Sikamainen tauti ja ihmeparantuminen
Kävelin yhtenä iltapäivänä kaupasta asunnolle. Minibussin perästä iski silmiin seuraava mainosteksti: Kas on ka ilus ahter? Lähe trenni! Eli onko takapuolesikin muka kaunis? Lähdepä treenaamaan!
No huh huh. Kylläpä pitääkin treenata, kun täältä takaisin joudun. Sen verran on ahteri kaunistunut mittasuhteiltaan koulun penkillä ja asunnolla ja bussissa istuessa. Tuntuu, että olen istunut suurimman osan ajastani Virossa. Mutta pian oli tämä asia pieni murhe, sillä sairastuin, jäin haigeks. Tarkemmin sanoen: sain Sen.
Siitä ei täällä ihmisten kesken puhuta isoon ääneen Sen oikealla nimellä. Julkisuudessa on jo alettu Sitä käsitellä, mutta ei lasketa leikkiä, ei jutella kadulla. Olemme ihanan taikauskoisia, me rationaalit pohjoisten leveyspiirien asukit. Ja virolaiset erityisesti, sillä täällähän kansanuskomukset ovat voimissaan. Nukkuvaa karhua jne...
En tietenkään ole käynyt verikokeessa, mutta kyllä se Sitä oli. Tarkistin lääkäritutulta. Inhottava tauti. Kesti minulla vain viisi päivää tosin, mutta mitään en sitten kyennytkään tekemään niinä viitenä päivänä. Onneksi olin kaverin luona kylässä Tallinnassa, joten ei tarvinnut yksin ahdistua patjan pohjalla. Toisaalta en päässyt myöskään Tallinnassa pyörineen, PÖFFin eli Pimede ööde filmifestivali lukuisiin, hyviin elokuvanäytäntöihin...
Ei voinut muuta kuin yrittää nukkua. Eihän kunnon flunssassa yleensäkään voi, ja se tuntuu yleensä hyvältä. Mutta tämän kanssa ei tuntunut. Yskitti ja särki joka paikkaa ja koska en jostain syystä saanut kuumetta, eivät flunssalääkkeetkään tuntuneet missään. Välistä kyllä hikoilin kuin malariapotilas ja toisinaan taas oli kunnon kylmänhorkka. Ja päivät olivat niin pitkät.
Tuli sitten itsenäisyyspäivä. Olin juuri matkannut takaisin Tarttoon ja oli aika halju olo. Olin jo miettinyt miten toimia seuraavan päivän kokeen kanssa, että mitäs jos en jaksa lähteä könyämään koululle. Päätin kuitenkin juoda kupposen hyvää espressoa pressanlinnan vastaanoton kunniaksi. Minullahan näkyy täällä sentään TV1.
Ja kuulkaa, kun olin istahtanut epämukavaan mutta ainoaan tv-tuoliini kahvikupponen kädessä, aloin heti voida paremmin eli hakkasin terveks saama. Koin ihmeparantumisen. Tauti loppui yhtä yllättäen kuin alkoikin. Ehkäpä juuri siitä syystä näyttivät kansakunnan kerman leningit tänä vuonna minusta kovinkin kauniilta ja kantajilleen sopivilta.
Juolahti mieleen tässä taas se ahteri. Varsinkin, kun sairastaessa selkä tietenkin kipeytyi ja ahteripuolen ikävästi jomottava piriformislihas. Mietin, että ensi töikseni kotomaassa pidän kaunistumisviikot bjuudinädalad ja lähen trenni.
Jotain hyvää Siitäkin...
