Sanoista ja kaupunginjohtajan kartuleista (perunoista)
Virossa eivät asu muut kuin rakennukset ja paikat. Minä en siis asu Tartus, vaan elan. Sen sijaan minun taloni, asuntoni, yliopisto, Emajoki – ne kaikki asub Tartus.
Tyypillinen suomalainen virhe, huokaa viron kielen opettaja. Toinen on mis. Mis ei ole missä vaan mikä. Ja se pulm, sehän on avioliitto eikä pulma...
Juuri muuta tyypillistä ei tunneillamme tapahdukaan kuin ne suomalaiset virheet. Meitä on laskujeni mukaan ainakin kymmentä eri kansallisuutta, meitä intensiivikurssilaisia. Kaikilla on omat virheensä. Mutta hirveän hyvin ne muut osaavat jo nyt, tuntuu minusta, joka ihmettelen, miten voi olla niin vaikea muistaa monikon nominatiivin pääte. Ja tuossa tuo jenkki päästelee jo lauseita, jotka vilisevät erilaisia määreitä ja verbien aikamuotoja.
Nolosta kielipuolisuuden tunteesta huolimatta sanat ovat kiintoisia, huvitav (kiinnostava), sõjavägi (sotaväki), vangla (vankila), pood (puoti), turg (tori), raamatukogu (kirjasto), värav (portti), perekonnanimi (sukunimi). Jotain ihmeellisen ikiaikaista osassa niistä on. Ne vievät mukanaan. Yllättävät.
Virolainen kirjailija Maimu Berg kirjoittaa teoksessaan Minä rakastin venäläistä (1994, suom. 1998): "Sanoja on liian paljon, ne ovat kaikki kiinnostavia ja omaperäisiä, kätkevät erilaisia merkityksiä ja mahdollisuuksia, ne sekoittuvat, vaihtavat paikkojaan muistissa, kielellä, paperilla, asettuvat yllättävään järjestykseen ja muodostavat ajatuksia, joita ei ollut tarkoitus tuottaa."
Juuri niin se on! Kun kirjoittaa, sanat alkavat viedä, eikä todellakaan ole tarkoitus kirjoittaa sitä, mitä kirjoittaa. Joskus olen hämmästyneenä jälkeenpäin lukenut tekstejäni. Minäkö noin kirjoitin, minäkö noin ajattelin? En tarkoita, että tunne silloin olisi nolous, päinvastoin oikeastaan. Hämmästys ja ihan sanon suoraan, että joskus jopa tyytyväisyys. Mutta ennen kaikkea ihmetys.
Ei siis ihme, että sõjavägi saa miettimään Haanpäätä ja vaikkapa isää, joka ei käynyt armeijaa vaan sotaväen. Kenttä ja kasarmi, niin... Mutta perunoistahan minun piti puhumani.
"Inimesed ostavad kaupa vähem kui varem ja vargad viivad kõige", valittaa poliisin lehdistöedustaja. Varastetaan mitä voidaan. Seuraava tilanne on silti virolaisittainkin lehtijutun arvoinen. Erään rouvan perunapellolta Vörussa veivät varkaat 200 kiloa perunoita viikonloppuna. Oli muovikassit, kilekotti, messissä, jalgratas (polkupyörä) alla ja ei kun perunannostoon!
Paikallinen Õhtuleht (iltapäivälehti) huvittelee vähän peruna-teemalla. Võrulaisen tragedian alla on juttu Tallinnan nykyisen kaupunginjohtajan, Edgar Savisaaren tempauksesta, jossa esiteltiin kaupungin apua köyhille. Tallinnan Vabaduse väljakille (Vapauden aukiolle) oli rahdattu tonneittain perunasäkkejä ja moteittain halkoja. Savisaari esitteli kampanjaa, jossa halukkaat saavat kaupungilta anomusta vastaan 40 kiloa perunoita ja kaksi mottia polttopuita ensi talveksi.
Eivät suoraan sanoneet, lehden toimittajat, mutta jotenkin saivat lukijat miettimään kartuleid ja kartuleid... En tiedä kyseisen lehden poliittista suuntausta, mutta tyypillistä virolaista huumoria, sanoisin.
blogimiseni!
