Passiin piirretty viiva

Turvallisuus on...niin mitä se on? Suomalainen sanoisi todennäköisesti, että työ, terveys ja onnellinen perhe-elämä. Mutta oikeastaan käsitteelle löytyy tarkempi, henkilökohtaisempi sisältö vasta, kun turvallisuus jostain syystä horjuu.

Yhtenä päivänä amerikanvirolainen Christian käveli kiihtyneenä vastaan. Olin juuri ryntäämässä Toomemäen puiston halki ruokatunnille. Kielikeskuksessa ei ole kahvilaa, ja jos haluaa olla murhaamatta ketään iltapäivätunnilla – ihmisen mielihän menee vallan ilkeäksi, jos sokeritasapaino järkkyy – on syytä ravata keskikaupungille syömään maistuva pirukas tai juomaan hyvä cappuccino.

Christian on ryhmämme ujoista pojista se, joka ei oikeastaan ole ujo, ääneltään hiljainen ja valtavan eteerinen vain. Eikä hän yleensä ole kiihtynyt. Mutta nyt oli. Hämmästyin, sillä olin vasta ollut näkevinäni hänet luokassa. Mistä se tuohon jo ehti?

Christian oli kiihtynyt syystä. Schengen-sopimus oli heittämässä hänet yllättäen ja dramaattisesti maasta. Jostain oli soitettu kesken päivän ja sanottu, että Christian on ylittänyt oleskeluoikeutensa Virossa ja että olisi syytä tulla selvittämään asia tai hänet karkotettaisiin maasta.

Olimme molemmat ihan äimänä. Tai minä olin. Huomasin, että lentokenttien ja satamien Schengen-alueen merkit eivät olleet ikinä koskettaneet minua. Ja nyt tämä Amerikan lahja nuorelle Viron valtiolle, kiltti ja fiksu poika, joka halusi tutustua äitinsä isänmaahan, hänet oltiin heivaamassa rajan taa.

Mieleeni juolahti heti elokuvia: Inarritun Babel ja Moodyssonin Mammutti. Elokuvia! Minulle tämä tematiikka oli vain fiktiosta tuttua. Christianille, laillisesti maahan tulleelle, oli käydä melkein yhtä kaltoin kuin noissa filmeissä vain siksi, että hänen passissaan oli väärä merkintä. Kuitenkaan hän ei ollut hämmästynyt, järkyttynyt vain.

Hento on ihmisen laillisuuden ja laittomuuden raja, passiin piirretty viiva. Ja turvallisuus voi olla siitä viivasta kiinni, täälläkin.

Piret, nuori vironkielen opettaja kertoo toisen esimerkin turvallisuudesta. Hän oli perheineen matkalla Ruotsissa. Menivät Tukholman kautta Skåneen, jossa kiertelivät. Piret kertoi, että rakasti kaikkea sitä: kaunista, siistiä, vehmasta Ruotsin maaseutua. Ja Malmötä.

Ja sitten hän sanoi jotain, joka pani minut ajattelemaan. Hän kertoi, että hän oli suunnitellut etukäteen netin avulla, mitä tehdä Malmössä. Että missä syödä, käydä, missä liikkua ja miten. Että kun kaikki oli juuri niin, kuin netissä kerrottiin. Täsmälleen. Että miten turvallista se oli!

Minä en kyennyt siihen muuta toteamaan, kuin että sellaista on Ruotsissa. Mongertelevalla vironkielelläni en olisi pystynytkään parempaan. Mutta ei myöskään mieleeni juolahtanut tuolloin, että eihän Ruotsissakaan ole koko ajan ja kaikille yhtä turvallista. Olen niin pohjoismaalainen, että se, että raitsikat kulkevat sinne mihin pitää ja näyttely on avoinna silloin kun luvataan, että se on itsestään selvää.

Onhan se, meille, syntyperäisille, joilla on työpaikat. Ja voimassaolevat passit.

Ymmärsin miksi turvallisuus voi todellakin olla viivasta kiinni, kaikkialla, näinä levottomina aikoina.

> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle