Vihreäksi toonattu dvd-kuva ja muita elokuvakokemuksia
Olen elokuvaihminen, mutta vasta nyt katsoin ensimmäiset uudet virolaisleffat. Olivatkin sitten sitä parempia. Molemmat on ohjannut Veiko Õunpuu, Viron uuden elokuvan johtotähti. Ja molemmissa esiintyy tuttu hahmo, Sulevi Peltolan kohtalon kourima elokuvapersoona.
En voi vastustaa sanaleikkiä. Veiko Õunpuu on lahjakas veikko. Hänen kaksi elokuvaansa, YLE Teemalla vastikään näytetty Sügisball (Syystanssiaiset) ja eilen Tarton multipleksissa näkemäni Püha Tõnu kiusamine tekivät vaikutuksen. Kieltämättä oli mukavaa, että molemmissa oli englanninkieliset tekstit. Mutta varsinkin Sügisballista olisin selvinnyt kyllä ilman käännöksiäkin.
Ja tämä ei johdu ainoastaan siitä, että Õunpuun elokuvissa puhutaan niin vähän. Ei, vaan siksi, että molemmat Õunpuut ovat elokuvia Antonionin, Pasolinin ja Tarkovskin tapaan. Elokuvia, joissa tarina kerrotaan ja asia ilmaistaan kuvin, tunnelmin, viittauksin, henkilöhahmoin. Elokuvia, joita ei voi muuntaa kirjoiksi.
Vaikuttumistani ei häirinnyt sekään, että Sügisballin katsoin kotosuomesta raahaamallani dvd-laitteella, joka suostuu toistamaan täällä vain vihreää väriä, rohelist värvi. Aika jännä kokemus katsella arthouse-leffaa toonattuna kirkkaan vihreään... Mustavalkoinen Püha Tõnu olisi ehkä toiminut, eli mänginud, paremmin vihreänä. Multipleks, jossa Pühan Tõnun näin, ja joka Tarton mittapuussa on pöyhkeä lasipalatsi, oli kyllä vänkä paikka juuri tälle tarinalle. Se kun edustaa juuri sitä Viroa, jota Õunpuu lievästi ilmaistuna kritisoi.
Jossain paikallisessa arvostelussa mainittiin Kaurismäki Õunpuun yhteydessä. Sügisballin surumielisestä aikalaistarinasta hänet vielä jotenkin löytää. Varsikin Sulevi Peltolan yksinäisessä miehessä on Kaurismäkeä. Mutta on Sügisbsallissa myös Louhimiehen Pahaa maata. Ja tämän uuden elokuvan hurjuudessa sitä varsinkin on.
Eilisessä hirveässä kelissä – ilm oli hirmus – kun tuuli ja satoi kuin Maija Poppasen ilmestyspäivänä, meitä vaelsi parikymmentä eri-ikäistä katsomaan Õunpuun järkyttävän tarkkaa ja hurjaa visiota nyky-Virosta. Hiljaisena yleisö tarinaa seurasi ja poistuessani jäivät vielä innostuneina keskustelemaan näkemästään. Siis katsomon penkeille!
Tarinaa on turha toistaa, riittää kun kerron, että Tõnulle selviää pikkuhiljaa oma kyvyttömyytensä vaikuttaa juuri mihinkään ihmisiä kirjaimellisesti syövässä yhteiskunnassa. Kovin paljon Tõnua ympäröivä yhteiskunta muistuttaa sitä, joka Tallinnan ja muiden Viron kaupunkien lasipalatseissa asuvia miellyttää, neile meeldib. Moderni, viileä elo ylellisissä oloissa. Elo, joka sulkee silmänsä mafialta ja jättää kirjaimellisesti ulkopuolelle vähäosaiset: työttömät, venäläiset, onnettomat.
Õunpuu tekee moraliteetteja ja on jopa moralisti. Silti jokin hänen hermoja raastavassa rehellisyydessään vetoaa tavattomasti.
Õunapuu on todella, toesti, tosissaan ja koska hänellä on taiteilijan lahja, hänen moraliteettinsa ovat yleviä elämyksiä eivätkä tylsiä saarnoja. Õunapuulla on myös vinoa, virolaista huumorintajua. Esimerkiksi Sulevi Peltola on Pühässä Tõnussa Tsehovin Vanja-eno. En paljasta millainen, mutta jotenkin niin suomalainen...
Viron teatterin supertähti, Kristian Smedsin Mental Finlandissakin nähty Juhan Ulfsak on myös mukana näissä filmeissä. Näin hänet ensimmäisen kerran Helsingin Korjaamolla, kun hän esitti unohtumattomalla tavalla soolona Hamletin.
Yhtenä iltana näin Ulfsakin tv-mainoksessa ja olin niin hämmästynyt, että unohdin panna merkille, mitä hän mainosti.
Mutta kyllä niitä kiusauksia, kiusamine, on muillakin kuin Tõnulla. Juustua pitää vaihtoehtonäyttelijänkin saada leivän päälle.
> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
