Kävelin yhtenä iltapäivänä kaupasta asunnolle. Minibussin perästä iski silmiin seuraava mainosteksti: Kas on ka ilus ahter? Lähe trenni! Eli onko takapuolesikin muka kaunis? Lähdepä treenaamaan!

No huh huh. Kylläpä pitääkin treenata, kun täältä takaisin joudun. Sen verran on ahteri kaunistunut mittasuhteiltaan koulun penkillä ja asunnolla ja bussissa istuessa. Tuntuu, että olen istunut suurimman osan ajastani Virossa. Mutta pian oli tämä asia pieni murhe, sillä sairastuin, jäin haigeks. Tarkemmin sanoen: sain Sen.

Siitä ei täällä ihmisten kesken puhuta isoon ääneen Sen oikealla nimellä. Julkisuudessa on jo alettu Sitä käsitellä, mutta ei lasketa leikkiä, ei jutella kadulla. Olemme ihanan taikauskoisia, me rationaalit pohjoisten leveyspiirien asukit. Ja virolaiset erityisesti, sillä täällähän kansanuskomukset ovat voimissaan. Nukkuvaa karhua jne...

En tietenkään ole käynyt verikokeessa, mutta kyllä se Sitä oli. Tarkistin lääkäritutulta. Inhottava tauti. Kesti minulla vain viisi päivää tosin, mutta mitään en sitten kyennytkään tekemään niinä viitenä päivänä. Onneksi olin kaverin luona kylässä Tallinnassa, joten ei tarvinnut yksin ahdistua patjan pohjalla. Toisaalta en päässyt myöskään Tallinnassa pyörineen, PÖFFin eli Pimede ööde filmifestivali lukuisiin, hyviin elokuvanäytäntöihin...

Ei voinut muuta kuin yrittää nukkua. Eihän kunnon flunssassa yleensäkään voi, ja se tuntuu yleensä hyvältä. Mutta tämän kanssa ei tuntunut. Yskitti ja särki joka paikkaa ja koska en jostain syystä saanut kuumetta, eivät flunssalääkkeetkään tuntuneet missään. Välistä kyllä hikoilin kuin malariapotilas ja toisinaan taas oli kunnon kylmänhorkka. Ja päivät olivat niin pitkät.

Tuli sitten itsenäisyyspäivä. Olin juuri matkannut takaisin Tarttoon ja oli aika halju olo. Olin jo miettinyt miten toimia seuraavan päivän kokeen kanssa, että mitäs jos en jaksa lähteä könyämään koululle. Päätin kuitenkin juoda kupposen hyvää espressoa pressanlinnan vastaanoton kunniaksi. Minullahan näkyy täällä sentään TV1.

Ja kuulkaa, kun olin istahtanut epämukavaan mutta ainoaan tv-tuoliini kahvikupponen kädessä, aloin heti voida paremmin eli hakkasin terveks saama. Koin ihmeparantumisen. Tauti loppui yhtä yllättäen kuin alkoikin. Ehkäpä juuri siitä syystä näyttivät kansakunnan kerman leningit tänä vuonna minusta kovinkin kauniilta ja kantajilleen sopivilta.

Juolahti mieleen tässä taas se ahteri. Varsinkin, kun sairastaessa selkä tietenkin kipeytyi ja ahteripuolen ikävästi jomottava piriformislihas. Mietin, että ensi töikseni kotomaassa pidän kaunistumisviikot bjuudinädalad ja lähen trenni.

Jotain hyvää Siitäkin...

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle

Millal seletada pilte surnud jänesele? tarkoittaa suomeksi: miten selittää kuvia kuolleelle jänikselle. Kuulostaa noin äkkiseltään aika käsitteelliseltä kysymykseltä. Ja onkin sitä. Mutta se on myös virolaisen teatteriesityksen nimi. Ymmärrätte kysymyksenasettelun poliittisuuden, kun kerron, että paikallisen kulttuuriministerin nimi on Jänes....

Virolainen huumori on ankaran ironista, silloin kun sitä on. "Miten selittää kuvia kuolleelle jänikselle" -esityksessä sitä on. Näin tämän NO99-teattterin ohjaaja Tiit Ojasoon näytelmän ja siitä olivat kyllä suomalaisteattereiden hassunhauskat "poliittiset satiirit" kaukana.

Kieltämättä lähtökohta oli myös. Ojasoo lainaa idean näytelmänsä tunnetun kuvataiteilijan, Joseph Beuysin performanssista vuodelta 1965. Beuys kuljetti sylissään täytettyä jänistä, jolle hän esitteli senhetkistä tuotantoaan. Kysymättäkin on selvää, että Beuys sai seuralaiseltaan aika vähän kommentteja.

Rankkaa ironiaa taiteen todentajia eli meitä taiteen kuluttajia kohtaan. Että kun töitään asettaa näytille, on vähän niin kuin katsojat olisivat yhtä vastaanottavaisia kuin kuollut jänis.

Sattuu sitten olemaan täällä kulttuuriministerinä Laine Jänes, jonka tyyli ja esiintymistapa muistuttavat saamani käsityksen mukaan hieman Suvi Lindéniä ja joitakin menneitten vuosikymmenten muita kulttuurirouvia. Tiedätte mitä tarkoitan.

Tiit Ojasoo ei voi vastustaa kiusausta. Ja niin hän kirjoittaa hurjan, käsitteellisen leikin, jossa ihmisenkokoiset jänisasuiset hahmot seuraavat milloin nykytanssiesitystä, milloin pelmahtavat keskelle improvisaatioharjoituksia tai yrittävät saada selvää kuvataiteesta. Voi, miten siinä sai nauraa itselleen! Minäkin, vajavaisine vironkielen taitoineni, istuin ihan jäniksenä katsomossa.

Näytelmässä vilahtaa Jäneksen oloinen rouva erilaisissa kulttuurisissa tilanteissa, taiteilijoita kohdaten ja "ymmärtäen". Milloin hän on kansallispuvussa, milloin kovinkin sporttisena ja aina hän siteeraa ministerin repliikkejä ja kirjoituksia tämän uran varrelta.

Muun osan näytelmästä täyttävät näyttelijöiden improvisatoriset kokeet siitä, millaista kulttuuria ja taidetta pitäisi tehdä. Osansa saavat niin nykytaiteen ja urheilun eri lajit kuin kansantapahtumatkin. Ministeriä viedään niissä useimmiten kuin kuollutta jänistä.

Näytelmän ministeri yrittää silti ymmärtää, mutta taiteen tekijät eivät moiseen suostu. Paitsi eräs, joka esittää yhdessä improvisaatiossa koiraa ja sitä, mitä koirat isäntäväkensä suureksi häpeäksi tekevät joskus vieraille... kun niille tulee kiimainen olo? Kohtaus on julma ja suoraviivainen: minä "annan" sinulle, jos sinä annat minulle.

Saman päivän Eesti Expressissä sattui olemaan ministeri Jäneksen haastattelu. Ministeri todistaa olevansa aito virolainen, kykenevänsä itseironiaan. Hän toteaa nauraen käyneensä katsomassa esityksen kaksikin kertaa. Toteaa vielä, että "Se esitys muutti elämäni. Sain siitä voimaa ja kulttuuriministeriö sai huomiota, mitä se tarvitsee."

Mieleen juolahtaa Jari Tervon Koljatti. Ojasoo voittaa Tervon kyllä 6-0. Ojasoon näytelmän piikit osuvat ja uppoavat, sillä Jänis-näytelmä ei ole pelkästään ilkeä, kuten Koljatti on. Ojasoo miettii myös sitä, mitä voisi olla sellaisen kulttuurikäsityksen tilalla, jota ministeri edustaa. Sellaiseen ajankuvan syväluotaukseen ja vielä paljon enempään pystyy kyllä Tervokin romaanissaan Myyrä. Mutta se on jo ihan toinen juttu, täiesti teine lugu.
 

> Takaisin Kulttuurikunnon sivuille

Marcel Proust kirjoitti romaanisarjaansa kadonneesta ajasta lähes ikuisuuden. Q-teatteri esittää näköjään paraikaa siitä tulkintaa nimellä Jälleenlöydetty aika. Nimi on loistava, mutta en ole esitystä nähnyt, joten en osaa sanoa, miten hyvin se vastaa tulkintaa.

Täällä Virossa osa nuoren valtion sivistyneistöstä etsii myös kadonnutta aikaa, aikaa ennen toista maailmansotaa. Ja tällä en nyt tarkoita niitä, jotka haikailevat suursuomalaisittain soitellen sotaan. Tarkoitan syvästi isänmaallisia, mutta samalla monenlaiseen kansainvälisyyteen vähitellen kasvavia ihmisiä.

Siis sellaisia, jotka käsittävät, ettei kansainvälisyys tarkoita vain mahdollisuutta pukumiehille lennellä ympäri maailmaa. Tai vain sitä, että ulkomaiset yhtiöt rakentavat kolkkoja palatseja täynnä ylellisyystavaraliikkeitä Tallinnaan. Tai vain sitä, että virolaiset pääsevät sotimaan NATO-joukoissa maailman kriisipesäkkeisiin.

Tarkoitan nuorehkoja, fiksuja ihmisiä, joiden sukulaisia on karkotettu Siperiaan toisen maailmansodan jälkeen. Ja joiden sukulaisten ja vanhempien ystävien henkinen selkäranka yritettiin nujertaa monin muin tavoin ahdasmielisessä Neuvosto-Virossa. Sellaisia kuin ystäväni Piret, viron kielen ja kulttuurin opettaja.

Piret tekee kovasti työtä ymmärtääkseen täällä vuosikymmeniä valtaa pitäneitten (neuvosto)venäläisten ajan olevan nyt todella ohi. Hän yrittää oppia että, vaikka hän kuuluu sukupolveen, jonka aikana Viroa venäläistettiin ankarasti, tänne siirrettyjen lapset eivät ole vastuussa isiensä teoista.

Tai pikemminkin isiensä johtajien.

Vielä niin myöhään kuin 1970-luvun lopussa päätettiin Moskovassa, että Piretin sukupolvi on se virolainen sukupolvi, josta tulee ensimmäinen venäjänkieleen äidinkielensä vaihtava joukko. Venäjää opetettiin silloin Virossa todella intensiivisesti. Samaan aikaan – siis vasta 1970-luvun lopulla! – Viroon siirrettiin satojatuhansia venäjänkielisiä. Maahan jossa oli miljoona asukasta.

Tätä taustaa vasten on helppo käsittää virolaisten suorastaan intohimoinen suhde kieleensä ja sen vaalimiseen. (Monikon partitiivin monimutkaisuudesta kiinni pitämistä en kyllä tästäkään huolimatta ymmärrä! No, leikki leikkinä.) Ja jotenkin voi käsittää sen, että venäläiset lähes pakotetaan puhumaan viroa. Siis korostan: voi jotenkin käsittää, saada aru mutta melko mahdoton on ymmärtää mõista.

Piret opettaa lääketieteellisessä tiedekunnassa viroa. Hän kertoo, että vasta nyt hänellä on ensimmäinen tummaihoinen opiskelija, vasta nyt ensimmäinen hunnutettu. Ja Piret kertoo, miten hienoja ihmisiä Venäjältä tulee tänne opiskelemaan. He eivät tietenkään tiedä mitään Viron kohtelusta ja kohtalosta toisen maailmansodan aikana. Ja silti, kun hän puhuu heidän kanssaan venäjää, jota puhuu mieluusti, hän ei voi olla miettimättä kieltä miehittäjien kielenä.

Ennen toista maailmansotaa Viro oli kuitenkin luontevasti monikulttuurinen valtio. Piret kertoo, että vuonna 1925 täällä annettiin ns. kulttuuriautonomialaki, joka takasi vähemmistöille mm. oikeuden omiin kouluihin. Niinpä Virossa oli ruotsinkielinen autonominen vähemmistö (osin perua jo ajalta ennen Ristiretkiä), suuri balttisaksalainen vähemmistö (joka oli vuosisatoja hallitseva kansanosa Virossa), elinvoimainen juutalaisvähemmistö ja vanhaa perua oleva venäläisvähemmistö.

Vuonna 1935 nämä kaikki vähemmistöt elivät täällä kantavirolaisten kanssa. Sitten tuli sota. Hitler määräsi balttisaksit omiin joukkoihinsa. Neuvostovallan myötä ruotsalaisvähemmistö pakeni Ruotsiin, ja vanhavenäläiset tapettiin lähes kaikki neuvostovastaisina. Saksalaisten tultua juutalaiset vietiin keskitysleireille ja tuhottiin.

Vuonna 1945 Viro oli sitten lähes kokonaan "virolainen". Piret sanoo: kymmenessä vuodessa tämä oli täysin toinen maa ja valtio.

Kielet kantavat sielun vammoja. Esimerkkinä Piret kertoi pienen tapahtuman Tarton torilta.

Tartossa on oivallinen tori avaturg, josta kannattaa ostaa ainakin vihannekset ja juurekset. Piret oli ostamassa kurkkuja vironvenäläiseltä pariskunnalta. Aksentista sen kuulee, minäkin jo. Puhuttiin viroa, niin kuin tapana on. Piret vaihtoi kuitenkin jostain syystä miehen kanssa venäjään. Vaimo tökki miestä kylkeen ja komensi tätä puhumaan viroa, "kun rouva on virolainen", mutta Piret vain jatkoi venäjäksi. Ja kun hän totesi, että hänestä on hauska puhua venäjää, pariskunta äimistyi ihan mykäksi. Virolainen, joka haluaa puhua venäjää!

Keskustelimme pitkään Piretin kanssa. Tulin niin surulliseksi kaikesta tästä. Ja samalla iloiseksi. Ajattelin, että tässä on Viron mahdollisuus. Piretin kaltaisissa kunnon ihmisissä, joilla on ajatuksellista, tekoihin perustuvaa, inhimillistä vaikutusvaltaa.

Kun heitä tulee lisää, saattaa kadonnut aika ollakin "jälleenlöytynyt". Ja Tallinnassa asuva suomalainen Irjakin saattaa saada jonkun virolaisista ystävättäristään seuraksi paikalliseen venäläiseen teatteriin. Nyt eivät Irjan tuttavat suostu astumaan jalallakaan sinne, venäläiseen taloon!

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
 

Vanhan hokeman mukaan posti kulki, kun Kusti polki. Hokema on ajalta ennen Itellaa ja niitä firmoja, joiden nimet sijaitsivat ennenvanhasen Postin ja tämän nykyisen liikelaitoksen nimikyltin välissä. Onko se muuten enää Itellakaan...?

Joka tapauksessa idea oli, että posti kulki lähettäjältä vastaanottajalle mahdollisimman sutkisti. Nykyään, kun lähettäjälle annetaan jopa koodi, jolla seurata netistä postinsa kulkua matkan varrella, itse asian eli postin kulun kanssa voi olla vähän niin ja näin.

Niin on myös Soomelahen toisella puolella.

Kirjeen piti kulkeman Helsingistä Tarttoon pikakirjeelle säädetyssä parissa-kolmessa päivässä. Kaikkihan tiedämme, että laivat kulkevat Helsingistä Tallinnaan muutamassa tunnissa päivittäin päeviti ja lähes joka tunti. Bussit taas huristavat tänne Tarttoon Tallinnasta jopa puolen tunnin välein. Mutta posti, see on aeglane eli hidas.

Mene ja tiedä, kummalla puolella Suomenlahtea se verkkainen Kusti polki vai uitettiinko posti yli, kuten opettajani ehdotti, kun ihmettelin kirjeen saamiseen kulunutta aikaa. Kertoi muuten, että hän saa Saksastakin postinsa nopeammin kuin Suomesta. Niinpä pieni pikakirjeeni oli kädessäni vasta kahdeksan päivää lähettämisensä jälkeen.

Joku voisi sanoa, että tulihan se ja ehjänä. Tuli tuli, vaan entäpä, jos siitä ei olisi maksettu pikamaksua? Ehtisikö jouluksi kotiin?

Tartossa postilaitos on joka tapauksessa hiljan uudistanut systeeminsä. Keskikaupungilla, keskilinnas, on iso talo ja konttori erinomaisella paikalla, kaikkien tavoitettavissa. Palvelu on nopeaa: kortit ja kirjeet leimataan napakasti ja myyvät siellä, kuten meilläkin, myös lehtiä ja kortteja. Mutta. Kirjekuorta, joka ei mahdu postilaatikkoon, ei sieltä saa noutaa.

Siis. Vaikka asun postin viereisessä korttelissa, joudun hakemaan kirjeeni laitakaupungilta, äärilinnast, paikasta, jota ei tämmöisille autottomille ole tarkoitettu lainkaan. Lähin bussipysäkki on nimittäin tovin matkan päässä. Ystävällinen bussikuski ajoi minut kuitenkin uuden jakelukeskuksen nurkalle, todeten, että kyllä ovat huonoon paikkaan halva kohta sen pykänneet. Mainio virolainen mies: tekee hyvää ihan kuin vahingossa.

Noo, kivahan se hakumatka tavallaan oli, olihan minulla aikaa. Ja oli jännä nousta postireissun jälkeen bussiin pysäkiltä, jonka vieressä puutaloa lämmitettiin niin, että luulin ensiksi sitä savustamoksi. Mahtavan nostalginen haju, paksu savu, kaupunkilaisen nenässä. Mutta entäs, jos olisin ollut saamassa jotain suurempaa? Sinnepäin kun kulki sentään pari bussilinjaa, mutta takaisin keskustaan pääsi vain yhdellä ja varsin nopeasti täyttyvällä.

Ymmärrän toki, että muualla kuin keskustassa asuvat pääsevät sinne korpeen helposti autoillaan. Mutta entäs lapset, köyhät ja mummot? Pitääkö millä mittapuulla mitattuna hyvänsä pienikokoisen, 100 000 asukkaan Tarton, koko asujaimiston todellakin käydä keskitetyssä postinjakeluyksikössä? Ja koska kaupungissa on monia muitakin postikonttoreita, ihmettelen niiden funktiota.

Aiemmin minulta ja varmaan monelta muulta, olisi kulunut kotimatkalla aikaa kaksi minuuttia noutaa postinsa. Nykyisellä vauhdilla ehtii kyllä kovastikin monta kertaa katsoa eli vaadata sieltä internetistä, mitä postille kuuluu. Jos siis ei internetiühendus lähe maha eli yhteys katkea...

PS. Taisin muuten aikaisemmin erheellisesti kutsua Suomenlahtea Läänemereksi. Viimemainittu on tietenkin meikäläisittäin Itämeri. Sama meri, mutta meil itä eli Venäjän suunta, heil länsi eli Ruotsin suunta... Mutta Suomenlahti on siis Soomelaht.
 

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle