Eteläinen veljesvaltiomme Viro juhlii tänä vuonna 90-vuotista itsenäisyyttään. Pienen kansan itsenäinen taival on ollut monien tuskallistenkin vaiheiden värittämä, mutta tällä hetkellä virolaisten itsemääräämisoikeus on laajempi kuin koskaan.

Pienen kansan kansallishenki on ollut valtaisa. Ja kuten monen muunkin maan kansallishenki, Virossakin se syntyi 1800-luvun puolivälin tienoilla. Ja yksi tämän hengen ilmentymiä oli ajatus oman kansalliseepoksen löytämisestä, kehittämisestä ja rakentamisesta.

Suomessa hanketta ajoi 1831 perustettu Suomalaisen kirjallisuuden seura, jonka puuhamies Elias Lönnrot keräsi ja rakensi suomalaisten oman eepoksen Kalevalan kansanrunoudestamme, jonka tallettaminen oli alettu jo 1700-luvulla. Virossa perustettiin Tarttoon ÕES eli Viron Oppineiden Seura 1838 aivan samoissa merkeissä. Lopputuloksena oli kansalliskirja Kalevipoeg, jonka kokosivat ja rakensivat Friedrich Robert Faehlmann ja Friedrich Reinhold Kreutzwald. Saksalaisista nimistään huolimatta miehet olivat virolaisia, noihin aikoihin saksalaisten feodaaliherrojen valta oli niin suuri, että lukioon mennessä virolaisten nimet käännettiin saksaksi. Niinpä Kreutzwaldin alkuperäinen nimi oli Ristmetsan Vidri.

Kalevipoeg ilmestyi 12 vuotta myöhemmin kuin Kalevala. Eepos kertoo löyhästi Kalevipoegin eli Kalevin pojan sankarillisista vaiheista. Kalevipoeg rakentaa Viroa, muokkaa maan maisemaa, perustaa kaupankäynnin jne. Lopussa Kalevipoeg kuolee isänsä miekkaan ja hänet tuomitaan ikuisiksi ajoiksi vuoren sisään vartioimaan pirua, jonka hän on sinne hiukan aiemmin lukinnut.

Suomessa jokamies tuntee Kalevalaa ainakin pinnallisesti, mutta veljeskansamme eepoksen tuntemus on meillä vain harvojen herkkua. Kun kysyin Kalevipoegista tallinnalaissyntyiseltä ystävältäni Meelikseltä, mitä virolaisille opetettiin 70-luvulla kansalliseepoksestaan, hän muisteli, että kyllä sitä koulussa jonkin verran käsiteltiin. Parhaiten hän muisti kertomuksen, jossa Kalevipoeg ostaa idästä lautoja, joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja puolustautuu mätkimällä hyökkääjiä laudoilla. Mutta vasta kun siili tulee auttamaan Kalevipoegia, tämä selviää pälkähästä.

Lautoja? Siilejä? Kalevalaan tottunut suomalainen kansalliseeposkorva kohoaa hörölleen. Eihän tuo kuulosta lainkaan jylhältä ja symboliselta niin kuin Odysseuksen taistelu Kykloopin kanssa, Väinämöisen seikkailut Sammon tiimoilla tai ylijumala Thorin vaunujen jyrinä ukonilmalla hänen vaellellessaan taivaalla edestakaisin kourassaan murskaajavasaransa Mjölnir. Kyllähän eepoksessa pitäisi olla suuria tammihirsiä tai kivipaasia eikä lautoja!

Myös Kalevipoegin rinnakkaisuus Kalevalan kanssa hämmentää. Kertovatko ne saman tarinan eri näkökulmasta? Kummankin ensimmäinen painos oli 500 kappaletta. Kummankin kokoaja ja tekijä olivat lääkäreitä. Mistä tässä nyt on kysymys? Folkloristiikan dosentti Lassi Saressalo on lukenut Kalevipoeginsa tarkasti ja kiertänyt eepoksen maisemat Virossa jopa niin hyvin, että järjestää sinne kesäisin pienimuotoisia kiertoajeluita. Kysytään häneltä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Nykyihminen on tottunut kaksijakoiseen maailmankuvaan niin, että muunlainen ajattelu tuntuu mahdottomalta. Eikä siinä mitään, kunakin maailmanaikana ihmiset pitävät totuutena omia ajatuksiaan, kunnes taas koittaa toinen aika, jolloin vanhoille totuuksille nauretaan.

Meitä kiinnostaa kuitenkin, miten kahden vaihtoehdon olemassaolo ilmaistaan. Kuulijamme E. Kolu ottaa asian puheeksi kirjeessään meille näin:

Kaikenlaiset omituisuudet tarttuvat ja leviävät nykyään niin nopeasti, kuten välimerkin kauttaviiva (/) lukeminen. Radiossa kysyttiin kirjailijalta, että ”ajatteletko niitä tyttöjä-kautta-poikia". Televisiossa toimittaja ehdotti kansanedustajalle, että "vois ajatella luomu-kautta-lähiruokaa". Toivottavasti ilmiö ei ole tullut jäädäkseen Mitenkähän asia ennen ilmaistiin? Muistaako kukaan? Ja toivottavasti ei joku koiranleuka ala lukea kaikkia välimerkkejä ja siitä sitten taas aloita uutta trendiä.

E.Kolu on aivan oikeassa. Kauttaviivan lausuminen on Aristoteleen kantapään fraasirikollisuuskomitean mielestä yhtä tyhmää kuin viivan lausuminen numeraalisissa ilmauksissa. Jos osaamme lausua ilmauksen kaksi-viiva-kolme sijasta kahdesta kolmeen, osaamme varmaan ajatella kauttaviivan kohdalle sanan tai.

Ja jos emme osaa pilkku vaan lausumme kaikki välimerkit ääneen ajatusviiva mikä nyt on aivan idioottimaista ajatusviiva pitäkäämme turpamme kiinni pilkku ja menkäämme kotiin opettelemaan ajattelemaan huutomerkki!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin pari vuotta sitten ilmestynyt suomennos on hauskaa luettavaa. Suomentaja Kyösti Kettunen on saavuttanut runomuotoon mainion poljennon ja kieli on sopivan vanhahtavaa, mutta silti nykylukijan helposti ymmärrettävissä. Suomalaiseen korvaan jo alku on kotoisa:

Lainaa kannel, Väinämöinen!
tarinata kypsyttelen!
Tahdon laatia nyt laulun
entisaikojen alusta.

Siinähän viitataan varsin suoraan laulellen vesiä lasketelleeseen vakaan vanhaan Väinöömme!

Yksi Kalevipoegille tyypillinen virolaisten paikkojen syntyä selittävistä tarinoista on surullisen kaunis kertomus siitä, miten Tallinnan Toompean mäki ja sen lähellä sijaitseva Ülemisten järvi ovat syntyneet. Juttuhan meni siis niin, että kun vanha kuningas Kalevi kuoli vanhuuteen, hänen vaimonsa Linda teki miehelleen haudan:

...lepopaikan sievän laittoi
viluvuoteen viimeisteli.

Sitten Linda hautasi miehensä ja suri Kalevia,

itki kuun, itki kaksi
suri päälle kolme kuuta
vielä hetken neljättäkin.
Tyyntyi itku itkemällä
suru kyynelehtimällä.

Nyt leski alkoi kantaa kiviä haudan päälle tehdäkseen suurelle miehelle muistomerkin. Näin syntyi liki 50 metriä korkea Toompean mäki. Viimeistä kiveä kantaessaan Linda väsyi, kaatui kynkähälle ja kivi vieri irti kantoköydestä. Kiven päällä Linda, leski murheellinen

... väsyneenä huokaeli
itkun haikean aloitti
sammuttaakseen surua.

Tästä itkusta muodostui 10 neliökilometrinen Ülemistejärvi Tallinnan keskustan eteläpuolelle ja tuo Lindan kivi on sen rannalla yhä.

Mutta viluvuode — onpa kaunis sana haudalle! Levätään siis vasta viluvuoteessa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Pekingin olympialaiset kisat ovat jo historiaa, mutta muutama urheilija teki kisoissa historiaa ja ylsi suorituksiin, jotka jäävät historiaan. Yksi näistä oli Jamaikan pikajuoksijahirmu Usain Bolt, joka juoksi mm. uuden maailmanennätyksen sadan metrin pikajuoksussa.

Boltin juoksun ilmeinen helppous on ihastuttanut ja ihmetyttänyt kaikkialla maailmassa. Oulussa Kaleva-lehden toimittajan analyysi selvitti tekijöitä ennätysten takana näin:

Enää ei riitä, että on kaksi paria lihaksikkaita jalkoja, jotka takovat rataa niin vimmatusti.

Kuulijanimimerkkimme Yhdellä jalkaparilla juokseva ihmettelee kateudensekaisesti:

"Tietysti kahdella parilla pitkiä, voimakkaita jalkoja pääsee puolta nopeammin ja tiuhempaan kuin yhdellä parilla. Millä dopingilla Usain Bolt lienee kasvattanut itselleen ylimääräisen parin jalkoja?"

Samaa ihmettelee Aristoteleen kantapää ja kiitää katsomaan Boltin suoritukset uudestaan hidastettuna Wadan antidoping-iskuryhmän kanssa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Aleksis Kiven pääteos Seitsemän veljestä ilmestyi 138 vuotta sitten. Omaa nimikkopäivää Aleksis Kivi on viettänyt vasta 79 vuotta. Tuolloin, vuonna 1929 lokakuun 10:nennestä tuli myös Aleksin nimipäivä — sitä ennen Aleksit ja muut Keisari Nikolai II:n pojasta Aleksioksesta muistuttavat nimet oli poistettu almanakasta Suomen itsenäistymisen kunniaksi.

Alexis Stenvallista tuli Kivi 26-vuotiaana ja samalla hän muutti etunimensä x-kirjaimen ks:ksi. Nimen muutos alleviivasi Kiven roolia suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden edelläkävijänä. Rooli sopii miehelle nimeltään Aleksis, tuleehan se Kustaa Vilkunan Etunimet-kirjan mukaan kreikkalaisesta nimestä Aleksios, joka tarkoittaa auttajaa, puolustajaa.

Mitä tuo Vilkunan mainio opus sitten kertoo meille Seitsemästä veljeksestä? Juhani juontuu heprean Johanneksesta, jossa sen merkitys on ”Jahve on armollinen”. Johanneksella tavallisesti viitataan Johannes Kastajaan, Jeesuksen edelläkävijään ja kastajaan.

Tuomas on suomalainen asu aramealaisesta Thomasta, joka merkitsee ”kaksosta”, ja Tuomashan todella on Aapon kaksosveli. Tuomas oli Raamatussa opetuslapsista se, joka epäili Jeesuksen todella kuolleen. Niinpä epäilevä on Tuomaisiin yleisesti liitetty määre, vaikka voisimme muistaa hänet myös miehenä, joka vei kristinuskon Intiaan ja siten ns. tuomaskristillisyyden isänä.

Tuomaksen kaksosveljen Aapon nimi juontuu Aabrahamista, joka tarkoittaa joko babylonialaisen perinteen mukaan ”isä on korotettu” tai heprealaisen perinteen mukaan ”kansojen paljouden isää”. Abrahamia pidetään israelilaisten kantaisänä ja muslimimaissa nimi on yleinen muodossa Ibrahim. Nimi Abraham löytyy jo 4000 vuoden takaa Hammurabin savitauluista.

Pyhien miesten ketju jatkuu veljessarjassa Simeonilla. Kristillisessä perinteessä heitä tunnetaan kaksikin kappaletta. Uudessa Testamentissa Vanha Simeon siunasi Jeesus-lapsen temppelissä ja myöhemmin, n. 400 luvun puolivälissä kuuluisuutta saavutti askeettipyhimys Simeon Stylita. Lisänimi Stylita ei tule tyylitajusta vaan pylväästä: hän oli se ensimmäinen pylväspyhimys, joka istui peräti kolmenkymmenen vuoden ajan pylvään nokassa ja saarnasi sieltä kansalle. Seitsemän veljeksenkin Simeoni on saarnamies mutta toisaalta myös juoppo.

Timo on Laurin kaksosveli. Nimen alkuperäinen kreikkalainen muoto Timoteus ei viittaa kaksosiin vaan siihen että nimen kantaja on ”Jumalaa pelkäävä”. Kuuluisin Timoteus oli apostoli Paavalin tunnetuin oppilas ja työtoveri sekä Efeson piispa.

Veljessarjan taiteilijaluonne, yksin metsässä viihtyvä Lauri on latinalaisen Laurentiuksen suomalainen muoto, ja nimihän tarkoittaa tietenkin ”laakerinlehdillä seppelöity”. Pyhä Lauri taas oli pyhimys, joka vuonna 258 kärsi marttyyrikuoleman Roomassa, tarinan mukaan halsterissa kärventyen. Moni vanhan kirkko on meilläkin omistettu Laurille, jotta tämä suojelisi näitä tulelta.

Veljessarjan hännänhuippu Eero ei yhtäkkiä katsoen istu pyhimysten seuraan, onhan nimi suomalainen muoto skandinaavisesta Eerikistä, merkityksessä ”yksin hallitseva”. Mutta onhan meillä tietenkin 1100-luvulla elänyt Ruotsin kuningas Eerik Pyhä, joka ansaitsi pyhimyksen arvonimen tehtyään ensimmäisen ristiretken Suomeen. Näin veljesten nimet muodostavat omalaatuisen pyhän seitsikon. Mitä Kivi halusi sanoa valitsemalla veljeksille juuri nämä nimet? Entä ovatko Seitsemän veljeksen nimet näkyneet suomalaisten poikalasten kastamisessa? Kysytään suomalaisen nimitutkimuksen suurmieheltä, professori Eero Kiviniemeltä.

- - -

Nimitutkija Eero Kiviniemi tutki Aristoteleen kantapään pyynnöstä Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen nimien esiintymistä suomalaisten poikien ensimmäisenä nimenä vuosina 1870-1999. Väestörekisterin aineiston pohjalta Kiviniemi laati oheisen taulukon. (Kts. oheinen liitetiedosto alla.)

- - -

aristoteles(at)yle.fi

- - -

Mehän kaikki tiedämme, miten vahva voima on ihmisen tahto. Vanha kansa osaa sanoa, että tahto vie miehen vaikka läpi harmaan kiven.

Tämä inhimillisen tahdonvoiman ja kaivosalan vahva sidos oli ehkä syynä siihen, miksi modernin informaatioteknologian erikoislehti IT-viikko astui äskettäin fraasirikollisuuden lavealle polulle. Toimittaja kertoi, miten amerikkalainen it-blogi oli pyytänyt lukijoiltaan apua järkevänhintaisen nettilautatietokoneen suunnitteluun. Toimittaja Olli aloitti jutun suoraan rikoksella:

Harmaa tahto vie läpi vielä 2000-luvullakin.

Kuulija-ilmiantajamme Markku ihmettelee: Onhan puhuttu aivojen "harmaasta aineesta", "harmaasta arjesta" ja "harmaasta taloudestakin", mutta "harmaa tahto" on jotakin uutta, kiehtovaa. Onko kyseessä Piilaaksossa kehittynyt uusi motivoinnin muoto, maailmankaikkeudessa esiintyvän "pimeän aineen" ilmentymä vaiko mikä?

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään muu kuin modernin tietotekniikan ympärillä hyllyvä ja vellova paradoksaalinen ilmiö nimeltään tiedon puute. Kirjoittaja hallitsee ehkä HTTP-protokollat ja nettilaudat, muttei tärkeintä työkaluaan, kieltä ja sanoja.

Rangaistukseksi toimittaja Olli opettakoon harmaille aivosoluilleen kaikki suomen kielen fraasit alusta loppuun, kiitos ja näkemiin.

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Vanhemmuus on vaikeata hommaa. Sunnuntain lehden kastettuja-palsta osoittaa, että toisinaan vanhemmuuden haasteiden laineet lyövät korkeina jo muutamien viikkojen jälkeen lapsen syntymästä. Nimen antaminen lapselle kun näyttää olevan nykyään yhä vaikeampaa.

Moni tyttö on ristitty kukkalajin, alkoholijuoman ja Etelän Risti -tähdistössä sijaitsevan tähden mukaan Mimosaksi. Joopen nimen väärinkuulemiseen taas ei kannata ryhtyä yhdenkään kirjaimenkaan epätarkkuudella.

Eräässä vauva-alan lehdessä hätääntynyt äiti kysyi, milloin heidän viisivuotias Tiituksensa saa nimipäivän, päivänsäteen nimeä kun ei allakasta ollutkaan löytynyt vaikka kaikki pienokaisen kaverit nimipäiviään innokkaasti viettivät.

Tämä äiti osui lähelle oikeaa vastausta viisi vuotta myöhässä. Suomessa on nimittäin jo 1300-luvulta pidetty ihmisten nimiä erityisessä nimipäiväkalenterissa. Kalenterissa on hiukan vajaa 800 nimeä, joiden joukosta lapsensa nimen voi kätevästi valita, jos oma luovuus on parhaimmillaan vaikkapa jollain muulla alalla kuin laadukkaiden ihmisnimien kehittelyn saralla. Saattaahan myös olla, että kasvava ihmistaimi haluaakin olla oman yksilöllisyytensä luomus eikä kävelevä osoitus vanhempiensa kekseliäisyyden rajattomuudesta.

Tuore äiti ja isä! Ole siis rohkea, itsenäinen ja kaukonäköinen! Kun mietit, mikä olisi lapselle hyvä nimi, tartu nimipäiväkalenteriin!

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Kuva oli olemassa ennen tekstiä ja niinpä kuvat kiehtovat ihmisen silmiä enemmän kuin monimutkaiseen symboliketjuun perustuva teksti. Kuvailmaukset ovat myös usein tehokkaampi tapa ilmaista asioita kuin tylsä tekstimassa.

Joskus kuvailmaus sitä paitsi osuu käyttöyhteyteensä kuin se kuuluisa nenä sinne kuuluisaan päähän. Näin kävi loppukesällä Itä-Savo -lehden etusivulla, jossa kerrottiin puunjalostusalan hankalista ajoista näin:

Sahateollisuus elää veitsenterällä.

Savonlinnalainen apusilmämme Esko pohtii ilmiantokirjeessään, että vaikuttaa siltä kuin sahatukin teollinen paloittelu olisi äkkiä muuttunut sahaamisesta leikkaamiseksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole sahateollisuuden menetelmäremontti vaan savolaistoimittajan sukkela huomio: otetaan ilo irti kielen mahdollisuuksista teollisuudenalaa uhkaavasta lamasta huolimatta! Terävää syksynjatkoa Savonlinnaan ja toivottavasti Savon sahoillakaan ei tarvitse kärsiä tylsyydestä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaiset ovat ottaneet urheilun sydämen asiakseen. Huippu-urheilijoittemme menestyksestä iloitsevat usein muutkin kuin kyseisen lajin harrastajat, ja mitali olympialaisista kohottaa mielialaamme, kansallistunnettamme ja bruttokansantuotettamme useilla prosenteilla. Kun Sanna Sten ja Minna Nieminen voittivat kevyen pariairokaksikon hopeaa Pekingissä, he saivat suomalaisilta ihailijoiltaan jopa runoja kisastudioon. Toimittaja kommentoi lyriikan esiinmarssia näin:

Tälläkin kertaa runosuoni on alkanut ihmisillä kukkia.

Kuulijamme Helinä Jämsästä ihmettelee, voiko runosuoni kukkia. Aristoteleen kantapään fraasirikosyksikkö ihmettelee samaa. Asian pohdinta vie meidät runouden perimmäisen olemuksen äärelle.

Runous on vanhastaan ollut kieltä eteenpäin vievä voima, ja sen piirissä on aina kokeiltu sanomisen tapoja, joita muuten ei voi kokeilla. Kirjoittajien, jotka eivät tyydy tavanomaisen kielenkäytön rajoihin sanotaankin ratsastavan runoratsulla. Heidän luomisvoimansa salaisuus on tuo puheena oleva runosuonisto, joka kuljettaa runoutta kaikkialle kehoon. Mutta kuten tiedämme, suonet eivät kuki vaan ne pulppuavat. Jos kyseessä olisi runosuoli, voitaisiin ajatella, että kukat saavat sieltä jollain lailla lannoitetta, mutta nyt puhutaankin runosuonesta.

Tuomitsemme siis kyseisen urheilutoimittajan leväperäisen kielenkäytön vuoksi kirjoittamaan työpisteensä tietokoneen ruudulle sata kertaa lauseen: "William Harvey löysi verenkierron periaatteen vuonna 1616".
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Syksyn talousuutiset ovat olleet synkkää luettavaa, mutta eipä nykyaika ole kielemmekään kannalta pelkästään suotuisaa aikaa. Yleissivistystä pidetään tosi-tv-ohjelmien laaja-alaisena tuntemuksena ja lukeneisuus roikkumisena internetin keskusteluryhmissä. Uskontoja pidetään lähinnä verotuksellisena rasitteena, eikä luonto ja talonpoikainen historiamme edusta edistysuskoiselle nykyihmiselle muuta kuin ankeaa seutua, jossa ei ole laajakaistaa.

Me kaikki tiedämme, mitä nämä maailmanlopun merkit tarkoittavat: suomen kielen rikas fraasikuvasto on menettämässä merkityksensä! Ihmiset sekoittavat jyvät akanoihin eivätkä tiedä, mistä tulee aataminomena. Tätä menoa kukin solkkaa kohta ikiomaa kieltään emmekä enää ymmärrä toistemme puhetta.

Yksi syksyn uutuuskirjoista osuukin katastrofaaliseen tilanteeseen kuin nenä päähän. Pirkko Muikku-Wernerin, Jarmo Harri Juntusen ja Ossi Kokon Suomen kielen kuvaileva fraasisanakirja Suurella sydämellä ihan sikana sisältää liki 500 sivun ja 4000 suomen kielen sanonnan verran suomalaista perussivistystä. Kirja on oivallinen perusteos kaikille niille, jotka haluavat fraaseihinsa jämäkkyyttä.

Ahkera kolmikko on valitettavasti jättänyt fraasisanakirjastaan pois historiallisen näkökulman sanontojen alkuperiin. Niinpä vaikkapa norsunluutornin merkitys kerrotaan, muttei sitä, että ilmaus on peräisin Raamatusta, Laulujen laulusta, jossa rakastetun kaulaa verrataan norsunluiseen torniin. Ilmauksen merkitys muuttui 1837, kun ranskalainen kriitikko Sainte-Beuve kirjoitti, että runoilija Alfred de Vigny kirjoittaa norsunluutornissaan, eli kuten fraasisanakirjamme kertoo: eristäytyneenä, todellisesta maailmasta vieraantuneena.
- - -
aristoteles(at)yle.fi