Tänään emme ole peukalo keskellä kylää emmekä häntä silmien välissä, vaan tartumme miestä sarvista! Kukaan meistä ei ole erehtymätön puhuessaan ja kaikille sattuu lipsahduksia. Yksi muistelee, mikä se kahden eliön yhteiselämä olikaan ja esitelmöi pitkään puun ja sienirihmaston symposiumista. Toinen sekoaa miettiessään sanoako jänis vai kaniini ja sanoo jäniini. Ja kolmas taas innostuu ja saa uutta vettä purjeisiinsa.

Sana- ja fraasilipsahdukset ovat yleinen ilmiö, joka aiheuttaa monenlaisia tunteita. Lipsauttajat saattavat nolostua huomatessaan, että nyt on suusta lipsahtanut sana desibelipilkku kun piti tulla desimaalipilkku. Kuulija saattaa ärsyyntyä puhujan yleissivistyksen pinnallisuudesta, jos asiat menevät eteenpäin kuin jänis helteellä. Ja aika monia huvittaa, jos osuva lipsahdus iskee kuin sieni kirkkaalta taivaalta.

Jyväskyläläinen kielentutkija Hannele Dufva on kerännyt ja tutkinut kielellisiä lipsahduksia — hänen materiaalistaan on peräisin suurin osa tässäkin käytetyistä esimerkeistä — ja erottelee ne kolmeen alalajiin.

Malapropismit ovat saaneet nimensä rouva Malapropista, joka on mielellään, mutta epäonnisesti sivistyssanoja käyttävä näytelmähenkilö 1700-luvulla eläneen englantilaisen kirjailijan Richard Sheridanin näytelmässä Kilpakosijat. Hän puhui mm. vertauksista eli allegorioista mutta käyttikin sanaa alligaattori. Sanat siis kuulostavat samoilta ja sekoavat siksi.

Toinen lipsauttelun muoto perustuu sanojen samankaltaiseen tai aihepiiriltään läheiseen sisältöön. Tämä laji on tuttu kaikille meille, jotka mielellämme rentoudumme illalla saunan kiukaalla.

Kolmas paljon käytetty lipsauttelun tapa perustuu siihen, että valitaan kumpikin valittavana olevista kahdesta sanasta. Dufvan mukaan ruotsin kamraatista ja venäjän toverista olisi juuri tällä kontaminaatioksi kutsutulla tavalla syntynyt suomen sana kaveri.

On myös tilanteita, joissa lipsauttelua esiintyy muita useammin. Jos tilanne on rutiininomaisuuteen saakka liian tuttu, keskittymiskykymme saattaa lipsahtaa, ja alamme puhua junan kondiittorista. Toisaalta liian yllättäväkin tilanne voi saada meidät menemään merta edemmäs allikkoon.

Nyt muistelemme vanhaa rohkaisevaa sanontaa: ihmisille erreyksiä sattuu, ei kiville eikä kannoille ja kysymme lipsautustutkijoilta Hannele Dufvalta ja fraaseihin erikoistuneelta Katja Mäntylältä, mistä fraasilipsahdukset tulevat kuin mummo lumessa?
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kuvakieliset fraasit auttavat monesti nasevoittamaan ilmaisua ja mikäpä olisi kaikille tutumpi kuvakielen aihepiiri kuin ihmiskeho. Tuo evoluution upea luomus tarjoaa monipuolisen kentän paitsi kehonkielen myös sanallisen kielen mittaamattomalle ilmaisuvoimalle. Sieltä löytyy kättä pidempää, hiusten halkomista ja varpaillaan olemista kyynärpäätaktiikan vuoksi.

Mutta niin kuin nyrkki silmässä on väärinkäytettynä ikävä ilmiö, niin ovat ihmiskehon fraasiaitan hedelmätkin. Julma osoitus tästä löytyi Ylen uutisten nettisivuilta aivan alkuvuodesta, kun uuden vuoden rakettihurmion karuja seurauksia selviteltiin. Uutisen otsikko kuului seuraavasti:

Ilotulitteiden aiheuttamat silmävammat riistäytymässä käsistä.

Kun silmävammat riistäytyvät käsistä, ollaan siinä pisteessä, jossa abstrakti kuvakieli muuttuu kouriintuntuvaksi konkretiaksi. Ja siinä samassa pisteessä kirjoittajan aikomukset riistäytyvät käsistä ja lukija aavistaa lukevansa kieli poskella kirjoitettua juttua. Asia ei enää istu kuin nenä päähän vaan lipsahtaa päin ahteria.

Aristoteleen fraasirikostuomioistuimen pitkä koura heristääkin sormeaan toimittajan huolimattomalle kielikuvien käytölle ja tuomitsee hänet loppupäiväksi katsomaan peiliin opetellakseen suomen kielen anatomisen kielikuvaston paremmin omaa kehoaan tutkimalla.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tasan vuosi sitten nukkui pois suomalaisen lehdistön merkkimies Jyrki Hämäläinen. Hämäläistä ei muistella sanomalehdistön uudistajana tai taide-esseiden uudelleenkeksijänä, mutta suomalaiseen popjournalismiin hän jätti voimakkaan jäljen. Hämäläinen ihaili monessa asiassa sitä, miten pop-musiikin synnyinmaassa USA:ssa asiat tehdään. Elvis oli hänen suuri idolinsa ja Las Vegas merkitsi hänelle parasta, mitä viihteessä voi olla. Ja amerikkalaista iskevyyttä hän toi Suomen nuorison tajuntaan 35 vuoden ajan Suosikki-lehden päätoimittajana.

Tyyliin kuului oman persoonan esille tuominen. Niinpä pääkirjoitus ei ollut nimeltään vaikkapa Hämäläisen hissuttelua vaan otsikko huusi: Tiikeri Jyrähtää ja kuvassa päätoimittaja Jyräys Hämäläinen oli tyypillisesti nyrkkeilyhanskat tanassa. Hämäläisen haastatteluihin kuului yleensä myös valokuva kirjoittajasta poseeraamassa tähden kanssa. Tästä syntyi suomalaiseen tiedotuskeskusteluun hieman alentuva käsite pönötysjournalismi.

Elvis-innostus näkyi parhaiten siinä, että ainakin kerran vuodessa Suosikki omisti oman erikoisnumeron Elviksen elämälle. Ja koska Elvis on kaikista suurin, tavallinen erikoisnumero ei riittänyt hänen arvolleen. Oli kultanumeroita, platinanumeroita, ja kun nämäkin alkoivat kutistua Elviksen kasvavan legendan rinnalla, syntyi suureellinen käsite turbotimanttispeciaali.

Vaikka muutama sukupolvi on kirjoittanut pop-musiikista jo Hämäläisen jälkeen, kukaan ei ole vielä ylittänyt adjektiivia turbotimantti. Olkoon siis turbotimantti meille muistona jyrähtelevästä Jyräyksestä, joka muuten vilkuttaakin meille tuolla pilven reunalla itse Elviksen kanssa!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Oksymoroni eli itseristiriita on hauska kielellinen ilmiö. Kreikan kielen terävää ja tylsää merkitsevistä sanoista muodostettu käsite syntyy usein kahdesta toisensa kumoavasta määritteestä. Tiedättehän: kamala on kamala ja ihana on ihana, mutta on myös kamalan ihana. Puhumattakaan hauskoiksi tarkoitetuista oksymoroneista, kuten rehellinen poliitikko tai raitis näyttelijä.

Joskus vaatimaton lehtimieskin pääsee kehittelemään tällaisia verrattomia lukijoiden palvelun muotoja. Tammikuun alussa Sisä-Suomen Sanomien toimittaja pääsi näyttämään itseristiriidankylväjän lahjansa, ja syntyi seuraava otsikko:

Asuntopalon sytyttää usein sammuminen.

Otsikko on kipeän totta, syttyyhän valtaosa asuntopaloista, kun asunnossa oleileva henkilö on ottanut yhden liikaa ja häntä alkaa väsyttää — eli hän sammuu — tupakka suupielessä tai pizzanjämä uunissa 200:ssa asteessa. Aristoteleen kantapään ja ilmiantajakuulijoidemme Tarjan ja Markun mielestä otsikko on kuitenkin myös verrattoman nasevasti sanottu.

Näiden otsikon sisäänsä sulkevien vastakohtaisten merkitysavaruuksiensa vuoksi rohkenemmekin julistaa, että otsikko on suorastaan surullisen hauska.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nyt kun 21-osainen Täällä Pohjantähden alla –kuunnelmasarja (joka tulee siis 9.8.2009 alkaen Yle Radio 1:stä) alkaa olla pääosin valmis, tulee mieleen kysymys joka minulle esitettiin heti kun olin kuullut ensimmäisen valmistuneen jakson: kuulostaako se siltä miltä ennakkoon kuvittelit. Vastaus on: ei ja kyllä.

Silloin kun en itse ohjaa, on etukäteen aika vaikea kuvitella, miltä jonkun toisen työ kuulostaa. En ole muusikko, en kuule soundeja päässäni. Luen käsikirjoituksen ja ymmärrän sen perusteella kohtausten muodostaman rytmin, kunkin kohtauksen sisäisen dynamiikan, tapahtumien vuon ja teemojen kehittelyn, mutta sitä miten ohjaaja kuunnelman elementit painottaa, mihin ikään kuin pysähtyy ja minkä ohi rientää kepeämmin, sitä en etukäteen kuvittele. Sen paremmin kuin näyttelijöiden tulkintatapaa, intensiteettiä, heidän välistään kontaktia, näyttelijä-äänten ”yhteissointia”. Tai äänisuunnittelijan äänityksellisiä ja akustisia ratkaisuja ambiensseineen ja tehosteineen. Tässä mielessä sarja (toisin sanoen tähän asti kuulemani jaksot) ei kuulosta siltä, mitä odotin. Koska en odottanut mitään. Se ei kuulu tapoihini.

Mutta eräässä mielessä se kuitenkin kuulostaa siltä, mitä odotin. Suuri linja, Väinö Linnan epiikka, soveltuu radiosarjaksi hyvin. Sen kuvittelin jo etukäteen, en kai muuten olisi tähän hankkeeseen uskaltanut ryhtyäkään. Linnan realismille ei ole tehty mitään käänteentekeviä muutoksia. Mennään kirjan mukaan. Mutta dramatisoijien ja ohjaajien ratkaisuissa on käytetty keinoja, joilla esitys tulee nykykuulijalle tuttuun kuunteluhorisonttiin. Puhun nyt esim. sarjan leikkaustavasta, äänimaailman selkeydestä, näyttelemisen artistisuudesta. Sarja kuulostaa Linnalta, sen voi sanoa.

Mutta enemmän kuin kysymys siitä, vastaako sarja ennakkokuvitelmia vai ei, onkin noussut esiin oma kokemukseni sekä Linnan kuvaamasta historian periodista että romaanin lukukokemuksesta. Tämän sarjan tekeminen vei kertaamaan Suomen historiaa 1880-luvulta niihin 1950-luvun alkuvuosiin, joista jo itselläni on joitain muistikuvia. Se miten paljon Suomi on muuttunut tuona aikana ja 50-luvulta tähän päivään, on hämmästyttävää. Isoisäni oli jo elossa niinä vuosina, joista Pohjantähti alkaa ja hän eli koko sen periodin, minkä romaani kuvaa. Isäni syntyi ennen kansalaissotaa ja minä suuriin ikäluokkiin toisen maailmansodan jälkeen. Isoisä ei kuulunut punaisiin, hän oli talollinen, eivätkä sotatoimet osuneet hänen kotiseudulleen. Läheltä kyllä liippasi ja kylällä mielialat olivat jakautuneet. Tätini osallistui Suomen joukkueessa Berliinin olympialaisiin v. 1936. Ja kaikkea tällaista.

Tämän Pohjantähti –projektin aikana on tullut käydyksi läpi sitä niukkaa suvun muistitraditiota, jota näistä ajoista on olemassa. Sarja toimii ikään kuin pontimena ja eräänlaisena peilinä tähän.

Mutta myös oma kokemus romaanin lukemisesta 60-luvulla tulee mieleen. Kirja avasi torpparin maailman ja luokkien välisen ristiriidan, se näytti että on muitakin historioita ja tarinoita kuin omien sukujen. Se oli myös hyvä oppi siihen, että on monia näkökulmia samoihin tapahtumiin ja asioihin. Ja että olennaista on mahdollisuus valita se näkökulma, jolle löytää kestävimmät perusteet.

Luulenkin että yksi sarjan keskeisistä vaikutuksista on sen suoma mahdollisuus peilata omaa taustaa tähän Pentinkulman tarinaan ja paikantaa itseään sukunsa kautta Suomen lähihistoriaan.

Media on täynnä väkivaltaa. Saamme päivittäin lukea, nähdä ja kuulla väkivallanteoista. Myös poliisin tilastot kertovat väkivallan kasvusta. On siis syytä väittää, että väkivalta on Suomessa lisääntynyt ja lisääntyy. Väite ei kuitenkaan ole totta, sen kumoaa Euroopan kriminaalipolitiikan instituutin johtaja Kauko Aromaa. Ennakkoluuloja torstaina 26.3 klo.12.15 ja perjantaina 27.3 klo.18.

Hyvät siskot ja te saa… eikun sovinistit!

Suomi on feminismin takapajula ja sovinismin onnela. Täällä kun sanoo tai kirjoittaa rumasti naisista ja etenkin feministeistä, niin on heti mahtava äijä ja tosimies, jolta ei selkään taputtelijoita puutu.

Suomessa loistavina mielipiteinä pidetään sellaisia, joissa naisia haukutaan mieluiten mahdollisimman tyhmiksi ja rumiksi. Yhä parempi, jos nuoria naisia voi haukkua huonoiksi äideiksi, jotka eivät osaa edes imettää, ja jotka aivan turhaan valittavat, että heillä on pätkätöitä ja heitä tytötellään työpaikalla ja hakataan kotona. Naurettavaa kitinää! Vanhemmat naiset taas ovat, kuten jo sanottua, tässä vaiheessa jo niin rumia persjalkaisia talleroita, että heidät pitäisi suunnilleen taluttaa saunan taakse ja ampua. Miten he kehtaavat edes näyttää itseään julkisilla paikoilla?

Suomalainen mies, hän sen sijaan on sorrettu ja väheksytty. Kiukkuinen vaimo piinaa häntä kotona ja työpaikallakin joutuu sietämään lisää samanlaisia rumia akkoja, jotka kehtaavat vielä vaatia työstään samaa palkkaa kuin miehet! Toista se on Virossa, jossa naisilla on pitkät sääret ja minihameet ja varpaankynnet laitettu pedikyyrissä – uu la laa! Kyllä hikisimmänkin suomalaisen läskipersesovinistin pitää saada semmoista katsella!

Suomessa on hienoa yhteiskunnallista ajattelua, kun arvostelee suomalaisia naisia, etenkin heidän ulkonäköään. Sehän on suorastaan poliittista! Mikä ilmiömäinen yhteiskunnallinen näkijä ja visionääri tällainen ihminen meillä onkaan! Sillä, minkä näköinen sovinisti itse on, tai mitä toisten ihmisten ulkonäöllä ylipäätään on tekemistä yhtään minkään asian kanssa, ei ole mitään väliä. Ruma akka mikä ruma akka! Pitäähän se nyt saada sanoa!

Jos sovinisti on sattunut opiskelemaan yliopistolla – heitäkin on – niin tiedepoliittisen ajattelijan meriittiä saa helposti naistutkimusta arvostelemalla. Sillä, että ei tunne edes alan perusteita tai Suomen kansainvälisestikin vertaillen erittäin korkeatasoista naistutkimusta lainkaan, ei ole mitään väliä – naistutkimuksen haukkuminen on nimittäin sama kuin naisten haukkuminen, eli aina perusteltua ja paikallaan.

Hyvät siskot!

Joskus tässä sovinismin onnelassa meillä naisillakin keittää yli. Mutta kyllä tästä selvitään – sovinistit on nimittäin nähty! Me feministit näemme heidät aivan selvästi!

Se, mitä me naiset tarvitsemme, on vahva usko feminismiin, jotta ylipäätään jaksaisimme elää elämäämme naisina tässä sovinistien kulta-Suomessa ja myös muuttaa sen uudeksi.

Totuus on, hyvät siskot, että me ollaan sankareita kaikki!

(YLE Radio 1 tiistaina 24.3.2009 klo 9.05 - 10.00)

Porvarihallitus esittää kunnille mahdollisuutta ottaa käyttöön
palveluseteli, jolla kunnan asukas saisi ostaa sosiaali- ja
terveyspalveluita yksityisiltä palvelun tuottajilta. Ideaalitapauksessa
kunta maksaisi osan yksityisen palvelusta ja loppu jäisi asiakkaan itse
maksettavaksi omavastuuna. Oppositiossa pelätään, että jos kunnat
määräävät palvelusetelien omavastuut korkeiksi, syntyy uusi
erikoismaksuluokka rikkaille. Valinnan mahdollisuuksien nimissä
palveluseteli voi kasvattavaa terveyseroja niin, että perusterveydenhuolto
urautuu vähäosaisemmille kansalaisille. Voiko palveluseteliä pitää suorana
tukena yksityisille terveyspalvelualan yrityksille?
Lääkäreitä on enemmän kuin koskaan ja samaan aikaan joka neljännessä
Suomen terveyskeskuksessa on niin paha lääkäripula, että se haittaa niiden
toimintaa. Yksityisten lääkäreiden määrä on vuosikymmenessä kasvanut yli
70 prosenttia. Joka neljäs lääkäri työskentelee jo yksityisen työnantajan
palveluksessa. Paremman palkan ja joustavimpien työaikajärjestelyiden
sanotaan vetävän uusia lääkäreitä puoleensa yksityisiin,
monikansallisiinkin pörssiyrityksiin, joissa palkan voi palkkaveroja
kiertämällä nostaa pääomatulona. Mutta voiko siitä, että valmistuneista
yli puolet on mennyt yksityiseen lääkärifirmaan töihin päätellä, että
lääkärit eivät enää ole sitoutuneita julkisen järjestelmän ylläpitämiseen
ja kehittämiseen?
Sosiaali- ja terveysministeriön ylilääkäri Timo Aronkytö on ehdottanut,
että terveyskeskukset pelastettaisiin kauppaamalla ne lääkäreille. Sipoon
terveyskeskusremontti kuitenkin kertoo, että julkinen palveluntuottaja voi
maksamalla kunnon palkkaa ja tarjoamalla joustavampia työaikoja olla
yksityistä yritystäkin kustannustehokkaampi ja tarjota laadukasta hoitoa.
Yksityiset yritykset hoitavat mielellään tarjouskilpailuiden voittajina
helpot ja tuottavat toiminnot. Nopean helpotuksen tuova lääkärityövoiman
vuokraussysteemi tulee veronmaksajille kalliiksi ja pitemmän päälle
nakertaa julkista järjestelmää. Raskaat ja vaikeahoitoiset tapaukset,
jotka edellyttävät kalliita teknologisia investointeja ja kehittävät
lääkäreiden ammattitaitoa, etiikkaakin, jäävät joka tapauksessa julkiselle
puolelle. Julkinen terveydenhoito on tutkimusten mukaan halpaa ja
laadukasta. Miksi meillä on syvenemässä trendi, joka voi johtaa
omalääkärisysteemin romuttumiseen, hoitosuhteiden lyhenemiseen ja
potilaan kannalta hoidon laadun heikkenemiseen?

Arkkiatri Risto Pelkonen on kantanut julkisuudessa huolta terveydenhoidon
jättämisestä markkinavoimien temmellyskentäksi. Kuopion yliopiston rehtori
Matti Uusituvan mukaan koko julkinen terveyskeskusjärjestelmä on vaarassa.
Ennaltaehkäisevä terveydenhuolto, kouluterveydenhoito ja neuvolat ovat
suurissa vaikeuksissa. Nyt eduskunnan käsittelyssä oleva
palvelusetelijärjestelmä voi lisätä lääkärien siirtymistä yksityiselle
puolelle. Sosiaali- ja terveysministeriö hehkuttaa palvelusetelien
käyttöönoton lisäävän tuottavuutta ja tuovan kustannussäästöjä. Näissä
terveyspoliittisissa talkoissa on kysymys kustannustehokkuudesta, työn
organisoinnista ja ideologiasta. Onko Suomella varaa tukea julkisilla
verovaroilla kahta eri järjestelmää, yksityistä ja julkista?

Kainuun aatelisen seurassa suunvuoroa hakevat Ismo Partanen,
Lääkäripalveluyritysten Yhdistys ry:n toiminnanjohtaja, Martti Kekomäki,
professori, ja Merja Kyllönen, sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäsen,
kansanedustaja. Kati Liukko, Sipoon terveyskeskuksen johtava lääkäri kertoo puhelimessa, kuinka Sipoon terveyskeskuksesta tuli yksityistä palveluntuottajaa
kilpailukykyisempi

(YLE Radio 1 maanantaina 23.3.2009 klo 9.05 - 10.00)

Kreivi Carl-Erik Creutz on yhä monelle suomalaiselle se varsinainen radioääni. Pekka Lounelan vuonna 1976 tekemässä haastattelussa kreivi muistelee lämmöllä Yleisradion pääjohtajaa Hella Wuolijokea. Uusi johtaja toi taloon tullessaan uusia työtapoja, jotka aluksi herättivät kummastustakin. Vuosien mittaan kreivistä ja pääjohtajasta tuli kuitenkin hyvät ystävät.

Suomalaisen teatteritaiteen uranuurtaja oli Mia Backman, joka palkittiin ansioistaan vuonna 1945 ensimmäisellä Pro Finlandia mitalilla. Tämä mitali olisi toimittaja Kajon mielestä tosin voitu myöntää hänen ukilleen, mutta siitä huolimatta pääsemme nauttimaan tämän temperamentikkaan taiteilijan hersyvistä teatterimuistoista suomalaisen teatterin alkuajoilta.

Elli Laurila naitiin 1900 luvun alussa Lapualle, mikä ei ollut mikään helppo paikka. Tapana kun tuohon aikaan oli naida omasta kylästä, joten muualta tuotu morsian erilaisine tapoineen ja tottumuksineen aiheutti aluksi melkoista kummastusta ja suoranaista vastarintaa pohjalaisissa. Kummalliselle elämä lakeuksilla näytti aluksi myös toispaikkakuntalaisen silmissä. Kahvin kanssakin tarjosivat juustoa.

Virkistävänä välipalana ohjelmassa kuullaan sekin kuinka Kaisaniemessä vuonna 1964 järjestettiin tarjotinjuoksukilpailu ravintoloiden henkilökunnalle.

Silloin, kun suurimmat kynnykset piti ylittää tikapuiden avulla ja kesällä paistoi aina aurinko, avasi lääkäri puisen arkistokaapin. Kaapista hän etsi keltapahvisen ohuen kansion. Silmälasien takaa ystävälliset kasvot tutkivat avattuja papereita. Minua jännitti, tiesin että noissa kansissa oli minun salattu, lyhyt lääketieteellinen elämäni. Huoneessa tuoksui ”lääkäriltä” ja puutalolta.

30 vuotta myöhemmin painoin hälisevässä, teolliselta vahalta tuoksuvassa aulassa nappia ja sain vastaukseksi numeron 174 sekä pienen piip-äänen. Muutaman minuutin odotuksen jälkeen kuului pling-ääni, kolmessa led-näytössä välkkyi numero 174. Reiitetyn lasi-ikkunan takaa ilmeetön hoitaja tuijotti hetken näyttöpäätettä, katsoi minua, katsoi päätettä ja lausui: ”istukaa odottamaan”.

Keskussairaalan potilastietojärjestelmä oli sanonut ensimmäisen sanansa.

Heikki Niskanen