Kiivailua infinitiivien äärellä

Virossa ollaan usein juurella tai äärellä. Kun mennään meren rannalle mennään mere äärde, kun tavataan joku "stokkan kulmalla", tavataan kaubamaja juures. Meillä täällä Tartossa kiivailtiin tänään infinitiivien äärellä – tehdäkseni vähän väkivaltaa kotokielelle. 

Kielen oppiminen on tietyn kielen ajattelutapojen oppimista. Kun suomalainen (tai virolainen) opettelee englantia, hän joutuu ajattelemaan kieleen esimerkiksi prepositiot. Ensin ne tietenkin opetellaan ulkoa, mutta kyllä ne täytyy mieltää, ennekuin niitä voi kuvitella käyttävänsä edes suunnilleen oikein. Prepositiot, eli ollaanko at the theatre ja mennäänkö to the concert ja ollaanko in the concert ja noustaanko on vai to vai in the bus.  

Meillä kun on se sijataivutus eli meillä on sijapäätteitä, joilla ilmaistaan miten me miellämme itsemme suhteessa johonkin tilaan. Me olemme siis konsertissa, elokuvissa ja me nousemme bussiin.Tai sitten meillä on postpositioita, kuten nuo viron ääres ja juures.

Tšekkiläinen Mirek, joka insinööriluonteensa perinpohjaisuudella to-del-la haluaa ymmärtää miksi, pohti sijoja kiintoisasti. Että sijapäätekielissä ihminen miettii paljon tarkemmin suhdettaan tekemisen tai tapahtumisen kohteeseen. Kiinnostava ajatus! 

Mutta siis. Että olisi prepositiokielet ja sijamuotokielet – se vielä jotenkin kävisi laatuun. Olisi eri kielissä eri tavat, mutta jotenkin keskenään samanlaiset. Vaan kun ei ole! Juuri kun ajattelet, että virolaisetkin ostavat kakkupalan, he ostavatkin kakkupalaa ja kun sinä menisit bussiasemalle he menevätkin bussiasemaan.

Vaikeaa, vaikeaa – ja nyt ei puhuta viron monikon partitiivista, jota meille intensiivikurssilaisille ei ole edes opetettu, mutta jonka haamu vainoaa jo nyt meitä kuin isän haamu Don Giovannia tai Hamletia. Puhumattakaan verbitaivutuksesta, josta opettajat sanovat, että helpointa on opetella ulkoa. Sanovat muuten niin melkein kaikesta. 

Ulkoaopettelusta huolimatta viroakin on syytä ajatella. Mutta sitten tulee eteen tilanteita, jolloin ei pidä. Infinitiivit olivat yllättäen ryhmämme hyvinkäyttäytyvälle aussille, Jeffille, aivan ylittämätön este. Että miksi niitä on kaksi?

Mitä merkitystä on sillä, että niitä on kaksi? Mikä on niiden ero?  

Jeff ei ainoastaan ollut tuskastunut, hän oli raivoissaan! Ei auttanut, kun me muut yritimme selittää, että joudutaanhan mekin opettelemaan prepositiot, ei me voida kysellä, että miksi niitä on. Ei auttanut se, että englannissakin on infinitiivi. Tietenkin on, kun se on se verbin perusmuoto. Eikä todellakaan auttanut se, kun me muut totesimme, että hei, niitä nyt vaan on kaksi.

Kaksi! Jeff oli niin vihainen, ettei leppynyt edes opettajamme Helin varsin mielenkiintoisen selityksen kuultuaan. Heli kertoi, että viron kahden infinitiivin taustalla on kaksi erilaista kieltä. Viron kirjakieltä on ollut kehittämässä latinaa puhuva papisto ja saksaa puhuva sivistyneistö. Viroa puhuva kansa on siinä vieressä seurannut taistoa, kuten meilläkin aikanaan. Niinpä viron toinen infinitiivi on peräisin latinasta ja toinen on kotoperäisempi mutta saksasta vaikutuksia saanut. 

Voi miten olenkaan kiitollinen, että tänä vuonna me suomalaiset emme "saaneet" olla keskenämme opettelemassa viroa! Koskaan en olisi tullut ajatelleeksi, että aikuinen ihminen, joka ajattelee, joutuu juuri siksi pulaan. Useimmiten tietenkin niin käy, kun ei ajattele. 

PS. Virolaiset muuten ovat kyllä teatris mutta konserdil ja bussin kanssa tapahtuu näin: nad minevad bussi peale.

PPS. Taisin tässä taannoin väittää, ettei suomen kielessä ole komitatiivia. No onhan se, mutta ei sitä juuri käytetä. Vai koska olisit viimeksi havainnoinut, että mies vaimoineen saapui ravintolaan? Kyllä se mies tuli vaimon(sa) kanssa ravintolaan. Tosin tämä kanssa, puhekielessä kaa, muistuttaa kovasti viron komitatiivia -ga. Että samassa veneessä ollaan, tässäkin.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle