Poliisin työ ei ole maailman helpointa hommaa. Lainvalvojien haastavaa työsarkaa verrataan usein jopa yhteiskunnallisten jätekuskien työhön, kun he joutuvat kasvokkain sekä rikosten että rikollisuuden syiden kanssa.

Niinpä Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin suhtautuukin armeliaasti tämänkertaiseen tapaukseen, jonka kuulijamme Tuomo meille ilmiantoi tammikuisesta A-zoom -ohjelmasta.

Ohjelmassa vuoden poliisiksi valittu vanhempi konstaapeli kertoi siitä, miten poliisit valmistautuvat ammatin vaihteleviin tilanteisiin. Usein työ muistuttaa sosiaalityöntekijän ja terapeutin hommia, ja silloin tarvitaan niin sanottuja puhetaitoja. Tällaisissa tilanteissa tehtävän hoitaa työparista se, joka on puhelahjoiltaan parempi. Vanhempi konstaapeli havainnollisti sanomaansa näin:

Tämä pitää aina ottaa huomioon, että kukaan ei ole (tavallaan niin kuin) seppä omalla maallaan. Pitää muistaa, että se kaverikin osaa jotain.

Tuomo kiinnitti huomionsa harvinaisen hämäräksi viritettyyn kahden sanonnan, oman onnensa sepän ja omalla maallaan toimivan profeetan ristisiitokseen:

"toivon kyllä, että poliisi edelleen takoisi lähinnä vain omalla tontillaan, harva heistä lienee profeetaksikaan syntynyt."

Aristoteleen kantapää pysyy omassa lestissään ja toivottaa poliiseille lisää naulankantaan osumisia.

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Monet vallanpitäjät muistetaan persoonallisista lausahduksistaan. Viime joulukuussa muistelimme Martti Ahtisaaren presidenttikauden ilmauksia, mutta se, miten leikillinen voimasana peijooni yhdistyi leimallisesti silloiseen tulevaan nobelistiin jäi hämäryyden peittoon.

Onneksi valpas kuulijamme Jussi A. osaa pelastaa meidät tietämättömyyden pimeydestä. Hän kirjoittaa, että sana vilahti Ahtisaaren huulilta Timo Koivusalon ja Joel Hallikaisen juontamassa Tuttu juttu –ohjelmassa presidentinvaalien alla vuonna 1994:

"Vieraina olivat vahvimmat ehdokkaat Elisabeth Rehn miehensä Oven kanssa ja Martti Ahtisaari vaimonsa Eevan kanssa. Juontaja kysyi vieraiden mieliruokia. Ahtisaari ei muistanut mieliruokiinsa kuuluvan - muistaakseni - karjalanpaistin. Ohjelman sääntöjen mukaan häneltä jäi palkintoruusu saamatta huonon muistin vuoksi, ja tästä pettyneenä ehdokas tokaisi sittemmin väärin siteeratun peijoonin. Tuleva presidentti nimittäin sanoi: peijoona"!

Näin peijoona viekin meidät politiikan viihteellistymisen alkuaikoihin, aikaan jolloin presidenttiehdokkaan valtaoikeuksiin liittyi ensimmäistä kertaa osallistuminen suosittuihin visailuohjelmiin.

Kiitos Jussille, ja maailmanrauha olkoon kanssanne!

- – –

aristoteles(at)yle.fi

(YLE Radio 1 maanantaina 30.3.2009 klo 9.05 - 10.00)

Markus Kajon ohjelmassa käynnistyy nyt kuusiosainen sarja Ilmari Kiannosta. Mirjam Polkusen vuonna 1954 tekemässä ohjelmassa muistellaan nyt alkuun Kiannon lapsuutta Suomussalmella otsikolla "Korpipapin poika". Pikku-Ilmari oli kuusilapsisen perheen viides poikalapsi jonka syntyessä Lamujoki juuri vapautui kohisten jäistä.

Kevättunnelmista siirrytään talviseen Helsinkiin. Markus Rautio seurasi joulukuussa 1938 kuinka pääkaupunkia puhdistettiin lumesta pyryn jäljiltä. Kyseinen talvi oli muutoinkin runsasluminen, ohjelman tekohetkellä Helsinkiin oli vajaan kahden vuorokauden tullut 60 cm lisää lunta.

Helsingistä siirrytään sitten Salmin pitäjän Mantsin saareen. Toivo Rantsilainen haastatteli vuonna 1954 emäntä Ofimja Lukinia joka muistelee elämää kaukaisessa Laatokan saaressa. 1800 luvun loppuvuosikymmeninä vielä asuttiin samoissa tiloissa karjan kanssa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa. Ofimja Lukin kertoilee lapsuudestaan värikkäällä Kannaksen murteella.

Vanha diskettikotelo sopii aamuisin erittäin hyvin kahvikupin alustaksi. Kotelon sisälle oli unohtunut kaksi diskettiä. Diskettien muistin määrä on yhteensä noin kolme megatavua. Aikoinaan kannoin noissa disketeissä lähes koko elämäntyötäni. Nyt niihin mahtuisi vaivoin yksi pikkuisen tarkempi kuva.

Ystäväni näytti minulle uuden kännykkänsä neljä gigatavuista muistikorttia. Se oli noin pikkurillin kynnen kokoinen ja paksuinen. Muistien tila suurenee, palikat pienenee. Optiikan labaratoriossa näin neljä millimetriä kanttiinsa olevan savunkeltaisen läpinäkyvän kuution, johon voisin tallentaa koko sukuni historian kaikki vaiheet kolmiulotteisina kuvina. Minityriasointi asentaa uuden ajan komponentit näkymättömille tasoille.

*Heikki Niskanen*

Entterin ensimmäinen eurovakio: Mitä pienemmäksi laitteet kutistuvat, sitä suuremmaksi hintapyyntö nousee.

Entterin toinen eurovakio: Mitä vähemmän myytävässä laitteessa on laitteen nimeen viittaavia toimintoja, sitä enemmän laite maksaa.

Toisen eurovakion kännykkäparadoksi: Kännykkä, jossa ei ole muita digitaalisia sovelluksia maksaa kolminkertaisesti tai sitä on mahdoton hankkia.

Vanha diskettikotelo sopii aamuisin erittäin hyvin kahvikupin alustaksi. Kotelon sisälle oli unohtunut kaksi diskettiä. Diskettien muistin määrä on yhteensä noin kolme megatavua. Aikoinaan kannoin noissa disketeissä lähes koko elämäntyötäni. Nyt niihin mahtuisi vaivoin yksi pikkuisen tarkempi kuva.

Ystäväni näytti minulle uuden kännykkänsä neljä gigatavuista muistikorttia. Se oli noin pikkurillin kynnen kokoinen ja paksuinen. Muistien tila suurenee, palikat pienenee. Optiikan labaratoriossa näin neljä millimetriä kanttiinsa olevan savunkeltaisen läpinäkyvän kuution, johon voisin tallentaa koko sukuni historian kaikki vaiheet kolmiulotteisina kuvina. Minityriasointi asentaa uuden ajan komponentit näkymättömille tasoille.

*Heikki Niskanen*

Entterin ensimmäinen eurovakio: Mitä pienemmäksi laitteet kutistuvat, sitä suuremmaksi hintapyyntö nousee.

Entterin toinen eurovakio: Mitä vähemmän myytävässä laitteessa on laitteen nimeen viittaavia toimintoja, sitä enemmän laite maksaa.

Toisen eurovakion kännykkäparadoksi: Kännykkä, jossa ei ole muita digitaalisia sovelluksia maksaa kolminkertaisesti tai sitä on mahdoton hankkia.

Rakkaat feministisiskot, ja myös te muut kuuntelijat! Kuunteleminen, se on aidon demokraattista ja myös sosiaalidemokraattista toimintaa!

Kun Jutta Urpilainen viime kesäkuussa valittiin SDP:n puheenjohtajaksi, helähti ilon kannel soimaan sulosäveliä feministin rinnassa. Viimeinkin, viimeinkin, Suomen ylivoimaisesti pitkäaikaisimman valtapuolueen johtoon astui nainen! Ja vieläpä vähän päälle kolmekymppinen nuori ihminen, jonka saattoi ajatella puhuvan myös pätkätyöläissukupolven puolesta!

Aluksi olikin kiinnostavia aloitteita, kuten puheita maksuttomasta päivähoidosta. Mutta ne puheet jo ensimmäinen syksy vei. Sen jälkeen suureellisesti rummutetun ”uuden SDP:n” aloitteista ei muistu mieleen yhtäkään – ellei nyt sitten populistista retoriikkaa hallituksen eläketörttöilyn yhteydessä lasketa. ”Suomalaisen yhteiskunnan keskinäinen luottamus on murtunut”, totesi Urpilainen silloin eduskunnassa hallituksen kaavailemasta eläkeiän nostosta – ja tuli samalla jälleen kerran profiloineeksi demarit suurten ikäluokkien etujärjestöksi, joka pitää yhteistä leiriä ay-liikkeen kanssa.

Mitä te siellä SDP:n puoluetoimistolla oikein teette? Ajatteletteko te koskaan tulevaisuutta? Veronmaksajana minusta on alkanut tuntua siltä, että puoluetuki menee SDP:n kohdalla hukkaan. Miten on mahdollista, että meillä on näin härskin oikeistolaisesta hallituspolitiikasta huolimatta näin voimaton oppositio? Uudesta naispuheenjohtajasta huolimatta mitään muutosta ei näytä SDP:ssä tapahtuvan – semminkään, vaikka puolueella on naiset myös varapuheenjohtajina, nimittäin Pia Viitanen ja Maria Guzenina-Richardson. Myös SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja on nainen, Tarja Filatov. Millä tavalla naisten pääsy valtaan näkyy SDP:n politiikassa? Onko SDP:n uusi puheenjohtajisto pelkkä nukkepuheenjohtajisto – ja siis johtaako SDP:tä tosiasiassa kukaan?

Nykyinen hallitus on unohtanut tasa-arvopolitiikan, mutta siitäkään ei SDP:ssä ole melua pidetty. SDP:n tekemät aloitteet – siis sen lisäksi, että suurten ikäluokkien etuihin ei saa koskea – ovat sarjaa: kunnille enemmän rahaa, ilmastonmuutos pysäytettävä, palkkaerojen kasvua hillittävä, ja niin poispäin. Hohhoijaa!

Voisitteko te siellä SDP:ssä keksiä edes yhden uuden asian, josta äänestäjien enemmistö ei jo valmiiksi ole samaa mieltä?

Rakas SDP, hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä ja juuri teidän puolueeseenne kohdistuu suomalaisten naisten taholta suuria toiveita. Miksi te ette tee mitään? Voi pyhä Jeesuksen äiti! Uudistukaa nyt pliis oikeasti! Hädässä me huudamme teitä!

Pakina: Liisa Matveinen

Kansanmuusikon arki on kuin juhlaa, kun on saatu aikaan uusi levy ja edessä on kiertue ensin Saksassa ja sitten Suomessa. Vai onko sittenkään?
Suden aika -yhtye, johon lisäkseni kuuluvat Katariina Airas, Nora Vaura ja Veera Voima, läksi Kalevalan päivän tienoilla Hampuriin aikaisella aamulennolla. Yhdellä alkoi edellisenä yönä vatsatauti, toinen poti selkäänsä, eikä tietenkään saanut kantaa mitään. Meillä on normaalivarustuksena 4 matkalaukkua, 3 isoa soitinlaatikkoa ja useita pieniä soittimia. Ensimmäinen onni kohtasi kuitenkin jo lentokentällä, kun virkailijan vaaka oli epäkunnossa ja säästyimme huikeilta ylipainomaksuilta! Mutta, kas, Hampurin autovuokraamossa meille, ties kuinka monetta kertaa, tarjottiin jälleen autoja, joihin rouvat hyvin käsipakaaseineen mahtuisivat. Totuus on toisenlainen. Kaksi tuntia siihen taas meni, että saimme juuri sen auton, jonka olimme tilanneet.

Kyllä vieraassa maassa liikkuminen on paljon helpompaa, kun on navigaattori. Saa kuunnella miellyttävää ääntä, joka antaa ajo-ohjeita, eikä tarvitse pelätä, että tulee kartasta päähän, jos ei ala määränpäätä löytyä. Suden ajan kanssa olemme kiertäneet Saksassa koko bändin 5-vuotisen olemassaolon ajan, mutta jo vuodesta 2000 kiersimme Tellu Turkan kanssa duona, joten monta seikkailua kaikenlaisten karttojen kanssa on takana.

Ensimmäisenä iltana Hampurissa oli vuorossa laulutyöpaja. 30 innokasta harrastelijalaulajaa, jotka halusivat oppia mahdollisimman paljon suomalaisesta kansanlauluperinteestä neljässä tunnissa. Keski-Euroopassa meidän suomalaisen perinteen monipuolinen laulutapa kyllä saa ansaittua huomiota. Matkaamme Hampurista kohti Mindeniä. Jäljellä on 9 konserttia Pohjois-Saksassa.

Mindeniin saavuimme sateessa, lämpöasteita 7, joten Suomen helmikuun hanget ovat muisto vain. Illan mittaan selviää, että kiertueaikataulussa on väärä konsertin alkamisaika. Järjestäjä soittaa hotelliin ja kyselee, missä viivytään? Onneksi olemme nopeita naisia ja ehdimme vielä tehdä soundcheckin. Hiukan hermostuneina päädyimme kuitenkin ensimmäiselle keikalle. Meillähän piti olla treenit ennen keikkaa, koska emme ole soittaneet yhdessä kuukauteen ja uusi levymateriaali on osittain testaamatta livenä konserttitilanteessa. Mutta yleisöä oli tupa täynnä ja todella vastaanottavaista. Välispiikit olivat pakostakin spontaaneja, koska uudet laulut täytyi kertoa saksaa ja englantia käyttäen. - Päivän mittaan seurasimme myös miesten viestihiihtoa ja olimme tosi pahoillamme, kun Norja meni -taas kerran -ohi loppumetreillä Saksasta. Mutta meille miesten pronssi oli kuin voitto!

Matka Solingeniin oli vain 200 kilometriä, mutta kesti 5 tuntia, josta kaksi tuntia istuimme ruuhkassa ja saavuimme nääntyneinä perille. Ensimmäinen konsertti oli niin onnistunut, että tuudittauduimme siihen uskoon, että kaikkihan menee hyvin tänäänkin. Ensimmäisen kappaleen aikana liitettiin yksi soitin mukaan äänentoistoon kesken kappaleen ja saimme aikaan kenraalipaussin pienten kommenttien saattelemana. Onneksi tällä yhtyeellä on taipumus nauraa omille kommelluksille. Laulujen sanoja tippui päästä ja saksan kieli oli hyvin omaperäistä. Selvittiinhän siitä, mutta paremminkin on mennyt!

Matkasimme kohti Dresdeniä, vanhan itä-Saksan puolelle, läpi Saksan, lännestä itään. Päivä oli aurinkoinen ja keväinen, krookukset ja lumikellot kukkivat jo teiden varsilla. Dresden on kaunis kaupunki ja sitä on korjattu taidolla toisen maailmansodan jäljiltä. Konserttimme oli Kolmen Kuninkaan kirkossa, tunnelma oli lämmin ja äänimies taitava! Vietimme Dresdenissä myös ainoan vapaapäivämme. Illalla ajoimme Marburgiin, vanhaan keskiaikaiseen yliopistokaupunkiin. Saksan konserteissa tapaa paljon Suomi-faneja, jotka haaveilevat lomasta puhtaassa Suomessa, opiskelevat suomen kieltä ja osallistuvat kaikkiin suomalaisiin kulttuuritapahtumiin Saksassa.

Jatkoimme Lyypekkiin, hansakaupunkiin, jossa olimme konsertoineet v.2004. Majapaikkamme oli vanhassa kaupungissa, pikkuruisessa 3-kerroksisessa talossa. Konsertti oli akustinen, kirkossa paloivat kynttilät, tunnelma oli lumoava! Selvisimme jopa Lyypekin lapeista kujista suuren automme kanssa, jossa onneksi oli tutkajärjestelmä, joka alkoi piipittää heti, kun esteitä ilmaantui. Muutenkin, päivät alkoivat kulkea jo rutiinilla: paikasta seuraavaan, soundcheck, ruoka, konsertti ja nukkumaan.

Hampurin konsertti jännitti etukäteen, koska edellisen kerran vuosia sitten konserttiimme oli saapunut peräti 13 henkeä. Suurkaupungit ovat vaikeimpia konserttipaikkoja, koska tarjontaa on paljon ja kilpailu kovaa. Mutta tupa oli taas täynnä ja konserttiin saimme mukaan työpajan laulajia avustamaan muutamaan kappaleeseen.

Matkasimme kohti pohjoista, Kielin lähelle. Väsymys alkoi painaa, mutta siitä huolimatta konsertit onnistuivat yhä paremmin. Kiertue kulki loppua kohden upeasti, viimeisenä iltana esiinnyimme Berliinissä, emmekä voineet ymmärtää, että nyt tämä jo loppui. Totesimme, että olemme etuoikeutettuja, kun saamme tehdä näin hienoa työtä, mukavien ihmisten kanssa ja musiikin tekemisestä nauttien.

Liisa Matveinen, Jämsä
Muusikko, MuM 1989

Muovilelut ovat pahasta
Päivähoito on pahasta.
Valmisruoka on pahasta.

Sähkönkäyttö, autolla ajo, hiustenkuivaajat, valmisvaipat, televisio ja elokuvat ovat pahasta. Vali vali.

Välillä melkein itkettää kun kuuntelee sitä, miten suurten ikäluokkien edustajat sekä viitsivät että kehtaavat haukkua muita, mutta ennen kaikkea nuorempiaan.

Jos kuusikymppinen päättää jättää jotakin tekemättä, se johtuu siitä että kuusikymppisellä ei ole aikaa koska hänellä on jotain tärkeämpää tekemistä.

Jos nuori jättää jotain tekemättä, se johtuu siitä että se nuori on veltto ja saamaton nahjus.

Suuret ikäluokat ovat kuulemma ahneita ja itsekkäitä.

Mutta onko se välttämättä huono asia?

Jos ahneus ja itsekkyys saa ihmisen vaatimaan parempaa palvelua, eikös siitä seuraisi hyvää meille kaikille?

Nyt kaikki eläkeläiset vaatimaan lähikauppoja, lähileipomoita ja lähikahviloita!

(YLE Radio 1 keskiviikkona 25.3.2009 klo 9.05 - 10.00)

Aikaamme kuuluu ironinen etäisyydenotto kaikkeen. Kukaan ei enää ota mitään
vakavasti, kaikki on suhteellista. Vai onko? Ainakin vaikuttaa sille että tässä on sukupolviero: aiemmin meillä oltiin paljon vakavampia kuin tänä päivänä. Maailma on muuttunut ylipäätään paljon aiempaa viihtellisemmäksi - ei tarvitse kuin verrata vaikkapa mitä televisio tarjoaa tänään ja mitä se tarjosi vaikkapa vuonna 1979.

Filosofi Platon (427-347 eKr.) piti nauramista alhaisena, koska nauraessaan ihminen voi menettää rationaalisen järjellisen kontrollinsa. Tämä asenne vaikutti pitkään meilläkin, se ilmenee vaikkapa sananlaskuissa. "Mies tulee räkänokastakin, vaan ei turhan naurajasta". Tämän päivän nuoriso saattaa heittää kaverilleen ihan mitä tahansa ja kuitata asian toteamalla vain että "hei se oli läppää". Näitä läpänheittäjiä työskentelee paljon mediankin palveluksessa, hyvällä läpällä voi päästä tässä perinteisten vaitonaisten ihmisten maassa ihan hyvään asemaan.

Sören Kierkegaard (1813-55) suhtautui huumoriin, nauruun ja ironiaan myönteisesti. Hänen mielestään ironikon terävä katse on pohjia myöten havainnut elämän naurettavuuden. Ironikolla on salainen yhteisymmärrys elämän voimien kanssa, mikä antaa hänelle varman tiedon siitä, minkälaista hoitoa potilas kaipaa. Ironia on kuitenkin tavattoman vaikea laji. Usein ironiaa ei ymmärretä, ja sen käyttäjän sanoma vääristyy. Kuitenkin tuntuu että ironiaakin viljellään tänä päivänä yhä useammin.

Tuomas Enbusken seurassa vakavuutta ja ironiaa pohtivat filosofi Kalle Haatanen, mediatutkija Veijo Hietala sekä pappi ja kirjailija Jaakko Heinimäki.

(YLE Radio 1 torstaina 26.3.2009 klo 9.05 - 10.00)

Sibeliuksen laulu Men min fågel märks dock icke kuvaa Pohjolan kylmän kevään alakuloa. Vaikka muuttolinnut palaavat, jää tyttö yksin odottamaan, sillä hänen "muuttolintuaan" ei näy.

Johan Ludvig Runebergin runo kertoo kuin kansanlaulussa luonnontunnelman avulla kaipauksesta, joka keväällä yllättää yksin jätetyn. Runoilija bongaa ainakin joutsenen, telkän, kiurun ja kuovin. Kevään julma valo ja lintujen innostunut kotiinpaluu luovat vastakohdan hyljätyn ankeille tunteille.

Pianon akordit henkivät kevään koleutta ja tytön mielen autiutta, vaikka aurinko on kirkkaimmillaan.

Tämä lyhyt mutta vaikuttava laulu kuullaan viiden laulajattaren esittämänä. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä olet esityksistä?

Keskiviikkona 25.3. klo 13.25 ja uusinta torstaina 26.3. klo 17.20. Ohjelma on viikon ajan kuultavissa sivun oikealta palstalta.