nimien taakse, ehkä maan johtava pubiasiantuntija Kari Ylänne tietää lisää.
- - -
aristoteles(at)yle.fi