Saatana saapui Tallinnaan
Yhtenä päivänä alkoi kielenopiskelu maistua puulta. Päätin rentoutua ja matkustin Tallinnaan, Viron tämän hetken kuumimpaan teatteriin, NO99:ään. Näin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan eli Mestari ja Margaritan. Ohjauksesta vastasi yksi Venäjän nykyteatterin mestareista, Alexander Pepeljajev ja kokemus oli tasoa mestari vei ja Jaana vikisi.
Käyn paljon teatterissa, mutta noloa kyllä, en ole juuri perillä täkäläisestä. En vaikka Viron kaksi tunnetuinta vaihtoehtoteatteria, vanhempi von Krahl ja nuorempi NO99, ovat vierailleet Suomessa. Ja vaikka von Krahlissa on nähty niin Reko Lundania, Kristian Smedsiä kuin Teemu Mäkeä.
Tänä syksynä on tarkoitus ottaa osa vahingosta takaisin.
von Krahl on ikään kuin Viron Ryhmis tai Q-teatteri ja NO99 on vaikkapa Takomo tai KoKo. Eli toisella on jo perinteet ja sukupolvi kannattajia, toisen voittokulku on jatkunut vähän vähemmän aikaa. Molemmissa tapahtuu paljon muutakin kuin teatteria ja niissä vieraillaan, myös naapurimaista.
Sattuneesta syystä teatterin suurvalta Venäjä näkyy vahvasti Virossa. Ei tarvitse kuin avata viikonlopun lehti: on vierailevia esityksiä, näyttelijöitä ja ohjaajia. Sieltähän se tämänkertainen saatanakin on kotoisin. Mutta Pepeljajevin näyttelijät ovat virolaisia, joukko Viron musiikki- ja teatteriakatemian opiskelijoita.
Viron kielellä teatteriesitys on etendus ja ohjaus lavastus. Nimitys sopii tähän esitykseen paremmin kuin hyvin. Pepeljajevin henkilöohjauksellinen tulkinta Bulgakovin tekstistä on ihan ainutlaatuinen ja nerokas, mutta isossa osassa on myös esityksen lavastus – käsitteen suomenkielisessä merkityksessä.
Saatana laskeutui joukkoomme kirjaimellisesti katosta, Stalinin aikaisessa, pöyhkeästä tyylikkään kitschiksi muutetussa teatteritalossa. Ja miten olikaan kuvitettu Jesuan matka ristille... en osaa sanoin kuvailla.
Hurmaavinta minusta tässä Saatanassa oli kuitenkin sen nuoruus. Nuorta oli katsojakuntakin, tyylikkäästi jopa hienosti pukeutunutta, kuten täällä on tapana, ja suomalaisittain ajateltuna coolia. Väliajalla, sievän pikkupurtavan, cappuccinojen ja brandylasillisten omistajat kuhisivat toki innostuneesti ja loppuaplodit tulivat vahvoina ja sydämestä. Mutta kun näyttelijät olivat esittäneet bravuurinsa, ainakin viisitoistaminuuttisen hurjan charleston- ja lindy hopp – numeronsa, vain Jaana-täti Suomesta oli puhjeta raivoisiin aplodeihin.
En sitten kehdannut. En, vaikka Pepeljajevin kyky lukea ryhmänsä taitoa ja haluja toi mieleeni vuosien takaisen kokemuksen, joka muutti käsitykseni teatterista. Kyseessä oli Esa Kirkkopellon läpimurto Helsingin YT:n Mahnovitsina. Siinäkin oli ymmärretty nuorten tärkein taito, joka vuosien mittaan usein katoaa, taito olla antaumuksellisen kollektiivinen.
Mihail Bulgakovin romaani on runsaudensarvi ja monille suorastaan pyhä. Siitä huolimatta se on taipunut monenlaisiin tulkintoihin. Muistan Ryhmiksen parin vuoden takaisen, jossa Vesa Vierikko esitti Saatanaa. Teema-kanavan klassista, venäläisiä tähtiä vilissyttä sarjaa en valitettavasti ole nähnyt.
Oleellista aiemmissa versioissa on kuitenkin ymmärtääkseni aina ollut perinteinen, karismaan perustuva, huikea näyttelijätyö. Pepeljajev tekee aivan toisin. Hän näyttää meille romaanin kirjoitusajankohtaan sijoittuvan 20–30-luvun neuvostoriehakkuuden, joka ei tarvitse tähtiä vaan nuorta näyttämishalua – ja taitoa. Eli sen kollektiivin.
Kun etenduksen jälkeen kävelin Tallinnan sateenkosteassa illassa ystäväni Arjan luo iltateelle, ajattelin, että tästä jutusta en muunlaista tulkintaa enää tarvitsekaan. Ajattelin myös, että kyllä on taas kiva mennä Tartossa kielioppitunnille. Muutamat meistä ovat varmasti saatanansa lukeneet. Ovat siinä iässäkin, jolloin tämä juttu tekee suurimman vaikutuksen. Pitäisiköhän yrittää viroksi selittää...?
