Nuppineulasyndrooma
Täällä Viron perällä, missä aika kulkee lenseämmin, tuli taas mieleen verrata suomalaisia ja virolaisia. Tällä erää suhtautumista kokoluokkiin.
Ajatellaanpa varsin suhteellista käsitettä pieni. Vaikka tekisi mieli todeta, että nuppineula on yksiselitteisen pieni siellä tunnetussa heinäsuovassa, niin sekä suovia että neuloja on montaa eri kokoa, mitu sorti suurusi. Riippuu niin kovasti katsojan näkökulmasta.
Me suomalaiset pidämme itseämme pienen maan pienenä kansana. Ei tarvitse kuin katsoa karttaa ja vertailla väkilukuja: meitä on melkein viisi kertaa enemmän kuin virolaisia ja pinta-alaerokin on about yhtä suuri. Kumpi, kumb, valtioista on pieni vai ovatko molemmat? Eli millainen on pienen maan mitta? Nuppineulako?
"Vanha maailma", jopa sen "uudempi" osa eli amerikkalaiset, aussit ja sellaiset rakastavat kaikkea alkuvoimaista, kaukaista ja urheaa. Mieluiten pientä. Lapsuudessani ajatuksella, että olemme maailman silmissä urhea ja pieni maa, oli toki perusteensakin. Sotakorvaukset oli maksettu, monet urheilukisat voitettu.
Suomettuneella 70-luvulla olimme mielestämme maailman ainoat ihmiset, jotka todella, tõesti, ymmärsimme Neuvostoliittoa, itseämme ja muita maita. Ihmettelimme kaikenlaisista ihmisoikeuksista alati kohkaavia ruotsalaisia ja otimme itsestään selvyytenä vastaan kiinnostuksen suuren karhun kainalossa uinuvaa pikkuvaltiota kohtaan.
Noista ajoista on vaan vierähtänyt jo jokunen vuosi ja maailman mittalasit ovat kovasti muuttuneet. Suomessa sitä ei oikein vieläkään tajuta. Ei löydetä vastausta siihen, miten esimerkiksi kurssimme aussi, Jeff, joka rakastaa puhdasta luontoa, puhas loodus, ja vastustaa kiihkeää, kaupallista ja kallista elämää, on nyt täällä eikä Suomessa.
Miksi olisikaan, voisin minä huudahtaa. Suomessa kurssilaisemme käyvät vuoronperään korkeintaan kauhistelemassa kalliita hintoja. Turha on esitelmöidä pohjoismaisen yhteiskuntarakenteen kaikenkattavasta suojaverkosta (onhan sitä vielä jäljellä) näille nuorille tsekeille, puolalaisille, latvialaisille, unkarilaisille. Heillä on kaikilla parikymppiset kotivaltiot ja Viron jyrkät luokkaerot ovat heille ihan tuttu juttu.
Suomalaiset, kolmen ja puolen euron hintaiset cappuccinot ovat heistä silti aivan käsittämättömiä. Täällä, ruotsalaispankkien lasipalatsien varjossa, Tarton tyylikkäällä kävelykadulla, ihan stailissa läppärimestassa, kurssikaveri maksoi hyvästä ateriasta, keitosta ja isosta oluesta yhteensä 5 euroa.
Sitä "pienuutta", mitä uskon, että Jeffin kaltaiset hakevat, on myös. Näyttäisin mieluusti Helsingistä ostamani mutta täällä painetun Tarton kartan. Se on niin valtava, että luulisi kyseessä olevan vähintään Pariisi ja siihen on täkäläiseen tapaan äärihuolellisesti merkitty kaikki paikkakunnan pikkuruisimmatkin matkailunähtävyydet. Ja numeroitu jokainen kaupungin rakennus!
Täällä ei yksinkertaisesti ole mitään niin pientä, vaatimatonta tai syrjäistä, ettei sitä mainittaisi kansallisten monumenttien rinnalla. Hierarkiat suhteessa siihen, mikä on tärkeää virolaisuutta, puuttuvat. Kaikki on tärkeää. Tai no, kaikki vironkielinen on ...
Meillekin opetetaan kurssilla käsitteitä eesti toit, eesti juust, eesti leib eli virolainen ruoka, juusto ja leipä. Ihan tyynesti prantsuse vein, jaapani auto ja sveitsi kell eli ranskalainen viini, japanilaiset autot ja sveitsiläiset kellot -käsitteiden rinnalla, itsestäänselvyyksinä. Me suomalaiset kehtaisimme mainita tuossa seurassa korkeintaan suomalaisen saunan ja suomalaisen designin.
