Ensimmäinen päivä – esmaspäev
Minä olen Jaana Semeri, YLE kulttuurin tuottaja ja tämä blogi kertoo minun syksystäni Viron kuulussa yliopistokaupungissa, Tartossa, jonka yliopisto on vanhempi kuin Turun.
Vuosi sitten päätin opetella viron kieltä ja kulttuuria paikan päällä. Miksi viroa? Vaikkapa siksi, että kohta on Turun ja Tallinnan yhteinen Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi. Vanhaa kulttuuritoimittajaa kiinnosti, mikä on se "Tallinna", joka Viroa silloin edustaa – aivan kuin se "Turku", joka Suomea...
Ja miksi Tartossa? Intensivkurs löytyi Tarton ulikoolin nettisivulta.
Sofi Oksasen Stalinin lehmät tämän aloitti. Häpesin. Tajusin, etten tiennyt Viron lähimenneisyydestä juuri mitään. Pahinta oli, etten ollut edes välittänyt tietää. Meni muutama vuosi. Samaisen Sofi Oksasen Puhdistus kaihersi samaa haavaa. Oli tullut aika itse ottaa selvää, mitä täällä Suomenlahden eteläpuolella tapahtuu ja kuka käskee.
Astun siis laivaan. Laiva on puolityhjä. Kaukasialaiset virkanaiset juttelevat rennosti mukavilla sohvilla, meri on tyyni. Vironmatkailun perussuomalaisia, virolaisittain "poroja", ei näy. Tallinnassakin on väljää – ärimaata eli liiketilaa on kaupan. Kapitalismi vetää henkeä.
Tie Tarttoon on viivasuora ja maisema tasainen kuin Serengetin luonnonpuisto Tansaniassa. Melkein yhtä laajakin kuin Serengeti on pelto, joka tien kahta puolta aukeaa. Kun oikein tarkkailee, pari mutkaa tie tekee, mutta niitä oikaistaan tarmokkaasti: teetööt ovat käynnissä.
Bussi on hiljainen, kuski leppoisa setämies, vaikka hurjastelee kuorma-autoista ohi, keltainen viiva paukkuen. Tuntuu kotoisalta – virolainen ei häiritse suomalaista eikä päinvastoin. Ilmastointi hurisee ja kassit väistyvät istuimelta, itsen vierestä, vain pakon edessä. Jokin on kuitenkin toisin: kännykät soivat vain pari kertaa ja niihin puhutaan lyhyesti.
Saavun Tarttoon illansuussa. Kaupunki on kaksijakoinen: vanha ja soma, uusi ja kiiltävä. Minä asun siinä uudessa ja kiiltävässä. Asuntoni on valoisa ja väljä ja keskustassa; kaubamaja on sopivasti vieressä. Vanhaan kaupunkiin kävelen parissa minuutissa. Nuoren kulttuurin edustaja herkistyy heti: nätisti restauroidut kirkonkellot lyövät tasatunteja. No olipa bussikin nimeltään täistunni express...
Televisiossa pyörii liuta virolaisia ja venäläisiä kanavia, osa dubattuja, osa tekstitettyjä. Myös YLE TV1 näkyy. Kuuntelen kokeeksi virolaisia uutisia – midagi ei käsitada. Ja nettiyhteys, elämänlanka Suomeen, se ei toimi! Meelepaha on suur. Mitenkäs tätä blogia sitten kirjoitetaan?
Kuvaan astuu virolainen avuliaisuus. He ovat ystävällisiä, virolaiset, pikkuisen salaa mutta kuitenkin. Antavat lahden toiselta puolen tulleen hetken hötkyillä ensin. Tallinnassa asuvan vuokraemännän ystävä on käymässä Tartossa ja tulee selvittämään nettiyhteyden. Pian YLE Intran etusivu pelmahtaa tietokoneen näytölle...olen verkossa!
Seuraavana päivänä luen portista, joka kaartuu yliopistoalueelle johtavan tien ylle: Otium reficit vires. On paitsi yliopiston syyslukukauden, myös kaikkien Viron koulujen alkamispäivä, ja kadut täynnä pyhäpukuisia lapsia ja nuoria. Tarton uskomattoman kauniissa kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa luen Eva Dahlgrenin kirjaa Hur man närmar sig ett träd, kulkevat opiskelijat muistiinpanovihkot kainalossa, tutkien eri kasvilajeja.
Muistelen aikaa, jolloin keräsin kasveja bilsantunnille. Istun lukemassa pienen sievän karhupatsaan luona. Suuri puu kaartuu meidän yllemme, karhun ja minun, ja kesätuuli leyhyttelee puun lehvästöä. Meidän on siinä hyvä olla, suomalaisen ja virolaisen.
PS. esmaspäev tarkoittaa maanantaita. Maanantai oli minun ensimmäinen päiväni Tartossa.
