Läpi tuulen ja lörtsin – tunteella
Loska on viroksi lörts. Sattuvasti ilmaistu. Savolaiset, oliko niin, että erityisesti kuopijolaiset kutsuvat sitä lerpukkaa, ohutta piiraastaan lörtsyksi? Jotenkin on looginen tämä sanojen kaimuus.
Lörtsiä tuli tässä mennäpäivänä taivaan täydeltä. Me suomalaiset intensiivit otimme asian ihan rauhallisesti, mutta muut olivat kauhuissaan. Lunta! Kylmä! Ei meillä ennen tammikuuta!
Me yritimme siihen väliin, että nyt ei sentään tuule hirveästi – hirmsalt – ja on muutenkin vielä aika valoisaa. Ei. Keski-Eurooppa, Australia ja Yhdysvallat olivat poissa järjestyksen kourista jouduttuaan rämpimään yhden senttimetrin syvyisessä loskassa virontunnille...
Jenkkipoika Christiania kävi kyllä sääliksi. Hän oli edellispäivänä hankkinut nastat melkein valkoiset lenkkarit ja nyt oli tekemistä, etteivät ne menneet heti ihan entisiksi. Christian oli maksanut niistä paljon huolimatta siitä, että paikallisella Stokkalla oli paikalliset hullutpäivät eli osturalli. Ja sitten hän oli vielä rakastunut ja kun ne uudet kengät piti päästä näyttämään armaalle.
Joka tapauksessa lörts sai aikaan sen, että sydänsyksy on takana – sügise hooaeg on läbi.
Vähan aikaisemmin, kuulaana syyspäivänä, vierailin Riston ja Seijan luona Varnjan kylässä, Peipsi-järven rannalla. Varnja on vanhauskoisten ortodoksien nauhakylä eli kylänraitin molemmin puolin pitkulaiseksi rakentunut yhteisö, joka on täynnä mummoja ja sipuleita ja talvisin latvialaisia kalastajia.
Risto on ollut onnekas. Hän sai haltuunsa ihanan – no vaivalla ihanaksi laitetun – tiilitalon aivan kuin sallimuksen johdattamana. Ja siellä he nyt ovat, suomalaiset, keskellä lähes ummikkovenäläistä asujaimistoa. Mummot myyvät sipuleitaan, muiluttavat kalamafialta kalaa, tekevät pirukaid – ja pitävät jöötä. Suomalaiset tuovat heille kaupasta sokerit ja kahvit ja kuljettavat joskus autolla sairaalaan tai kaupunkiin.
Menneen ajan tuntu ihastutti. Lihakauppias palasti pakun ovelta sianruhoa mummoille ja koerad haukkuivat raitilla. Valtalinjan ortodoksinen kirkko lahosi käyttämättömänä paikalleen samalla kun naisiakin puhujiksi kelpuuttava vanhauskoisten pyhättö kimmelsi aarrekammion lailla.
Paikkaan sopi käsite stiilipuhas pisarakiskuja, takuuvarma ja tyylikäs itkettäjä, jollaiseksi paikallinen tv-lehti mainitsi tässä taannoin erään elokuvan.
Stiilipuhas pisarakiskuja! Ihan mahtava ilmaus. Pateettinen sieluni herkeää lähes kyyneliin tämän kielen ja omamme yhteneväisyyksiä tarkastellessa. Kyllä ne kyyneleet olivat lähellä koepalautuksen jälkeenkin, ei sen puoleen, mutta muista syistä...
Kovasti siis lohdutti, kun intensiiviryhmämme tšekit kertoivat, että heillä on venäjän kielen kanssa samanlaista kuin meillä viron. Että jotkut sentään tietävät, miltä tuntuu, kun sukulaiskieli kuulostaa niin helpolta ja on niin vaikeaa...
> Takaisin Kulttuurikunnon sivulle
